Vaihtoehdoton ilta

Posted on 6:05 PM In:
Kävin pyöräilemässä lenkin. Se virkisti, vaikka varpaat kipristelivätkin kylmästä huonon kenkävalinnan seurauksena. Jonkin verran oli jo paukuttelua, jota säikähtelin.

Minulla ei ole vaihtoehtoja tämän illan viettämiselle (välttelen oikeaa termiä, koska tuntuu pahalta): minä olen yksin kotona. Jos tämä olisikin oma valinta, sitä sietäisi tai siitä voisi jopa nauttia, mutta kun tämä tulee pakosta eteeni, tuntuu lähinnä tosi yksinäiseltä, turhalta ja hylätyltä. Pitäisi kai ennemmin ajatella niin, että olen onnekas, kun tämä on vasta ensimmäinen yksinäinen vuodenvaihteeni ikinä. Voisihan niitä olla takana jo useampikin. Epäilen kyllä vahvasti, että tästä saattaa tulla perinne, ikävä kyllä.

Yritin sentään jotain lohtua haalia itselleni: pari hyvänmielen hömppäelokuvaa, hieman viiniä, hyvää ruokaa ja herkkuja. Jos vielä nukahdan aikaisin (mielellään ennen puoltayötä) ja nukun hyvin, niin ei kai tässä hätää ole. Iltahan tämä on niin kuin mikä tahansa ilta.

Parempaa Uutta Vuotta 2009!

Lempeyttä ja armoa itselleni

Posted on 9:44 PM In: ,
Kunpa osaisin olla lempeä itselleni. Nyt joulun aika on kuitenkin osoittanut, että en osaa, olen julma ja inhottava itselleni ja - erityisen julmaa kyllä - myös sisäiselle lapselleni, joka välillä parkuu hädissään. Ja minä liian usein lyön vain lisää piiskaa. Inhottavaa ja kovin turhaa. Pidänkö minä edes itsestäni?

Kyllä, minä pidän itsestäni. Olen mielestäni ihan hyvä tyyppi, sellainen "ok", joka ainakin pyrkii olemaan kiltti, reilu ja tasapuolinen läheisiään kohtaan, huomioivakin, silloin, kun osaa ja tajuaa. Paljon on parannettavaa, mutta oikeasti olen kuitenkin ihan ok, enimmäkseen pidettävä ihminen. Tylsä, mutta kukapa ei loppujen lopuksi olisi.

Mistä siis kumpuaa välillä päätänsä nostava itseinho, suorastaan viha itseäni kohtaan? Totta puhuen, minä olen tehnyt virheitä (kukapa ei olisi), mutta jostain syystä vuosia sitten tapahtuneet asiat ovat jääneet kaivertamaan mieltäni ja rankaisen silloisista virheistäni itseäni edelleen. Minun on myös vaikea hyväksyä itselleni tapahtuneita ikäviä asioita, vaikka ne eivät minun vikani olisi olleetkaan. Minä en pidä eräistä suurista asioista nykyisessä elämäntilanteessani (joka välillä käy jopa sietämättömän vaikeaksi sietää ahdistumatta), ja rankaisen tavallaan itseäni siitäkin, että en ole tämän parempaan elämään pystynyt. En pidä siitä tulevaisuudenkuvasta, joka väkisin näyttää maalautuvan horisonttiini. Siitäkin minä rankaisen jo itseäni, vaikka mitään ei ole vielä tapahtunutkaan. En kelpaa itselleni.

Minä siis pidän itsestäni kovastikin, mutta en pidä elämästäni, vallitsevista olosuhteista, jotka olen itse valinnoillani (siis osaamattomuudellani) luonut. Jotenkin säälin itseäni, aivan kuin olisin karulle maaperälle ajautunut kaikista kaunein kukka, jonka vallitsevat olosuhteet kaatavat: "Hyvä tyyppi, onnettomat ihmissuhde- ja elämäntaidot, surkea elämänkohtalo. Voi voi."

En usko pääseväni mihinkään, jos jatkuvasti rankaisen itseäni. Minun pitäisi oppia pitämään itsestäni riippumatta siitä, millaiset puitteet olen elämälleni rakentanut. "Kai minäkin voin olla olemassa, vaikka olenkin tällainen." Minä olen omalla tavallani rakastettava, varmasti. Kunpa oppisin silittämään itseäni, puhumaan lempeitä itselleni, pitämään hyvänä ja huolehtimaan.

Päällisin puolin kukaan ei varmaan huomaisi minussa mitään vikaa. Vain minä tiedän, mikä tai mitkä asiat ovat pielessä, mitkä asiat ovat kaatumassa muurin lailla päälleni. Tiedän jaksavani sinnitellä, mutta toivoisin vain niin kovasti, että sen sinnittelyn ei tarvitsisi olla näin vaikeaa. En ymmärrä, miksi minun nyt taas pitää nähdä sydäntäraastavan kipeänä eräitä asioita, tajuta ajan kuluminen ja omat mahdollisuuteni (tai niiden puute) saavuttaa itselleni tärkeitä asioita. Miksi ei voisi vain elää ja olla oivaltamatta? Sattuisi vähemmän.

Herkullinen palsternakkakeitto lämmittää vatsassani ja on aika rauhallinen olo. Yritän nyt opetella lempeyttä ja armoa itseäni kohtaan: loppuillan läsnä olen vain minä, hyvinvointini ja runsaasti lempeitä ajatuksia.

Väsymyksestä väsymykseen

Posted on 1:35 PM In:
Olen kiitollinen viime viikon muutamasta hyvästä hetkestä. Oli kivaa, rentoa, pirteää, seurallista ja hyvää. Sain viimein nukuttua univelkojakin pois, ja se veikin 3 yötä. Vasta sen jälkeen pystyin olemaan siten, että oli normaali olo, pystyin lukemaan kirjaa nukahtamatta saman tien ja ei uuvuttanut.

Väsymyksen väistyttyä iski toisenlainen väsymys. Vaikka kävin lenkillä ja hiihtämässä, mieltäni painoi silti alakulon musta viitta, joka uuvutti sohvan (telkkarin ääreen) ja sängyn (kirjan lukeminen, nukkuminen) pohjalle.

Tunnen myös jossain määrin syyllisyyttä melkein olemattomiksi jääneistä joulumuistamisistani, vaikka en usko kenenkään huomanneen minun toimineen jotenkin toisin kuin aiemmin. Olin kiireinen ja väsynyt ennen joulua, joten en jaksanut panostaa asiaan, ja joulun aikaan ja sen jälkeen alakulo on vienyt viimeisetkin rippeet asian hoitamiselta. En tosin ymmärrä, miksi edes pohdin asiaa, kun tuskin se kenenkään mieltä on pahoittanut, elämää hankaloittanut tai mitään muutakaan pahaa tehnyt. Suurin osahan on keskittynyt joulun viettoonsa, kukin tavallaan. Miksi minä stressaan asioita, joita ei kannattaisi stressata?

Minä olen suunnattoman kiitollinen saamistani upeista joululahjoista ja muista muistamisista.

Onneksi arkipyhiä riittää vielä, ja sen myötä rauhallista vuoden vaihteen aikaa. Vielä on päiviä, jolloin voin vain jähmettyä sohvan pohjalle, liikkua hieman ulkona, jos huvittaa, ja olla piilossa arjelta ja pahalta maailmalta. Se tuntuu kivalta. Ei tarvitse olla eikä esittää mitään.

Hyvää joulua!

Posted on 3:26 PM In:

Oikein rauhallista ja rentouttavaa joulunaikaa! Nauttikaahan vapaapäivistä ja läheistenne seurasta, jos mahdollista. (En löytänyt tuon jouluisempaa kuvaa, mutta ajaa asian :)

Vähän hengähdän itsekin vapaapäivien myötä, ja yritän löytää pientä jouluvirettä sisältäni. Positiivista on se, että nythän päivät alkavat taas pidetä :)

Salainen päätös

Posted on 10:17 AM In: ,
Olen pitkän pohdinnan jälkeen päätynyt erääseen päätökseen, josta en aio hiiskua kenellekään mitään. Syy tähän on se, että jos puhuisin päätöksestäni jollekin, toinen todennäköisesti yrittäisi kääntää päätökseni, ja sitä en halua, koska asia on muutenkin ihan riittävän vaikea minulle. Se, että kuitenkin täällä ylipäätään mainitsen asiasta kertoo kyllä jonkinlaisesta tarpeesta avautua asiasta, mutta en aio enkä halua puhua siitä.

Minä jahkailen ja stressaan vaikeita päätöksiä ihan tolkuttomasti. En ole mikään mestaripäättäjä, kaukana siitä. Mitä vaikeampi asia, sitä enemmän jahkailua ja unettomia öitä on tiedossa. Päätöksen jälkeen tulee kuitenkin suuri helpotuksen tunne ja se on sinällään ihan mukavaa. Tosin, kun tekee päätöksen asiassa, joka on äärimmäisen iso ja vaikea minulle, ja jonka seurauksia ei täysin tiedä, niin tokihan se myös surettaa ja kauhistuttaa. Loppujen lopuksi yksinhän täällä ollaan, joten jotkut asiat on vain kestettävä.

Ei päätökseni päällepäin tule näkymään mitenkään kuin ehkä jonkinlaisena surullisuutena ja vetäytymisenä. Lähinnä se kulkee mustana möykkynä, eräänlaisena tiedostamisena sisälläni. Voihan olla, että sattuman oikusta se muuttaa muotoaan tai minulle tulee halu muuttaa sitä. Kaikkihan on toki mahdollista ja harva asia on loppujen lopuksi lopullista.

Omituinen yhdistelmä oloja

Posted on 9:21 PM In:
On ollut varsin omituinen olo. Toisaalta on tasainen ja tyyni tyytyväisyys, joka kumpuaa jostain syvältä järjen avittamana. Toisaalta mieli tekee jollain tasolla luopumistyötä erään haaveen suhteen, mikä aiheuttaa surua.

Ei haaveeni ole mikään mahdoton toteutua, se vain on siirtynyt mielessäni luokasta "mahdolliset" luokkaan "epätodennäköiset". En usko enää jaksavani ponnistella asian eteen, se joko tapahtuu tai ei, siis todennäköisesti ei. Tämän tiedostaminen toisaalta tuo helpotuksen (ei tarvitse ponnistella), toisaalta tuo suuren surun (luopuminen).

Ihmismieli on joskus kummallinen. Ei tätäkään kannattaisi pohtia, kun parempi olisi elää vain tätä päivää eikä pyöritellä sisällään yhtä mahdollisesti ulottumattomiini lipunutta haavetta. Surettaa.

Tuputitup, "osta asunto"

Posted on 10:07 AM In:
Olen ihan ällistynyt siitä, miten paljon viime päivinä on melkein joka tuutista huudettu, että kuinka asunnon ostaminen nythetitässä on niin mahdottoman hyvä idea ja kannattavaa ja suunnilleen jokaisen järkevän pitää ostaa asunto ja on tyhmä jos asuu vuokralla. On uhkailtu huimilla vuokrankorotuksillakin ilmeisesti asiaa vauhdittaakseen. Miten minusta tuntuu, että tässä toitotuksessa on jokin koira haudattuna?!

Kyllä minusta oma koti kannattaa ostaa, jos elämäntilanne on sille otollinen ja asia on itselle tärkeä: rahat riittävät lainaan ja muihin asumiseen liittyviin kuluihin ja sitä jää omasta mielestä riittävästi muuhunkin elämään, toimeentulossa on jotain turvaa (oma CV näyttää siltä, että töitä todennäköisesti jopa nykytilanteessa saa ja/tai taloudessa on useampi henkilö, jotka kuluja maksavat), haluaa asua samalla paikkakunnalla ainakin jonkin tovin eikä todennäköistä tarvetta muuttamiselle ihan heti tule, sietää asunnonomistamisesta aiheutuvaa stressiä (mahdollisia remontteja, lisäkuluja, pitkää velkaa ja sen aiheuttamia paineita yms.), haluaa sijoittaa jne. Ei asunnon ostaminen kuitenkaan kaikille ole kannattavaa tai edes mahdollista! Sikäli on varmasti inhottavaa lukea jatkuvia toitotuksia siitä, että kuinka vuokraa maksaessa "heittää rahaa hukkaan". Siis mihin hukkaan, kun jossain pitää jokatapauksessa asua eikä maallista omaisuutta saa hautaan mukaan?

Vuokralla asuminen on järkevää. Asunnon ostaminen on järkevää. Riippuu vain henkilöstä, kumpi on se järkevämpi vaihtoehto juuri hänelle. Inhottaa puheet vuokrien korotuksesta, koska sillä pyritään vain lietsomaan sitä, että vuokria myös korotetaan. Onhan toki korotuksille selityksiä, eli "kun kustannukset nousevat"... mutta siis eikö esimerkiksi huoltokustannusten nousu näy vastikkeissa lainkaan?!

Luulen, että tämä omistusasuntotuputtaminen juuri nyt liittyy deflaation uhkaan: kun hinnat laskevat, ihmiset panttaavat ostoksiaan, mikä laskee lisää hintoja ja kulutusta, mikä pahentaa lamaa. Siispä puhutaan ihmisille asunnon ostamisen tärkeydestä (ja luodaan todennäköisesti todeksi muodostuva harha, että vuokria on pakko korottaa ja paljon), jotta kulutus jatkuisi ja hinnat eivät putoaisi.

Kansantalouden kannalta on varmasti järkevää huudella tällaisia asunnonostoasioita. Yksilön kannalta en ole ihan varma, että kannattaako asunto ostaa, jos kerran hinnat putoavat, koroista ei oikein tiedä mitään, moni työpaikka eli toimeentulo on vaarassa ja lamasta voi tulla pitkäkin (luulisi vielä viime laman olevan aika tuoreessa muistissa). Se riippuu niin paljon kunkin elämäntilanteesta ja asunnontarpeesta.

Ärsyttää vain ihan suunnattomasti tällainen ihmisten suoranainen manipulointi joka tuutista tulevasta yksipuolisesta uutisoinnista. Miten tämä sitten minuun vaikuttaa? No, ei mitenkään. Minulla on ihan täysin perusteltu ja itselleni sopiva asumismuoto tällä hetkellä. Vaikka taloudellisesti ehkä pystyisinkin ostamaan asunnon, niin ei se ole minulle nyt kuitenkaan se paras vaihtoehto, ja tähän on useita, mielestäni päteviä syitä. Ei asunnonostamiseen riitä syyksi se, että "se on järkevää ja vuokranmaksu on rahan heittämistä hukkaan". Jopa parinkymmenen vuoden tolkuton velkasuhde (viittaan tällä asuntojen hintoihin) nykymaailman tilanteessa on asia, jota kannattaa oikeasti pohtia. Tulevaisuuden suunnitteleminen on hyvä asia, mutta elämä on kuitenkin oikeasti nyt ja tässä.

Minä olen huono setvimään ihmissuhteissani olevia ristiriitoja. Osaan kyllä keskustella asiallisesti, kertoa omista tuntemuksistani ja miltä tilanne mielestäni näyttää, mutta en osaa tehdä juuri mitään, jos vastassani on muuri tai hyökkäilevä ihminen. Silloin yleensä joko sorrun mielistelyyn tai vetäydyn.

Varsinkin aiemmin ristiriitatilanteet ovat saaneet minut vetäytymään ja jopa pyytelemään anteeksi silloinkin, kun siihen ei ole syytä. Mielistely asuu minussa syvällä, ja se onkin usein reaktioni toisen ihmisen mielipahaan.

Aiemmin olin vielä enemmän varpaillani ihmisten suhteen kuin nykyään: silloin tarkkailin melkein jokaista toisen elettä ja sanaa vinkkinä siitä, että mahtaakohan toinen olla pahoittanut mielensä. Se oli älytöntä ja nykyään olekin yrittänyt opetella siitä pois ja rennompaa asennetta tilalle, ja luottaa siihen, että toinen kertoo (tavalla tai toisella), jos loukkaantuu. Enää en varsinkaan ala tulkita toista ihmistä ja yrittää päätellä siitä, mitä toisen päässä liikkuu. Tuossa on nimittäin jo liian monta liikkuvaa osaa ja virhepäätelmien mahdollisuus on enemmän kuin todennäköistä. Tulkinnat siis sikseen ja luottoa siihen, että ystäväni/tuttuni osaa ihan itse tavalla tai toisella, heti tai ajan myötä kommunikoida mielipahansa minulle.

Onhan niitä ihmisiä, jotka vetäytyvät muurinsa sisään murjottamaan. En oikein tiedä, miten sellaiseen suhtautuisi, kun siinä minun pitäisi taas päätellä, että jotain on pielessä, mutta minulle ei viestitä, että mitä. Ehkä parempi onkin jättää tulkinnat sikseen ja jättää murjottaja muurinsa sisään, jos yhteydenottoni eivät tuota tulosta. Mitä ihmettä muuta voisin tehdäkään kuin kommunikoida? Anellako pitäisi?

Taidan olla myös aika tyhmä, kun usein en edes huomaa, että toinen on jostain pahoittanut mielensä. Toinen saattaa vain ehkä alkaa käyttäytyä oudosti, jos sitäkään. On hankala tehdä mitään, jos ei itsekään tajua jonkin asian olevan pielessä. Ajatustenlukija en ole ja tulkitsemaan en ala.

Ei riiteleminen pelkästään pahasta ole, se riippuu ihan riidasta ja mikä sen tavoite on. Jos tarkoituksena on toisen alistaminen omaan tahtoonsa, niin eihän se hyvältä kuulosta, mutta jos tarkoituksena on selvittää väärinkäsityksiä, purkaa tunteitaan (sitä mielipahaa, joka on syntynyt toisen käytöksestä) ja saada itsensä ja tunteensa esille, niin mikäpä siinä. Parempi riidellä kuin haudata paha olo sisäänsä tai kävellä pois kuvitellen toisesta (ja ehdottomasti myös itsestä) kaikenlaista.

Nykyään näyttää olevan liikkeellä sitäkin, että lokaa toisen niskaan heitetään netin kautta. Kun toinen heittää syytökset tekstiksi johonkin netin nurkkaan ja vetäytyy kuurona muurinsa sisään, eli ei suostu ottamaan vastaan mitään puhetta tai kirjoitusta, niin sitten toiselle ei jää muuta vaihtoehtoa keskusteluun kuin kirjoittaa vastine johonkin toiseen paikkaan. Miksi henkilöt eivät keskustelisi ennemmin keskenään? Pakkoko tuollaisia juttuja on roiskia pitkin ja poikin? En minä ainakaan haluaisi moista.

Yksi ikävimmistä riitojen muodoista on mielestäni ehdottomasti se, kun toinen kostaa kokemansa mielipahan hylkäämällä toisen täysin, sulkemalla kaikki kommunikaatiokanavat, usein vielä kertomatta syytä moiseen. Tämä on tavallaan ehkä helpoin tie heittää puukkoa toista kohti, mutta mitä siitä loppujen lopuksi muuta hyötyy muuten kuin että kokee saavansa "ansaitusti" kostaa toiselle? Oikeastaanhan siinä vain tulkitsee tilanteita miten tulkitsee, nostaa itsensä toisen yläpuolelle ja osoittaa kommunikointikyvyttömyytensä.

Ainahan ristiriitoja ei pysty ratkomaan eikä joitakin ehkä edes tarvitse/kannata ratkoa. Silti minusta tuntuu, että turhan moni ristiriita on vain seurausta jostain virhetulkinnasta ja kommunikointikyvyttömyydestä. En minä ole täydellinen, enkä minä osaa käyttäytyä ja olla siten, että joku joskus jossain tilanteessa ei voisi pahoittaa mieltänsä. En minä pahaa todennäköisesti tarkoita, vaan olen vain sosiaalisesti kömpelö ja arka, ja kommunikointikyky on mitä on. Voin vain yrittää tehdä parhaani siltä pohjalta, että noin yleisesti ottaen tahdon hyvää ihmisille.

Samankaltainen avoimuus uusille asioille

Posted on 12:13 PM In:
Ei pitäisi viitata juttuihin, jotka eivät edes ole juttuja/uutisia. Viittaan nyt kuitenkin Iltalehden "uutiseen", jossa viitataan tutkimukseen, jonka nimeä ei edes mainita, ja itse asiakin on kuitattu vain muutamalla "mielenkiintoisimmalla" lauseella. Tuosta tuli kuitenkin jotain mieleeni...

Uutinenhan on siis muutama lause siitä, mitkä puolisoita yhdistävät persoonallisuuspiirteet pitävät pariskunnan yhdessä. Näitä piirteitä, joissa samankaltaisuus on hyvä asia, ovat sovinnollisuus, tunnollisuus ja samankaltainen avoimuus uusille asioille.

Näistä silmääni tarttui yllättävänä "samankaltainen avoimuus uusille asioille". Minulla on nimittäin kokemusta suhteesta, jossa olimme silloisen mieheni kanssa tässä asiassa erilaisia kuin yö ja päivä, ja voin todellakin kertoa, että se hiersi. Ei toki alkuun, mutta ajan myötä asia alkoi kiusata, kun se alkoi selvästi vaikuttaa ihan kaikkeen, arkeen ja juhlaan.

Ex-mieheni ei ollut kiinnostunut tekemään/kokeilemaan juuri mitään uusia asioita. Kun hän oli löytänyt yhden tavan hoitaa jonkin asian, se hoidettiin siitä lähtien niin, vaikka olisi löytynyt montakin parempaa tapaa. Mitään uusia ruokia ei voinut kokeilla. Kun siivouskäytännöt olivat kerran muodostuneet, niitä ei voinut enää muuttaa. Kun saunomiseen oli löytynyt tietynlainen rutiini, siitä pidettiin kiinni. Päivärytmi oli selkeästi tietynlainen eikä siitä voinut joustaa. Laitteiden täytyi olla selkeästi sellaisia kuin ne olivat aina ennenkin olleet, ja tavarat tietyssä järjestyksessä (kerran laitettua järjestystä ei voinut muuttaa). Telkkarista katsottiin tietynlaisia ohjelmia, mitään uusia sarjoja ei koskaan voinut edes kokeilla katsoa. Auton kanssa oli jätetty väliin tietyt välttämättömät säännölliset huoltotoimenpiteet, ja niihin ei edes minun pyynnöstäni suostuttu ("kun ei niitä aiemminkaan ole tehty"). Uusia harrastuksia ei voinut kokeilla, ja lomien tekemisiä ei juuri edes tarvinnut suunnitella, kun ne meni samalla painolla kuin aina ennenkin.

Minusta rutiinit ovat monissa asioissa aivan loistavia ja tarvitsen niitä itsekin (esimerkiksi aamutoimiin), mutta siinä vaiheessa, kun rutiini lipsahtaa jonkin omituisen, suorastaan haitallisen kaavan puolelle, minä ihmettelen. Saahan yksinään olla juuri niin omituinen kuin haluaa, mutta parisuhde vaatii väkisinkin kompromisseja. Jos yrittää omat kaavansa väkisinkin puristaa toisenkin kaavoiksi ei ole ihme, jos toiselle tulee paha ja väheksytty olo.

Uskon siis ihan täysin sen, että samankaltainen suhtautuminen uusiin asioihin on todellakin tärkeää suhteessa. Minä nimittäin tykkään kokeilla uusia harrastuksia ja muita tekemisiä (mielellään jonkun toisen kanssa), kokkaillessa pääsee mielestäni kokeilemaan luovuutta ja muutenkin tylsiä siivousrutiineja on mukavaa joskus rikkoa ihan vaihtelunkin vuoksi. Mielelläni myös teen jotain asioita paremmin, jos keksin tai joku muu keksii paremman tavan tehdä. Sitten jos parisuhteessa joudun toisen vuoksi suureksi osaksi luopumaan tästä pienenpienestä luovuudesta ja innosta tai joudun tekemään asioita aina vain yksin, niin mitä jää jäljelle? Aika tyhjä ja väheksytty olo.

Pitää nyt siis vielä mainita, että tämä ex-mieheni on tosi mukava, lämmin ja aika reilukin ihminen, monelle ehdottomasti unelmamies, jotta ei syntyisi kuvaa, että hänessä olisi jotain vikaa. Ei hänessä vikaa ole. Emme vain saaneet (yhtenä monesta asiasta) tätä ominaisuutta toimimaan meissä yhdessä. Jonkun toisen samantyylisen kanssa hän varmasti onnistuu. Minäkin voin onnistua jonkun omantyyliseni kanssa, ja olen nähnytkin, että on aivan ihanaa olla suhteessa sellaisen kanssa, jonka kanssa tämäkin asia on luonnollinen osa suhdetta, ei häiritsevä ja erilleen repivä, vaan yhdistävä, voimistava ja yhteistä suuntaa luova.

Erityisen käteviä keittiötarvikkeita

Posted on 10:12 AM In:
Syöminen on aina ollut minusta mieluisaa, mutta nyt olen vihdoin innostunut todella myös ruoanlaitosta! Oli jo aikakin :) Aiemmin minulla on ollut käsitys, että ruoanlaitto olisi jotain todella vaikeaa ja aikaa vievää. No, eihän se ole, varsinkin jos suunnittelee hyvin!

Suunnittelun merkitystä ei voi kyllä korostaa liikaa. Kun vähän miettii, mitä kaupasta kotiin kantaa sen lisäksi, että pitää kotona yllä hyvää säilyvien peruselintarvikkeiden "varastoa" (jauhot, mausteet, pastaa, ruokakermaa, ehkä jotain pakastevihanneksia yms.) pystyy jo loihtimaan nopeasti hyvää perussapuskaa työpäivän jälkeen. Kokkailun ohessa on vielä hyvä hoitaa vaikkapa tiskit pois tai järjestellä pöytätasoja.

Kokkailuinnostuksen myötä olen löytänyt myös jotain vanhoja, käteviä keittiötarvikkeita uudelleen tai hankkinut uusia:
- Valkosipulipuristin: tosi kätevä kapistus, joka lisäsi valkosipulin käyttöäni huimasti! Voihan valkosipulin kynsiä veitselläkin pilkkoa, mutta harvemmin sitä tuli tehtyä, eli jokin taika tuossa puristimessa on.
- Hyvä ja monipuolinen veitsivalikoima: kasvisten pilkkominen on suorastaan ilo kunnon veitsellä verrattuna siihen, että nyhräisi jollain tylsällä nysällä.
- Sauvasekoitin: sillä loihtii kasvissosekeiton, johon voi käyttää melkein mitä vain jääkaappiin jääneitä kasviksia.
- Leipäkone: joo, leipäkone on oikeasti kätevä. Ainesten laittaminen hoituu nopeasti ja muutaman tunnin päästä on tarjolla tuoretta leipää. Ajastimella voi säätää aikaa, jolloin leipä on valmis. Ainoa miinuspuoli tässä on se, että tietääkseni ruisleipää ei tuolla voi tehdä, kun sitä mieluiten söisin. Vaalean leivän syöntiä yritän pitää minimissä.
- Kananmunan viipaloija: joo-o, tämäkin on yllättävän näppärä, vaikka aluksi ajattelin sitä ihan turhaksi kapistukseksi.
- Kananmunankeitin: kyllähän kananmunat kattilassakin kiehuvat (ja yleensä hajoavat), mutta kananmunankeittimellä saa juuri sellaisia kananmunia kuin haluaa ja kelloa ei tarvitse seurailla.
- Keittiövaaka: ainesten mittaaminen on yhtä juhlaa (jos ne vain sattuvat olemaan grammoissa).
- Kerroskattila: mahdollistaa kasvisten höyryttämisen, ja maitopohjaisten puurojen yms. keittäminen on huoletonta, kun pohjaan palamista ja ylikiehumista ei tarvitse pelätä. Myös suklaa sulaa näppärästi. Ainoa miinuspuoli omassa kattilassani on riisipuuron keitossa syntyvä hieman ruskeahko "maitokerros" juuri puuron ylärajan yläpuolelle (vaikea selittää), jota on melkein mahdotonta saada tiskaamalla irti, ja tämä vielä vaikeutuu koko ajan, mitä useammin puuroa on tehnyt.
- Vedenkeitin: omani on todella nopea.
- Hyvä paistinpannu: keittiön perustarvike.

Jotain hankintoja minun kannattaisi vielä tehdä. Ajastin olisi todella tarpeellinen; unohdan ihan käsittämättömän usein teen hautumaan liian pitkäksi aikaa (juon usein kitkerää teetä, tottuuhan siihenkin). Onpa joskus ruokiakin kärvähtänyt uuniin tai levylle. Lisäksi voisin ehkä hankkia jonkin pinnoitetun kattilan, tehosekoittimen ja kunnollisen pippurimyllyn.

Erästä "peruskeittiötarviketta" minulla ei kuitenkaan ole, vaikka se melkein joka kodista löytyykin: mikroaaltouuni. Sen jälkeen, kun sellainen erinäisistä syistä johtuen ei enää taloudestani löytynyt, ei ole ollut päivääkään, jolloin olisin kaivannut sitä. Mihin ihmeeseen sitä aiemmin käytinkään?! En halua sitä nytkään, kun sille ei edes olisi tilaa. Ainoa syy, miksi mikroaaltouuni voisi olla kiinnostava, on maidon nopea lämmitys ja energiasäästö verrattuna uuniin tai levyllä lämmittämiseen. Nämä syyt eivät kuitenkaan riitä moisen tilarohmun hankkimiseen.

Niin, kai minunkin pitäisi (siis jos ehtisin) seurata tarkemmin uutisia aluillaan olevasta taantumasta. Asia ehdottomasti kiinnostaa, mutta tuntuu vaativan yllättävän paljon aikaa perehtymiseen, jolloin arki jyrää tuollaisen yli mennen tullen. Harmi.

Ei minulla siis ole oikein mitään sanottavaakaan aiheeseen liittyen. On ikävää joutua olemaan hiljaa, jos joku aloittaa keskustelun aiheesta, mutta en uskalla ottaa kantaa asiaan, josta olen ihan pihalla.

Epämääräisesti minusta tuntuu siltä, että tähän on tultu, koska ajatuskin jatkuvasta kasvusta on älytön. Ihmisille on yritetty luoda keinotekoisia tarpeita, jotta he kuluttaisivat ja rikkaat ja ahneet voisivat vetää välistä ja rikastua lisää. Monet ovat sokaistuneet hyvänä aikana ja pitävät luonnollisena sitä, että hankintoja rahoitetaan vaikka ihan älyttömilläkin lainoilla sen sijaan, että säästettäisiin ("kun pitää saada nytheti ja suurtahienoa").

En tiedä. Jokin tässä vain mättää: jatkuva kasvu + lainalla rahoittaminen + keinotekoiset tarpeet ja liiallinen kuluttaminen (sekä tavaroiden ostelu että ympäristön kuluttaminen) + jatkuva työelämässä tapahtuva tehostaminen ja voimien puristaminen ihmisistä samalla, kun toiset joutuvat olemaan työttömiä.

Ei kai auta muuta kuin tässä "yt-neuvotteluja odotellessa" seurata tilannetta sen minkä ehtii ja jaksaa ja kiinnostaa. Nämä asiat kun ovat suuresti sellaisia, joihin ei itse voi vaikuttaa. On toki "mukavaa" tietää, miksi virta kuljettaa johonkin suuntaan - jos kuljettaa.

Liiallinen herkkyys ja kipukynnys

Posted on 4:13 PM In:
Muistan joskus aikanaan hymähdelleeni ihmisille, jotka voivat heikosti tai pahoin nähdessään verta - no enpä hymähtele enää. Ei veren näkeminen varsinaisesti (vielä?!) pahaa tee, mutta moni muu vastaava kylläkin, kuten lääketieteelliset toimenpiteet: sekä niiden katselu että itse sellaisessa oleminen.

Muutama viikko sitten katselin jonkin dokumentin, jossa oli epämuodostuneita ihmisiä ja heidän "sörkkimistään" (siis tutkimista ja näytteiden ottoa). Harvoin katselen mitään tuollaista ja en taatusti katso jatkossakaan: saan vieläkin sätkyjä siitä, kun mieleeni tulee ällöttäviä mielikuvia ohjelmasta. Haluaisin pyyhkiä mielestäni muutaman mieleeni syöpyneen kuvan, mutta en pysty, siispä näen suuresti ällöttäviä mielikuvia silloin tällöin. Tämä on järjetöntä.

En halua katsella leikkauksia, synnytyksiä tai muita vastaavia toimenpiteitä telkkarista. En halua nähdä tai haistaa livenäkään mitään järkyttäviä haavoja, toimenpiteitä tai vastaavia. En halua kuulla kehon rutinoita, kuten sormien naksuttelua. Tämä tuntuu älyttömältä.

Minä en halua mennä sörkittäväksi. Kipukynnykseni on matala ja pelkkä tunne siitä, että kehoani sörkitään, leikellään, porataan ja tutkitaan aroista paikoista järkyttää. Milloin minusta tuli tällainen arkajalka?!

En todellakaan ole aina ollut tällainen. Jossain vaiheessa herkkyyteni on kehittynyt yli kaikkien järkevien rajojen. Erinomainen kuvamuistini muistaa näkemänsä inhottavuuden ja tuntoaistini on varpaillaan kaiken uhkaavan varalta ja hälyttelee kipuna pienimmätkin tutkimiset. Tieto tästä kipuherkkyydestä vielä lisää jännitystä, mikä madaltaa kipukynnystä ennestäänkin.

Vaikka kuinka olen pohtinut, en ole keksinyt kovinkaan selkeää selitystä tälle herkistymiselle. Ei minulla ole ollut juuri mitään kovin pahoja kokemuksiakaan, joista olisi jäänyt kauhu tällaisiin asioihin. Kai se jostain kuitenkin on tullut. Voisikohan se olla opittua? Mutta mistä ihmeestä? En muista tunteneeni ihmisiä, jotka olisivat samoin yliherkkiä.

Inhottavaa on se, että näihin asioihin ei oikein voi siedättää itseään ellei sitten kouluta itseään sairaanhoitajaksi tai lääkäriksi, ja sitä en ole ajatellut tehdä. Pitää kai siis vain yrittää hyväksyä itsensä tällaisena herkkänä, pelokkaana kummajaisena, joka nyt vain saa sätkyjä tällaisista asioista. Eräänlainen heikkoushan tämäkin on, mutta onhan niitä pahempiakin.

Mitä ihmettä nyt voi tehdä ulkona?!

Posted on 3:19 PM In:
Otsikon kysymys tiivistää hyvin viikonlopun mietintäni. Siis oikeasti, mitä ulkona voi tehdä, kun lunta ei oikeastaan juuri ole, vettä sataa ja on pimeä ja kolea?! En ole keksinyt muuta kuin lenkkeilyn (kävely ja juoksu) ja pyöräilyn (sillä edellytyksellä, että ei ole jäätä ja uskaltaa koetella renkaitaan terävällä sepelillä). Keinumaankaan ei voi mennä, kun nekin on poistettu ns. "talven" tulon myötä. Talvi, pah, hyvä vitsi.

En ole koskaan erityisemmin pitänyt talvesta, mutta nyt kun talvet näyttävät olevan menossa lämpimämpään, eli loskaisempaan, jäisempään ja tuulisempaan suuntaan, huomaan inhoavani talvea entistäkin enemmän ja samalla olevani oikeastaan aika kiintynyt oikeaan talveen. Haluan hiihtämään! Haluan, että vähäinen valo voisi heijastua lumesta! Haluan, että pakkanen nipistää nenänpäätä! Mutta ei.

Olisi mukava asua jossain hivenen talvisemmassa paikassa sitten kuitenkin. Ei sisällä värjöttely pimeimpään mahdolliseen aikaan ainakaan piristä jo muutenkin nuutunutta oloa. Vesisade ei virkistä ja kadulla kävely kauhistuttaa kimmeltävien jäätiköiden vuoksi. Taivaan peittää tuulen vuoksi vikkelästi kulkevat pilvet. Aurinko, milloinhan sekin on viimeksi näyttäytynyt?!

Ääk, minä en ala, tahtoo ulos, mutta ei tällaiseen likaan/loskaan/märkyyteen/pimeyteen/synkkyyteen :(

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive