Olen suurimman osan vuotta elänyt siinä ajatuksessa, että elän loppuvuoden lähinnä säästöilläni. Olen pitänyt sitä väistämättömänä tosiasiana, kun opiskelijana tuloja ei vain juurikaan ole. Erittäin suureksi yllätyksekseni olen nyt kuitenkin laskeskellut, että minun ei tarvitsekaan koskea säästöihini! Tämän vuoden niukat tuloni riittävät menoihini! Huikeaa! Olen tosi iloinen siitä, että asiat näyttävät järjestyvän, vaikka etukäteen ei siltä näyttäisikään.

Olen huhtikuusta lähtien kirjannut menojani ja tulojani ja olen joutunut pettymyksekseni toteamaan menojeni olevan aika isot, eikä niissä karsinnan varaa enää juurikaan ole, johtuen lähinnä asumisen yleisestä kalleudesta. Sikäli oletin alkuvuodesta, että säästöistäni lähtisi loppuvuodesta kohtalaisen isokin siivu. Talouden tasapaino on iso ilo.

Muistan jonkun kommentoineen pari kuukautta (?) sitten, että tällainen välitila töistä ja muista suuremmista velvoitteista on ihana vaihe. Hänellä vaihe loppui työtarjoukseen. Minun on myönnettävä, että tämä haahuilun (ei mitään varmaa tulevaisuuteen liittyen) aika on ollut ihanaa, mutta niin se vain minullakin siirtyy tauolle saamani työtarjouksen vuoksi ;) Olen ihmetellyt, ketkä tässä maailmassa oikein saavat työtarjouksia, en minä ainakaan. No, maailma on yllätyksiä täynnä :) Työ vaikuttaa tosi kiintoisalta. Se on melko lyhyt pyrähdys, joten joskus alkuvuodesta palaan taas haahuilun maailmaan höystettynä taloudellisilla haasteilla - näillä näkymin. Kyllä asiat järjestyvät!

Tavaroiden kokoontumispaikka

Posted on 2:55 PM In:
Minulla on asunnossani tavaroiden kokoontumispaikka. Se tarkoittaa paikkaa, jossa epämääräinen läjä erilaista tavaraa kohtaa toisensa lattialla. Paikalle on tyypillistä myös se, että se on aina tiellä ja jaloissa pyörimässä, paikka tosin vaihtelee.

Yleensä tavaroita alkaa kertyä johonkin olohuoneessa, kuten kirjahyllyn eteen. Sieltä se hivuttautuu usein keskemmälle lattiaa, poikkeaa keittiön puolella ja etenee taas olohuoneen halki eteiseen. Olen yrittänyt juosta läjän perässä ja hajottaa sen, siirtää tavarat paikoilleen, mutta sitten läjä muodostuu taas johonkin ja aloittaa siirtymisensä paikasta toiseen. Olen ollut uskomattoman sinnikäs pyrkimyksissäni päästä eroon tavaraläjästä siinä kuitenkaan onnistumatta. Mikä ihme auttaisi tähän?

Olen tarkkaillut tilannetta. Ongelma alkaa usein siitä, kun laitan reppuni kirjahyllyn eteen. Se tekee sen, että en saa kirjahyllyn ovea auki, jolloin jätän kirjan johonkin muualle. (Nykyisessä asunnossani muualle tarkoittaa lattiaa, kun pöytätilaa ei ole.) Kirjan seuraksi saattaa ilmestyä vaate. Naulakkoni oli vielä hetki sitten niin täynnä, että menetin hermoni ja heitin takin kirjan seuraksi lattialle. Opiskelujutuista kertyy valtavasti materiaalia seuraksi tavaraläjään. Materiaaleille on periaatteessa paikkakin (kirjahylly), mutta en viitsi siirtää reppua (ja kirjaa ja takkia), jotta saisin materiaalit kaappiin. Lisäksi tarvitsen materiaaleja taas seuraavana päivänä, joten en vain viitsi senkään vuoksi toimia.

