Listoja

Posted on 3:24 PM In:
Olen monesti lukenut ihmisistä, jotka kirjoittavat innokkaasti erilaisia listoja. Olen ymmärtänyt, että kyseessä on muistilistoja eri tilanteisiin, jotta asiat eivät unohtuisi. Olen pitänyt listainnostusta jotenkin hassuna, mutta positiivisella tavalla: on mukavaa, että on innostavia asioita!

Näistä kirjoituksista innostuneena minäkin töissä ollessani tein muistilistoja. Kirjoitin töihin liittyviä tehtäviä ylös, jotta muistaisin ne ja saisin hoidettua ne ajoissa. Listojen muoto vaihteli: niitä oli muistilapuilla, vihkossa, tietokoneella ja puhelimessa. Yhteistä näille listoille oli se, että käytin kutakin korkeintaan muutaman viikon ja sitten yksinkertaisesti unohdin, että minulla oli jokin listasysteemi. Siksi en lopulta enää uskonut listoihin omalla kohdallani.

Muutama viikko sitten minusta alkoi tuntua, että muistettavia asioita on yksinkertaisesti liikaa ja ne eivät pysy enää hanskassa. Muistin vanhat listauskokemukseni, mutta siitä siitä huolimatta kaivoin esiin vihkon, johon listasin hoidettavia asioita. Pian huomasinkin systeemin toimivuuden.

On ollut tosi kannustavaa huomata, että asiat hoituvat ja etenevät. Hoidettujen tehtävien viivaaminen yli on ollut tosi motivoivaa. Listaaminen on aiheuttanut sen, että olen hoitanut erilaisia asioita jopa hieman etuajassa, koska asioiden valmiiksi saaminen on niin palkitsevaa. "Taas yksi asia vähemmän." Eihän nuo tehtävät oikeassa elämässä ikinä lopu, mutta se, että ne hoitaa ajallaan ja ylipäätään niiden olemassa olon muistaa ajoissa, auttaa arkea ja ilahduttaa mieltä.

Tämän listaamisinnokkuuteni myötä olen saanut hieman enemmän ryhtiä arkeenikin. Arki hoituu ja elämä etenee. Tulee liikkeen tuntu. Yksi esimerkki listaltani on CV-pohjan etsiminen netistä. Nyt olen sellaisen etsinyt, joten voin viivata tuon kohdan yli ja lisätä listaan kohdan CV:n kirjoittaminen. Listallani on myös housujen lahkeiden lyhentäminen ja ajan varaaminen pankkiin. Eipähän unohdu ja pian saan itselleni "uudet" housut käyttöön.

Listauksesta on tullut minulle mielekästä. Töissä ollessani siitä puuttui mielekkyys ja motivaatio: näin listassa vain asioita, joita en halunnut ja jaksanut tehdä, joten torjuin listat pois mielestäni. Omista tekemisistä saa toimivia vain, kun niihin liittyy edes jossain määrin mielekkyyttä.

Vinkkejä nuorekkuuteen ;)

Posted on 12:05 PM In:
Ajokortilleni tuli yllättäen käyttöä poiketessani Alkossa. Tokihan tiedän, että nykyään ohjeistetaan tarkistamaan ikä kaikilta henkilöiltä, jotka näyttävät alle 30-vuotiailta, mutta omalla kohdallani tämä alkaa olla jo... no, aika hassua :) Saatuani palautetta hyvistä geeneistä pohdin kasvojeni ohella muitakin syitä, jotka kokemukseni mukaan tekevät minusta "nuorekkaan". Tässä siis hieman vinkkejä, pilke silmäkulmassa ;)

Reppu nuorentaa. Kuka keski-ikää lähestyvä täti käyttää kaupassa reppua? En ole nähnyt. Minusta reppu on kätevä tapa kantaa painavat ostokset kotiin. Käytän reppua erityisesti pyöräillessäni.

Pyöräily nuorentaa. Kuinka moni on nähnyt keski-ikää lähestyvän tädin kävelevän kaupassa pyöräilykypärä kainalossa? Harvemmin, joskus toki.

Ei-ihan-muodin-mukainen tuulipuku nuorentaa. Sellainen, joka kuitenkin on ihan istuva, käytännöllinen ja siisti, mutta ehkä muutaman vuoden vanha. Ja ylä- ja alaosa eivät varsinaisesti ole samaa paria. Kuka keski-ikää lähestyvä, pyörällä liikkuva täti ei käytä viimeisimmän muodin mukaista pyöräilyasustetta? En ole nähnyt.

Jotkut onnistuvat laittamaan siistin kampauksen pyöräilykypärän alle, minä en. Kuinka monella keski-ikää lähestyvällä, pyöräilyasusteessa liikkuvalla tädillä on hiukset sekaisin? En ole nähnyt.

Lenkkarit nuorentavat. Tämä liittyy oikeastaan edellä olevaan asusteasiaan. Nykyäänhän lienee olemassa jo jonkinlaisia pyöräilykenkiäkin, mutta minä käytän usein lenkkareita. Se taitaa olla aika "nuorekasta".

Tällaisella reseptillä liikkuminen kannattaa, jos haluaa ihmisten pitävän ihan "kakarana". Näihin kun yhdistää hieman epävarman olemuksen (minua kiusaa käydä Alkossa juuri tämän "nuorekkuuteni" vuoksi) ja itseään vanhemman myyjätädin tai -sedän, palaute nuorekkuudesta on taattu.

Sitä en vain ymmärrä, miksi minua kiusaa niin valtavasti näyttää henkkareitani todistaakseni olevani riittävän vanha. Eikö minun pitäisi olla asiasta vain huikean imarreltu? En tiedä. En vain osaa suhtautua, kun toinen erehtyy todella pahasti. Tosin eihän se minun vikani ole. Tai ehkä se onkin, kun en osaa pukeutua ja käyttäytyä kuin keski-ikää lähestyvä täti ;)

Hymyillen hämärässä

Posted on 5:09 PM In:
Olen tässä syksyn mittaan lopullisesti (?) kyllästynyt ylettömään valittamiseen ja negatiivisuuteen sekä ympärilläni ja itsessäni. Aikani pyörittelin kyllästymistäni mielessäni ja lopulta ymmärsin, mihin se voisi johtaa. Muitahan en voi muuttaa, mutta itseeni voin vaikuttaa. Päätin muutama viikko sitten alkaa suhtautua asioihin aiempaa leppoisammin, positiivisemmin ja avoimemmin mielin. Hymyillen. Miten on käynyt?

Olen aiempaa leppoisampi, positiivisempi ja hymyilen enemmän. Suhtaudun aiempaa avoimemmin asioihin. Stressaan vähemmän. En olisi uskonut, että asennemuutos, varsinkaan yhtäkkinen, voisi toimia, mutta niin on käynyt.

Erityisesti alkuun minun täytyi tosi paljon tarkkailla reaktioitani. Jos huomasin itsessäni negatiivisen suhtautumisen asioihin, minun täytyi tietoisesti muuttaa se positiiviseksi eli nähdä asia eri valossa kuin ennen. Jos aloin valittaa mielessäni tai ääneen, minun täytyi kiinnittää huomioni asioiden positiivisiin puoliin ja nostaa ne esille. Jos koin stressin nousevan sisälläni, minun täytyi muistuttaa itseäni aikatauluttamisen tärkeydestä, paremmasta suunnittelusta ja asioiden suhteellisuudesta.

Aiempaa leppoisampi suhtautuminen näkyi alussa lähinnä selkärangattomuutena eli opiskelutöiden lykkääntymisessä. Kesti aikansa, että opin liittämään työnteon leppoisampaan asenteeseen ja uskonkin, että tämä on vielä pahasti kesken. Tämä on nimittäin tosi vaikea asia. Olen ajoittain saanut tosi hyvää fiilistä siitä, että teen opiskelutöitä, mutta jotenkin aiempaa kiireettömämmin ja rauhallisemmalla mielellä. Valmista tulee, mutta ilman turhaa puristusta, kiristystä ja korkeita rimoja. Riittää, että opin. Sopivasti.

Harrastuksessakin olen keskittynyt vain nautiskelemiseen. En vaivaa päätäni sillä, jos en opi ja varsinkaan jos en opi samaa tahtia muiden kanssa. Minun ei tarvitse oppia, mutta tuntuu tosi mukavalta sitten, kun opin. Ihan sama, mitä muut ajattelevat.

Olen huomannut, että hymyilylle on aika usein aihetta. En viitsi sanoa, mistä kaikesta etsin itselleni hymyilyn aihetta, jos ei hymyilytä, mutta tässäkin asiassa keskityn positiivisiin ja joskus huvittaviin asioihin. Kai hymyily onnistuu siksikin, kun minun on juuri nyt aika helppo löytää positiivisia asioita, jotka ilahduttavat tai joista olen kiitollinen.

Olen kuullut joskus ihmisten sanovan, että kun itse hymyilee enemmän kohtaa myös enemmän hymyileviä ihmisiä. Tätä en allekirjoita tämän lyhyen kokemukseni perusteella. Ennemminkin minusta tuntuu, että ymäristön tympeys ja tylyys korostuu, kun itse hymyilee. Onneksi sillä ei ole väliä.

Olen alkanut katsella työpaikkailmoituksia. Itseäni oikeasti kiinnostavia työpaikkoja näyttää olevan tarjolla tosi vähän -  siis sellaisia, joihin taustallani ja koulutuksellani voisi hakea. Välillä näen työpaikkoja, jotka sopivat koulutukseeni turhankin hyvin, eli ne eivät juuri kiinnosta.

Tänään löysin työpaikkailmoituksen, joka sopisi koulutukseeni. Työ alkaisi samaan aikaan, kun minun täytyisi palata vanhaan työhöni. Tunnen suunnatonta houkutusta laittaa hakemuksen tuohon paikkaan, kun siihen pääseminen olisi oiva pakotie vanhasta työstäni. Olisiko tuo järkevä vaihtoehto? Olisiko minulla oikeat syyt hakea paikkaa?

Työ olisi sellaista, että luultavasti vähintään sietäisin sitä. Mitään erityistä paloa ilmoitus ei minussa kuitenkaan herätä (verrattuna vanhaan työhöni). Työpaikkakuntakin olisi ihan ok vaihtoehto, mutta ei ykkösvaihtoehtoni. Työ sijaitsisi melko kaukana nykyiseltä asuinpaikkakunnaltani, mikä puolen vuoden päästä ei olisi ongelma - nyt se häiritsisi vielä keväällä jatkuvia opintojani. Etänä olisi vaikea hoitaa tiettyjä asioita, joten reissaamista olisi luvassa - jos se nyt sattuisi työnantajalleni edes sopimaan. Kuulostaa hankalalta kokonaisuudelta.

Olen muutaman kerran elämäni aikana tehnyt hätäisen paniikkiratkaisun. Syitä on ollut monenlaisia, ihan hyviäkin, mutta huonoja suurin osa. Lopputulos näissä ratkaisuissa on ollut enimmäkseen huono, mutta toki aina opettavainen. Pakeneminen vanhasta työstä etsimällä mitä tahansa muuta työtä ei ole kovin hyvä ja rakentava vaihtoehto, vaikka se kuinka houkuttelisi ja tarjoaisi uutta. Se ei vain tunnu oikealta.

Olen onneksi oppinut hiljalleen maltillisuutta. Enää ei tarvitse juosta paikasta toiseen vain paetakseen ikäviä tunteita (kuten töihin paluun herättämiä tunteita). Tunnen jonkinlaista rauhaa ja varmuutta siitä, että asiat järjestyvät, vaikka mitään takuutahan siitä ei tietenkään ole. Jos ajattelen omaa tai läheisteni elämiä, asioilla näyttää olevan taipumus järjestyä. Tässä maassa asuvalla on harvoin tilanteita, jotka johtaisivat täyteen katastrofiin.

Maltan siis mieleni ja en hae työtä. Hyvin mahdollisesti en olisi sitä koskaan saanutkaan. Olen varma, että minulle sopivampia ja parempaan aikaan avautuvia työpaikkoja tulee tarjolle. Sitten haen. Minulla on aikaa.

Herkkuhetkiä keittiössä

Posted on 12:33 PM In:
Olen ollut tällä viikolla onnekas: olen saanut syödä suorastaan ravintolatason herkkuja joka päivä. Ihmeellistä asiassa on se, että herkkuhetkeni ovat tapahtuneet keittiössäni. Ja mikä vielä ihmeellisintä (suorastaan järjettömän käsittämätöntä), olen syönyt itse tekemiäni ruokia. Kyllä nyt on maailmankirjat sekaisin.

Muutama vuosi sitten keittiössäni puuhasteli täysi tunari. Ostin aika paljon valmisruokia. Tein ruokia perusaineksista ja sain perusmuonaa. Kasvisvalikoimani oli rajoittunut, vaikka söinkin kasvispainotteisesti. Maustaminen oli aikalailla uusi asia. En juuri käyttänyt suolaa sen "epäterveellisyyden" vuoksi ja muita mausteita en juuri tuntenut. No, pippurin ja kanelin toki, joista jälkimmäinen liittyi riisipuuroon. Veitsen käyttäminen oli niin näppärää, että sormissani oli usein haavoja. Keittiötarvikkeeni olivat huonoja ja niiden käyttö tuskastutti, mutta en ymmärtänyt väleineideni vähyyttä ja huonoutta. Tein ruokaa velvollisuudesta (ja osittain söinkin mauttomat mössöni velvollisuudesta) ja nautiskeluhetket keskittyivät ravintoloihin.

Tällä viikolla olen tehnyt sienirisottoa, johon laitoin suppilovahveroita (kiitos niistä K!), valkoviiniä ja kermaa. Ruoan kanssa nautin luonnollisesti valkoviiniä. Oli niin hyvää, että ällistyin. Tämän jälkeen tein uuden kokeilun: seitiä valkosipulisessa tomaattikastikkeessa. Muistelin joskus syöneeni kalaa tomaattikastikkeessa, mutta en ollut koskaan tehnyt sitä itse. Tein tomaattikastikkeen huolella alkaen sipulin paistamisesta ja lopuksi vielä lisäsin kalapalat. Lisäsin mausteita ja lopputulos oli hurjan hyvä, maku vivahteikas ja syvä.

Oivalsin, että minähän olen kelpo kotikokki! Milloin tämä muutos on oikein tapahtunut? Olen viime aikoina tehnyt useitakin tosi onnistuneita ruokia, vanhoja tuttuja ruokia sekä ihan uusia kokeiluja, jotka nekin näyttävät nykyään onnistuvan. Otteissani on kätevyyttä ja varmuutta, joiden en edes tiennyt olevan mahdollisia. Aiemman tosi tarkan mausteiden mittailun sijaan olen nykyisin maustanut ripauttamalla mausteet silmämääräisesti ruokaani ja sen jälkeen olen maistanut lopputuloksen. Ja ehkä lisännyt mausteita. En olisi voinut kuvitellakaan 10 vuotta sitten, että kykenisin arvioimaan maustemääriä silmämääräisesti. Se oli jotenkin mystinen homma, kuin taikuutta.

Nykyisin keittiössäni on hyvät välineet ja terävät veitset. Olen alkanut jopa nauttia ruoanlaitosta. On ilahduttava kokemus saada perusaineksista, kuten kasvikset ja kala, tehtyä huolella laittamalla ja maustamalla herkullisia aterioita. Olen tehnyt myös maukkaita salaatteja. Useimpiin aterioihini kuuluu jotain huolella valittua (kauden) kasvista tuoreena. Lautasellani olevat annokset ovat usein kuin mainoskuvista.

Itsekehua? No, ehkä vähän. Olen pitänyt itseäni aina tosi epäkäytännöllisenä, mutta tämä ruoanlaittokokemukseni on ollut minulle tosi avartava kokemus: minäkin opin ja osaan, kun teen! Haluan myös kannustaa, että tekemällä oikeasti oppii. Jos minunkaltaisestani keittiötunarista voi tulla mainio kotikokki, kuka tahansa voi onnistua, kunhan tekee asioita sydämellään, kiinnostuneena.

En ole silti vielä päässyt irti heikosta keittiöitsetunnostani: en juurikaan tarjoile keitoksiani muille. Tunarius ei ihan hetkessä muutu itsetunnoksi. Silti tämä onnistuminen on ollut tosi voimaannuttavaa.

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive