Monday, January 27, 2014

Kiireistä, kiireistä ja kireää

Tässä kirjoittelen blogiin, vaikka muutakin tekemistä olisi. On toisin sanoen ollut turhan kiirettä eikä kalenteri suo helpotusta ainakaan pariin viikkoon. Mietin, että miltä tämä oikein tuntuu. Stressi pyörähtää vatsanpohjassa ja nukun kuin koira: tassut nykivät erilaisten unien tahtiin ja heräilen vähän väliä tarkistamaan, että maailma on vielä paikallaan. Oloni on nyt viikonlopun jälkeen yllättävänkin hyvä, mutta tulevat aamut ah, niin ihanine kuuden herätyksineen nostavat hiukseni pystyyn. Yh, eih. Kuuden herätykset (ja sitä aiemmat) pitäisi kieltää lailla, on ne niin kidutusta.

En pidä tällaisesta kiireestä ja hosumisesta. Osittain voin syyttää itseäni: jos olisin ollut ahkeampi silloin, kun olisi ollut enemmän aikaa, nyt ei olisi niin paniikki, mutta tällainen vatvominen on turhaa. Ainoa, mitä voin tehdä, on tarttua hommiin NYT (eikä kirjoittaa blogiin). Kun on kiire, on parempi tehdä ylipäätään jotain kuin vain pyöriä kämpässä ympyrää ja ajatella kaameaa kiirettä stressin velloessa vatsanpohjassa. Kävin siis kampaajalla, onpahan jotain tehtynä.

Nyt pavut pannulle ja lounas valmistumaan. Sitä odotellessa joko teen töitä tai luen. Aivan varmasti.

Wednesday, January 22, 2014

Vaateinventaario etenee, kunhan ehdin...

Vaateinventaarioni (kirjoitusta mm. täällä ja täällä) on edennyt, vaikka en olekaan siitä täällä kirjoittanut. Kesän jälkeen pysähdyin miettimään, että mihin oikeastaan pyrin vaateinventaariollani ja mitä vaatekaappini itseasiassa sisältää ja mitä sen pitäisi sisältää. Syksyllä eteeni tuli tilaisuuksia, joissa piti pukeutua siististi tai tosi siististi ja tämä hätkähdytti: minulla oli 0-1 riittävän siistiä asustetta näihin tilanteisiin. Tuo 0-1 tarkoittaa sitä, että löysin vaatteet, mutta ne eivät olleet mielestäni tilaisuuksiin ihan nappivalinta. Ne kelpasivat toki paremman puutteessa, mutta olin hieman kiusaantunut siitä tietoisuudesta, että parempaa olisi ollut hyvä olla.

Ennen olisin ajatellut, että ei pukeutuminen ole niin tarkkaa, mutta enää en ajattele noin. Olen oivaltanut, että viestin asuillani itseäni ja se viesti ei välttämättä ole toisen mielessä sama kuin omassani (itse voin ajatella olevani siisti ja persoonallinen, kun taas toinen voi nähdä asuni outona - tukeeko outous työtäni ja tavoitteitani?). Toivoisin tekeväni sellaista työtä, että vaatteilla ei olisi väliä, mutta näin ei todellisuudessa nyt ole. Toisin sanoen tarvitsen vakuuttavuutta ja vaatteet ovat oiva keino tukea sitä. Jos mietin, että ketkä edellisessä työpaikassani etenivät urallansa, he olivat "oikein" pukeutuvia. Toki heillä persoona, osaaminen ja työtyyli olivat sopivia, mutta he myös näyttivät siltä, miltä heidän tulevassa asemassaan oli syytä näyttää. Minä kun en persoonaltani ole paikan näkyvin henkilö, minun ei todellakaan kannata tukea näkymättömyyttäni ja asemaan "sopimattomuuttani" vaatetuksella. Vaikka en koekaan olevani viimeisen päälle uraihminen, siitä on valtavasti apua, että näyttää vakuuttavalta ja siltä, mitä asema edellyttää. Oikeanlaisiin vaatteisiin pukeutuneena oma olonikin on aivan erilainen eli parempi ja vahvempi, ehkä jopa osaavampi.

Tämän oivalluksen jälkeen olen katsonut vaatekaappiani uusin silmin. Hyvää olen löytänyt paljon: minulla on siistejä housuja, kenkiä ja talvitakki. Puseroissa on ehdottomasti suurin ongelmani, siistejä ja tyylikkäitä minulla ei vain ole ollut. Minulla on valtava läjä t-paitoja ja pitkähihaisia peruspaitoja sekä erilaisia neuleita, jotka eivät kuitenkaan arkikäyttöä ihmeellisempiä ole. Osa niistä on turhan vanhoja ja nukkaantuneita, väritkin ehkä hieman outoja.

Olen käynyt muutaman kerran kaupoissa katsomassa uusia, siistejä vaatteita. Lopputulos on toistaiseksi ollut se, että olen ostanut muutaman tosi kivan paidan (näillä pakkasilla nämä vaativat ehdottomasti jotain lämmintä vielä päälle) ja yhdet housut, jotka ikään kuin täyttävät erään puuttuvan palasen housuvalikoimastani. (Minullahan on siis valtavasti housuja, mutta niistä ei ole iloa, jos ne ovat aivan vääränlaisia.) Lämmintä siistiä, kuten neuletakki, en ole vielä löytänyt ja täytyy myöntää, että en oikein edes tiedä, millainen neuletakki tai vastaava voisi olla hyvä. Lähinnä minusta on tuntunut siltä, että shoppailu on ihan valtavan vaikeaa ja kaupoissa määrä ei korvaa laatua (eli mistään ei oikein meinaa löytyä mitään).

En näillä uusilla ostoksillani hae sitä, että vaatteita olisi valtavat määrät, vaan pyrin samalla karsimaan. Olen jokaista ostostani kohden poistanut jonkin vanhan, vastaavantyyppisen vaatteen. Jatkossa pyrin myös vähentämään vaatteideni määrää, jotta vaatekaappiini tulisi väljyyttä ja pystyisin näkemään helpommin, mitä se sisältää. Olen melko tuskastunut luopumisen tuskaani: minun on näköjään varsin vaikea luopua vanhoista vaatteistani, vaikka en olisikaan niitä vuosiin käyttänyt ja ne olisivat nuhjaantuneita ja kummallisia. Tästä "tuskasta" johtuen minun täytyy tehdä tätä askel kerrallaan, hiljaa opetellen. Lopputuloksesta tulee hyvä, olen varma.

Sunday, January 19, 2014

Vastauksia saatuun haasteeseen

Hanna blogissaan antoi minulle hauskan haasteen. Tässä haaste ja vastaukset kysymyksiin.



"Määrätynlainen uteliaisuus on johtanut meidät bloggaamaan, liittyy se sitten ympäristöön, luontoon tai maailmanmenoon, omaan elämäämme, harrastuksiimme tai lemmikkeihimme. Monipuolisuus on valttia blogeissa! Jos vastaat kysymyksiini ja jaat viidelle eteenpäin saat viedä pullakahvit mukanasi (kopioi kuva)
(Ei ole aivan pakko jakaa kuitenkaan)
Esitän kysymyksiä jotka saattavat tulla esille kahvikupposen ääressä ystävän kanssa keskusteltaessa.
Mitä sinä vastaat seuraaviin kysymyksiin?
Voit vastata myös pelkästään valokuvin!"

1. Mikä on sisustustyylisi?
En tiedä, onko minulla vielä sisustustyyliä, koska en ole varsinaisesti sisustanut nykyistä asuntoani. Aion toki joskus panostaa sisustukseen, mutta ehkä seuraavaan asuntoon... Pidän kuitenkin selkeydestä, yksinkertaisuudesta, tilasta ja maanläheisistä väreistä, joita höystän pirteillä väreillä. Sisustukseeni ehdottomasti kuuluvat asiat ovat kasvit, kasvit ja kasvit. Niistä en tingi. 

2. Mihin huoneeseen olet panostanut eniten sisustaessasi?
Olohuone. Se on suurin ja näkyvin tila, joka osuu ensimmäisenä silmiini. Siksi olen halunnut tehdä siitä sellaisen, että jaksan katsella sitä.

3. Mihin käyttäisit rahaa ilman huonoa omaatuntoa?
Jaa-a, vaikea sanoa. Luultavasti läheisteni ja omaan terveyteen ja hyvinvointiin liittyviin juttuihin. Lisäksi luonnon hyvinvointiin liittyvät asiat voisivat olla tällaisia. Olen panostanut hieman myös omaan sellaiseen hyvinvointiin, joka ei ole pakollista. Koen, että olen ansainnut tällä hetkellä sellaisia vaatteita, että minulla on niissä hyvä olla.

4. Mihin käytät paljon rahaa?
Asumiseen liittyvät kulut sekä vapaa-ajan reissut (eli läheisten tapaamiset).

5. Mistä ajasta unelmoit?
Haaveilen asuvani toisin ja toisaalla. Luotan siihen, että se aika tulee.

6. Mikä olisi mielestäsi huonoin onni?
Vaikea sanoa, ehkäpä terveyden menettäminen. Se veisi paljon pohjaa muulta.

7. Missä asiassa olet tunnollinen?
Melkein kaikessa, töissä, opiskelussa... Pitäisi opetella ottamaan rennommin.

8. Minkä inhimillisen virheen annat anteeksi?
Unohtamisen.

9. Mikä on naisen parhain ominaisuus?
Kyky havaita asioita ja yksityiskohtia.

10. Mikä on miehen parhain ominaisuus?
(Naisten) sosiaalisten suhteiden keksittyihin tai kehiteltyihin kiemuroihin osallistumattomuus.

Haaste on kiva ja näitä asioita on mukava pohtia ja lukea. En silti jaa tätä haastetta nyt kenellekään. Kiitos vielä haasteesta! Muistakaa ulkoilla tänään, sää on mitä parhain :)

Tuesday, January 14, 2014

Valoa pakkaseen

En ole ollut kovin innoissani viime aikoina aamuherätyksistä. Yksi syy on ollut stressistä johtuva päänsärky tai sen pieni itu jo heti aamusta, toinen väsymys ja kolmas innostuksen puute ylettömään ahkerointiin. Laiskamatoisuus nostaa päätään... Nyt minua on kuitenkin ilahduttanut suuresti nämä pakkaset! Menin heti aamulla kaivelemaan pakkaskamppeita kaapistani: myssyn, tumput, toppahousut ja huopikkaat. Poskeni punoittivat innostuksesta varmaan jo tuossa vaiheessa. Voi sitä innostuksen määrää, kun sain kamppeet päälleni ja menin ulos raikkauteen, kirkkauteen ja kauneuteen! Kyllä siinä sielu lepäsi ja tunsin päässeeni kotiin. Talvi, vihdoin minun talveni on täällä. Minua ei ole tehty katselemaan vetistä harmautta kuukaudesta toiseen.

Heräsin viime yönä, kun kuu loisti makuuhuoneeni ikkunasta sisään (olen pitänyt verhoja auki, jotta päivän kirkastuminen näkyisi sisälle). Se oli jotenkin hämmentävää, en ensin ymmärtänyt, mikä outo valonheitin ulos oli ilmestynyt. Kuu oli kaunis ja nautin sen katselemisesta, vaikka halusinkin palata pikaisesti unimaailman pariin. Nukahtaminen kannattikin. Näin valtavan suloista unta, josta tuli hyvä mieli. Näen harvoin unissani itselleni tuntemattomia ihmisiä, mutta viime yönä unessani oli sellainen. Henkilö oli herkkä, lämmin, vilpitön ja aito. Sellainen, joka todella kosketti sydäntäni. Pidin hänestä valtavasti. Kohtaaminen oli erikoinen, liikuttavakin.

Nyt on hieman parempi mieli. Vaikka päänsäryn itu on edelleen läsnä, pakkanen, valo ja uni ovat piristäneet. On mukavaa huomata, että arjen pienistä asioista voi saada paljon iloa irti, kun vain huomaa niitä. Pitää vielä järjestää aikaa pakkasesta ja kirkkaudesta nauttimiseen, kun ei voi tietää, kauanko tätä ihanuutta kestää. Minusta on todella tullut myös talvi-ihminen.

Sunday, January 05, 2014

Kun ei kelpaa sellaisena kuin on

Lapsena ja nuorena olin mitä olin. Elin kuten muutkin lapset ja nuoret enkä liiemmin pohtinut, että olisin jotenkin erilainen tai puuttellinen verrattuna toisiin. Minulla oli varmaankin aika hyvä perusturvallisuus, kun luotin siihen, että sain olla oma itseni. Kääntöpuolena oli toki se, että luotin ylipäätään ihan liikaa muihin ihmisiin, olin sinisilmäinen ja höpsäytettävissä. Toisaalta kotipaikkakunnallani tiesi "hyvikset" ja "pahikset" aika pitkälti etukäteen, joten en tarvinnut erityisiä ihmisten sisimpien olemusten tunnistustaitoja ihmisiä kohdatessani.

Kaikki muuttui rytinällä, kun muutin opiskelujen myötä. Tai ei oikeastaan voi sanoa, että asiat olisivat muuttuneet rytinällä, vaan muutos oli piilossa olevaa manipulaatiota ja ilkeyteen verhottua käyttäytymistä ja palautetta sekä oman edun tavoittelua eri ihmisten tahoilta. Minulta toisin sanoen kesti pitkään ymmärtää, mistä oli kyse.

Ehkä suurin ongelma oli (on) se, että minua ei enää hyväksytty omana itsenäni. Yhtäkkiä olin tyystin vääränlainen ja minun piti muuttua, jotta olisin oikeanlainen ja hyväksytty. Tajutessani vääränlaisuuteni yritinkin vimmatusti  muuttaa itseäni, mutta eihän se tietenkään toiminut. Aikani "muutettuani" itseäni vieraannuin itsestäni, haluistani ja tavoitteistani ja masennuin. Koenkin viime vuosina rakentaneeni itseäni uudelleen pohjana se, mikä olin kotoa lähtiessäni, mutta samalla ikävät kokemukset opetuksina mielessäni.

Sain esimakua tulevasta asuinpaikkakunnastani asuessani vielä kotona. Ensimmäinen minua selkään "puukottanut" henkilö asui nimittäin nykyisellä asuinpaikkakunnallani. Kyseessä oli oikein mojova vedätys, jossa sinisilmäistä pikkutyttöä hoopotettiin oikein kunnolla. Tästä ei kuitenkaan jäänyt suurempia traumoja.

Muuton jälkeen ensimmäinen poikaystäväni yritti muuttaa minua. Alkuun toki kelpasin hänelle (niin kuin suhteiden alussa aina), mutta sen jälkeen alkoi kaikenlainen vihjailu, että minun pitäisi olla toisenlainen, koska tällainen persoona ei kelpaa tähän maailmaan. Olimme toisillemme niin epäsopivia kuin kaksi ihmistä ikinä olisi voinut olla, joten oli päivänselvää, että homma ei toiminut. Silti, kun kyseessä oli ensimmäinen parisuhteeni, uskoin liikaa hänen sanojaan. Hän loukkasi minua pahasti ja monella eri tavalla. Luulen, että tästä sisimpääni jäi kasvamaan itu, että en ole oikeanlainen, kelpaava.

Seuraavassa suhteessa olin "ihan kiva, mutta..." eli taas sain kokea olevani viallinen. Toisaalta en osannut tässä vaiheessa yhtään edes ajatella, millainen suhde minulle voisi sopia, olinhan nimittäin jotenkin "huono". En voisi siis ainakaan vaatia paljon. Tämän suhteen jälkeen tilanne on hieman kohentunut, mitä parisuhteisiin tulee, mutta ystävyyssuhteissa sain edelleen sellaista palautetta, että en voi kuin ihmetellä näin jälkikäteen. Millainen ystävyyskäsitys ihmisellä pitää olla, jos hän haluaa ystävältä vain tietynlaisia suorituksia, tietynlaista osaamista? Harrastuksista minulla on sekä hyviä että huonoja kokemuksia. Osassa olen kelvannut ja ollut osaava tällaisenaan, mutta esimerkiksi viimeisimmän harrastuksen halusin jättää osaksi siksi, että sain silloin tällöin persoonaani kohdistuvaa arvostelua. En ymmärrä, miten joku edes kehtaa arvostella toisen persoonaa muiden ihmisten edessä.

Nyt kun mietin, kontrasti siitä, että saan olla oma, vapautunut itseni, siihen maailmaan, jossa saan vähän väliä palautetta viallisuudestani, on ollut valtava. Aivan kuin elämääni olisi repeytynyt kuilu näiden kahden maailman ja eri aikakausien välille. Miten voi olla tällaisia, näin erilaisia maailmoja? En jaksa uskoa, että kyseessä olisi pelkkä paikkakuntaero, mutta voihan se sitäkin olla. Kulttuuriero? Ehkä sitä. Suurilla paikkakunnilla luultavasti arvostetaan enemmän tietynlaista persoonallisuustyyppiä ja ollaan muutenkin suorituskeskeisempiä. Lapsuuselämän ja aikuiselämän erilaisuus selittää taatusti osan näistä eroista. Lopputulos on kuitenkin se, että olen kehittänyt vihasuhteen nykyiseen asuinpaikkakuntaani, vaikka paikkakunnan inhoamisessa ei mitään järkeä olekaan. Olen myös oppinut tuntemaan itseäni, kun olen joutunut tekemään sen pohjamutien kautta. Olen oppinut, mitä on olla hyväksytty ja ei-hyväksytty, olen nähnyt erilaista elämää ja olemista. Olen tavannut hyvin erilaisia ihmisiä ja oppinut heiltä sekä itsestäni että heistä itsestään.

Nyt minulla on huomattavasti parempi ja vakaampi olo itseni kanssa. Tiedän, että en ole sitä, mitä (ilkeät) ihmiset ovat minulle toitottaneet eli vääränlainen, koska sellaista ei yksinkertaisesti ole olemassa. Tiedän, että on olemassa aidosti ilkeitä ja pahantahtoisia ihmisiä. Tiedän, että monenlaisia persoonallisuuksia mahtuu maailmaan, ja että ei ole olemassa mitään tiettyä, oikeaa tapaa olla ja elää. Minäkin kelpaan tällaisenaan ja olen hyvä ja taitava monissa asioissa. Toisaalta minua harmittaa valtavasti, että olen tullut jollekin sellaiselle paikkakunnalle kuin tämä nykyinen asuinpaikkani, mutta toisaalta olen iloinen, että olen saanut nähdä erilaisia paikkoja ja ihmisiä ja ennen kaikkea oppia. Olen iloinen niistä hyvistä asioista ja ihmisistä, joita toki myös olen kohdannut. Olen iloinen, että olen nyt aikuinen ja voin valita asuinpaikkakuntani itse. (Ainakin periaatteessa, työpaikastakin se riippuu.)

Minua auttaa tosi paljon menneiden pohtiminen oppimisen ja oivaltamisen näkökulmasta. Tämäkin ajatus on avautunut minulle viime päivinä siten, että näin koen menneen ja nykyisyyden. Tämä on yksi, oma tulkintani, joka on totta sen verran, että se on totta pääni sisällä kokemuksena, joka sattuu. Onneksi tänään on uusi päivä rakentaa itseään ja elämäänsä ja ottaa etäisyyttä menneeseen.

Thursday, January 02, 2014

Rauhallinen hetki, uusi vuosi

Vuosi vaihtui omalta osaltani rauhallisissa merkeissä. Siihen kuului lämmin glögi, suklaata, pyjama ja kirja. Tällaisissa merkeissä en olekaan uutta vuottani viettänyt vuosiin, mutta se oli ihan mukavaa. Tekeminen ja oleminen oli mukavaa, mutta tällaisiin vuodenvaihtumis-kekkereihin on liian vahvasti iskostunut sellainen ajatus, että pitäisi tehdä hyvässä seurassa jotain räväkkää, joten oleskellessa omassa seurassa mukavasti tuntuu helposti väärältä tai jotenkin oudolta. Eihän se väärää ole, eikä kai outoakaan. Omalla tavallaan oleilu oli varsin nautinnollista ja lempeää.

Katselen tulevaa vuotta hieman jännittyneesti. Mitään varmaa ei ole tiedossa, on vain epävarmoja näkymiä ja mahdollisuuksia. Voisi sieltä kai poimia uhkiakin, kohtia, joissa voi pudota, mutta haluan suhtautua tulevaisuuteen mieluummin mahdollisuuksia kuin uhkia nähden. Kaikkein eniten toivon tälle vuodelle omien toiveiden ja tavoitteiden kirkastumista entisestään ja suuria loikkia niitä kohti. Uskon, että tämä on mahdollista. Tunnetiloista toivon löytäväni enemmän rohkeutta ja vähemmän pelkoa ja varmistelua.

Kehoni yrittää ilmeisesti kertoa minulle taas jotain, kun tunnen oloni hieman kipeäksi. En siis varsinaisesti sairaaksi, mutta kurkussa on "tuntemusta". En pystyisi edes ajattelemaan mitään liikunnallista juuri nyt (ja juuri nyt olisi ollut aikaa rehkiä fyysisesti...), siihen keho tuntuu voimattomalta. Näyttäisi siltä, että hetkellinenkin stressi sairastuttaa minut hyvin nopeasti. Se on tosi turhauttavaa...

... varsinkin, kun minulla on tiedossa tosi työntäyteinen alkuvuosi. Minua oikein hirvittää, miten selviän, vaikka samalla tiedän pystyväni riittävän hyvään suoritukseen, kunhan vain teen parhaani. En silti voi olla ihmettelemättä, miten aina ajaudun suorittamiseen. Vaikka pidän niistä asioista, joita teen, minusta tuntuu, että tekemistä on juuri sen verran liikaa, että ajaudun suorittamiseen ilman todellista paneutumista, läsnäoloa ja ajatusta kyseisiä tekemisiä kohtaan. Ja se ei tunnu hyvältä. No, jos kaikki menee "suunnitellusti", saatan päätyä vuoden mittaan "nautiskelemaan" hyvinkin runsaasta vapaa-ajasta olemattomilla tuloilla, mutta mitäpä sitä etukäteen murehtimaan. En vain ymmärrä, mikä siinä on niin vaikeaa, että olisi sekä paljon vapaa-aikaa että runsaat tulot? ;)

No, jokatapauksessa tärkeintä lienee avoin mieli, lämmin sydän ja valmius tehdä parhaansa sekä itsensä, muiden että ympäristönsä hyväksi. Toivonkin teille lukijoille:

Paljon hyviä asioita Uuteen Vuoteen 2014!