Vaihdoin verhoja ja vanhat verhot pitäisi viedä varaston laatikkoon. Joudun purkamaan varastosta useamman tavaran, jotta löydän oikean laatikon verhoille, joten en viitsi vielä viedä. Laitan verhot tavaraläjään. Kamerasta pitäisi purkaa kuvia tietokoneelle, joten en viitsi laittaa kameraa paikalleen. Se voi jäädä odottamaan uinuvaa inspiraatiota lattialle. Jne. ja kaaos on valmis.

Nyt voi kysyä, miksi ihmeessä laitan repun kirjahyllyn eteen, kun se usein aloittaa läjän kasaantumisen? Siksi, kun eteisessäni on pussi rompetta menossa kierrätykseen, toinen pussi pulloja keräykseen ja kolmas pussi lumppua odottamassa päätymistään mihin lie. Niiden lisäksi löytyy marjaämpäri ja iso kukkaruukku odottamassa ihmettä (siis sitä, että viitsin viedä ne varastoon, jossa niille ei ole paikkaa). (Vaatekeräykseen menevän pussin sulloin vaatekaappiin, johon se ei mahdu.) Reppu ei siis mahdu sinne.

Olen iloinen siitä, miten paljon olen tähän mennessä saanut tavarakaaostani hallintaan, mutta vielä on paljon tehtävää. Olisi hyvä saada varastostani sellainen, että sieltä voisi hakea tavaraa ja sinne voisi viedä tavaraa helposti. Eteinen pitäisi saada tyhjäksi. Kirjahyllyn edustan pitää olla tyhjä. Ja ennen kaikkea tavaramäärää olisi syytä saada karsittua vielä lisää.

Edistystä on tapahtunut monessakin asiassa. En enää kompastele eteisessä kenkiini, kiitos kenkäkaapin. Kirjahylly on tosi hyvä, kun siellä on niin paljon tilaa. Vaatteet mahtuvat vaatekaappiin (juuri ja juuri, mutta mahtuvat kuitenkin). Suurin haasteeni on nyt tuo vaelteleva tavaraläjä. Olen päättänyt, että se katoaa ja se todellakin saa luvan kadota.

Hei hei harrastus

Posted on 2:16 PM In: ,
Jätin nyt syksyllä erään vanhan harrastukseni. Olin ollut siinä mukana jo monia vuosia ja se tarjosi minulle lukuisia hyviä hetkiä. Ajan myötä oloni alkoi kuitenkin muuttua tukalaksi, aivan kuin kivi olisi ilmestynyt kenkääni. Kivi kasvoi ja kasvoi ja minun oli vaikea kulkea. Harrastus ei enää soljunut eteenpäin kuin olisi toivonut. Minä olin silti sinnikäs ja jatkoin, vaikka välillä itkettikin. Toteutin siis tätä erittäin vahvaa omaa puoltani, jossa ei luovuteta, vaikka mikä olisi. Hampaat irvessä! Harrastushan tekee minulle hyvää!

Niinhän se tekikin, aikansa. Lopulta minun oli avattava silmäni epäkohdille: harrastukseen oli ilmestynyt arvojeni vastaisia piirteitä ja se alkoi maksaa enemmän kuin halusin maksaa. Lisäksi oma roolini oli muotoutunut sellaiseksi, että en tunnistanut siinä enää itseäni. Olin mukana sosiaalisessa toiminnassa, jossa tekeminen, ihmiset ja moni muu asia ei enää toiminut kohdallani. Mikään ei sinällään ollut oikein tai väärin, vaan asiat olivat kuten ne olivat. Niistä joko piti tai sitten ei. Minun oli aika jatkaa matkaani.

Lähtöni tuntui luovuttamiselta, epäonnistumiselta. Podin ahdistusta siitä, että en ollut saavuttanut harrastuksella sitä, mitä olin tavoittanut. Sitten heräsin huomaamaan, että olihan harrastus palvellut minua jo vuosia ja hyviä hetkiä ja jopa saavutuksiakin oli paljon. Saavutuksethan kannattaa mitata vain ja ainoastaan omasta lähtökohdastaan, ei verrattuna toisiin. Minä saavutin itselleni paljon hyviä asioita ja tein jotain yhteiseksikin hyväksi, enempää en olisi luultavasti voinut tehdäkään kaikkien harrastukseen liittyvien rajoitusten vuoksi. Voiko harrastukselta enempää pyytääkään? Miksi pitäisi pyytää?

Saatuani etäisyyttä harrastukseen aloin tuntea vapautta ja onnea: tein sittenkin oikean valinnan! Minun ei tarvinnut enää kahlehtia itseäni arvoihin ja toimintaan, jotka eivät tue arvojani ja elämääni. Voin antaa muiden mennä menojaan ja jatkaa sinällään kivaa puuhastelua ja suunnata oman energiani toimintaan, jonka koen enemmän omakseni.

En varsinaisesti ole löytänyt mitään konkreettista tilalle, mutta se ei haittaa. Uskon löytäväni jotakin, jos sellaista kaipaan. Näinkin on nimittäin hyvä olla, ilman tuota harrastusta. Parempikin.

Uudet verhot

Posted on 3:55 PM In:
Sain verhoja. Olinkin jo pitkään ajatellut, että oikeastaan inhoan olohuoneen verhoja, mutta etsiskelyistäni huolimatta en ollut löytänyt mieluisia tilalle. Nyt voin olla kiitollinen, että sain verhot, pyytämättä, ja juuri olohuoneeseeni sopivat. Kiitos. Verhoissa on kukkia ja ne ovat maanläheisen väriset.

Katselen keltaisia kukkia ja mietin, että mitähän ne mahtavat olla. Suuri, keltainen, hieman supussa oleva kukka. Oivalsin, että melkein kaikki verhoni ovat yksivärisiä: on sinistä, vaaleanpunaista, valkoista ja keltaista, mutta harvassa on kuviota, viivaa tai ruutua. Ne parit kuviolliset verhot, jotka ovat varastoni laatikossa, ovat liian lyhyitä olohuoneeseeni ja muutenkin ulkonäöltään enemmän keittiömeiningillä varusteltuja. En juuri nyt tarvitse keittiöverhoja.

Olenko ollut yksivärinen, kun verhoni ovat jo vuosia olleet yksiväriset? Jotenkin koen olleeni. Siksi katselinkin vanhoja verhojani muutosta kaivaten, kun verhot eivät enää sopineet mielentilaani. Kaipaan nyt enemmän väriä ja kuvioita, yksityiskohtia, ja niitä sain. Tekee mieli kosketella keltaisia kukkiani, koska ne ovat raikas tuulahdus asuntooni, mielenkiintoiset ja hivenen arvoitukselliset.

Vanhat verhoni ovat lattialla mytyssä, jossa näkyy beigeä ja väriä. Joskus ajattelin laittavani verhot kierrätykseen sitten, kun saan uudet niiden tilalle. Sitten mietin, että beige sopii joka paikkaan, joten sen voisi varmuuden vuoksi säilyttää. Pellava on jotenkin luonnonläheinen materiaali. Värikkäitä verhoja poistaessani mietin, että ne ovat oikeastaan aika kivan näköiset. Taidan säästää ne. Nyt minua ärsyttää se, että en raaski luopua vanhasta, taas pitäisi sulloa varastolaatikkoon lisää tavaraa. En tarvitse beigeä enkä väriä, vaan saavat luvan lähteä molemmat. Siitä huolimatta, että minulle jää vain yhdet pitkät verhot. Maailmasta ei verhot lopu. (Oikeasti tiedän, että alan nyt soutamisen ja huopaamisen säilyttämisen ja luopumisen välillä. Tarinan loppu on vielä arvoitus.)

Miksihän olen ollut sellainen ihminen, joka ei juuri verhoja vaihtele? Nyt minulla on tosi mukava ja raikas olo, kun ympärillä on tapahtunut mieluisa muutos. Yllätyn ikkunoihin katsahtaessani, katseeni jaksaa viipyillä keltaisissa kukissa. Kai tämäkin on näitä asioita, joista huomaa, että muutos on vain hyvästä. Ihan suotta jahkailin vanhan parissa, kun uusi tarjosi paljon enemmän. Näin on nyt hyvä.

Minilomalla

Posted on 5:19 PM In:
Pääsin minilomalle juuri oikeaan aikaan: arkiasiat alkoivat pursuta korvista jo siinä määrin, että seuraava askel olisi ollut vastaantulijoille raivoaminen. Se jäi onneksi välistä. Oi sitä onnea ja autuutta, kun tenttikirjat jäivät kauas taakse!

Lomani piti sisällään runsaasti ulkoilua. Sen myötä keräsin muutaman litran karpaloita ihanalla suolla sekä näin tähtiä, tinttejä, tikan, pirteitä pyrstötiaisia, kuukkelin, teeriä ja hirven. Luin viittä eri kirjaa, saunoin joka ilta, söin hyvin ja nukuin makeasti. Täydellinen loma, sanoisin. En voisi vaatia mitään muuta. Nuo päivät olivat onnea ja vieläkin lämmin muisto <3 p="">

Kuvissa näkee itsensä uusin silmin

Posted on 3:27 PM In: ,
Olen miettinyt jo kuukausia, että tarvitsen itsestäni kuvia. Erityisesti tarvitsen kunnon kuvan CV:hen, mutta tarvitsen myös muita, erilaisia kuvia erilaisiin paikkoihin. Osa kuvissa voisi olla enemmän virallisia, toiset vähemmän virallisia. Olen koko ajan ajatellut, että jonkun täytyisi ottaa minusta kuvia luonnollisissa tilanteissa. Yhtenä päivänä ymmärsin, että se on paljon vaadittu. Päätin ryhtyä omatoimiseksi.

Kamerassani on itselaukaisin, mihin siis tarvitsen toista ihmistä, jos haluan kuvia itsestäni? Ryhdyin toimeen. Siistin hieman hiuksiani ja laitoin kivan värisen paidan päälleni. Valitsin kotoani siistin taustan. Asetin kameran tuolille ja itseni kameran eteen. Annoin kameran "laulaa". Otin kuvia itsestäni eri asennoissa ja eri ilmeillä. Alkuun touhu tuntui tosi teennäiseltä, mutta lopulta aloin jopa nauttia. Joku voisi ajatella, että on teennäistä poseerata itsekseen kameralle, mutta kyllähän muidenkin ottamiin kuviin yleensä tulee poseeraava meininki.

Lopulta katselin kuvia läpi, valitsin niistä parhaita ilmeitä ja asentoja. Asetin kameran paremmin ja keskityin uudestaan juuri näihin parhaimpiin asentoihin ja ilmeisiin. Lopulta kuvia katsellessani sekä yllätyin että ilahduin: lopputulos oli parempi kuin olisin uskaltanut edes toivoa! Kuvat eivät näytä mielestäni ollenkaan niin teennäisiltä kuin pelkäsin.

Kuvia katsellessani näin itseni ihan uusin silmin. Tuoltako minä näytän? Osassa kuvista minulla oli mielestäni ihan perusilme kasvoilla, mutta kuvassa näytin yhtä hehkeältä kuin marraskuinen luonto ensinäkemältä. Näytin happamalta ja harmaalta. Tuon näköisenäkö minä kuljen? Siis oikeasti? Tuntui, että jotakin loksahti kohdalleen. Ilme = minä? En tiedä, mutta sen tiedän, että sen näköinen en koe olevani enkä halua olla. Minä näytän kauniilta hymyilevänä, sellaiselta, että sielu on kotona. Sen näköinen haluan olla.

Kuvaussessio muutti minua. Päätin, että haluan näyttää itseltäni, joten olen kulkiessani keskittynyt kasvoihini, siihen, että ne heijastavat enemmän hymyn häivää kuin kasvolihasten täydellistä lepohetkeä. Arvatkaapa, mitä on tapahtunut? Ympärillä kulkevat ihmiset ovat "muuttuneet" ystävällisemmiksi! Maailma on tuntunut mukavammalta ja ihmiset ovat ikään kuin hyväntahtoisempia. Ei tietenkään kaikki, mutta jotakin on todella muuttunut. Hassu juttu.

Tämä kuvaussessio ei jää ainoaksi. Aion ottaa itsestäni lisää kuvia, erilaisissa ympäristöissä ja eri vaatteilla ja kampauksilla. Sen lisäksi, että saan itsestäni kaipaamiani kuvia, saan nähdä itseni ihan uusin silmin. Se on hyvä asia.

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive