Thursday, December 23, 2010

Joulutunnelmissa

Pakkanen nipistää poskea. Puut on kuorrutettu lumella, maa on valkoisen peiton alla. Ilma on raikasta hengittää ja auringon valo on sinistä ja hämyistä. Minä reippailen ulkona, kirmaan sisälle. Syön jotain hyvää, nautin glögiä peiton alla. Lueskelen hyvää kirjaa, nautin olostani. Sauna on lämpenemässä. Minulla on hyvä ja rauhallinen olo. Toivottavasti teilläkin.

Kauneutta, rauhaa ja runsaasti hyvää mieltä joulun viettoihinne!

Tuesday, December 21, 2010

Vanhanaikaista ajanhallintaa

Näin eräässä kaupassa nätin ja käytännöllisen näköisen kalenterin, joten ostin sen, ihan heräteostoksena. Olin aiemmin pohtinut, miten kirjaan ensi vuoden menojani, sähköisesti (niin kuin ennen) vai ihan paperiseen kalenteriin, mutta en ollut osannut päättää. Puhelimen kalenteri on toiminut oikein mainiosti, mutta siitä on jotenkin vaikeampaa hahmottaa laajempia ajanjaksoja. Ja sitä paitsi sievässä, paperisessa kalenterissa on jotain varsin suloista (ja hitaampaa).

Itsellenihän ihanne olisi se, että kalenteria ei tarvitsisi ollenkaan. Se ei ole kuitenkaan tässä vaiheessa mahdollista, joten jotain täytyy tehdä. Saa nähdä, miten sopeudun puhelinkalenterin käyttäjästä paperiseen versioon: itse asiassa luulen jatkossakin käyttäväni puhelimen kalenteria joihinkin asioihin, erityisesti ehkä toistuviin arkimenoihin.

Ajatus omasta söpöstä kalenterista on jotenkin hassu ja lapsellinen. Vielä hassummalta tuntuu, kun mietin, miten mukavaa olisi laittaa siihen tarroja. Onneksi tämäkin asia on sellainen, jossa ei tarvitse koskaan "aikuistua" :)

Monday, December 20, 2010

Katse kohti tulevaa

Olen viime aikoina katsellut tulevaan. En kuitenkaan siten, että eläisin tulevaisuudessa, vaan olen tehnyt nyt asioita siten, että katse on positiivisesti eteenpäin. En ole murehtinut juurikaan menneitä, mutta en ole murehtinut tulevaakaan. Olen tehnyt ja ollut tässä hetkessä luottaen tulevaan. Se on tuntunut tosi hyvältä.

Totta puhuen en olisi vielä jokin aika sitten uskonut, että voisin murehtia menneitä ja tulevia vähemmän. Olen aina pitänyt itseäni murehtijana, ja murehtiminen on ollut iso osa minua, liian iso osa. Silti olen nyt onnistunut pääsemaan tilanteeseen, jossa murehdin aiempaa selvästi vähemmän. Se on siis mahdollista!

Syitä tälle positiiviselle kehitykselle voisin luetella useita. Tärkein lienee kuitenkin jonkinlainen kasvaminen, oivaltaminen, herääminen. Käytännön elämän muutokset siivittävät asioita eteenpäin. Olen liikkeessä, jolloin täytyykin katsella eteenpäin, jotta näkee, minne menee.

Samalla olen huomannut vahvan tarpeeni tarrautua asioihin heikentyneen! Minulla ei ole enää niin suurta tarvetta pitää kiinni vanhasta (ja toimimattomasta), vaan olen kiinnostuneempi uusista tuulista. Tietysti haluan pitää kiinni hyvistä ja itselleni tärkeistä asioista (ja ehkä jopa enemmän kuin ennen!), mutta irrottautuminen ikävämmistä asioista ei enää tuota niin suurta tuskaa kuin mitä sellainen olisi joskus aiemmin tuottanut. Luopuminen tuo toki haikeutta, mutta enää en tunne tarvetta pitää kiinni vanhasta ja turvallisesta vain siksi, että niin olisi turvallisinta. Nyt minua kiinnostaa se, että tukeeko jokin asia arvojani ja tavoitteitani.

Samalla myös kiinnittymiseni materiaan on hellittänyt. Pidän edelleen kiinni materiasta, jota koen oikeasti tarvitsevani, mutta vähänkin turhemmasta on helpompi luopua kuin aiemmin.

Luulisin vapauden lisääntyvän sen myötä, kun ei kiinnity liikaa asioihin, jotka eivät omalle arvokartalle mahdu. Elämään löytyy runko niiden oikeasti tärkeiden asioiden ympärille, ja se runko on omalla kohdallani varsin yksinkertainen. Minulle riittää tietyt perusasiat, ne itselleni tärkeät asiat. Käytännön elämässäni en toki pääse kaikkea itselleni tärkeää toteuttamaan tällä hetkellä, mutta tiedänpähän, mitä tavoitella ja mihin ei kannata takertua.

Vaikka minulla onkin nyt luottavainen olo tulevan suhteen, pelkään silti tosi paljon sitä, että en pääse elämään eräitä itselleni tosi tärkeitä asioita. Pelkään olosuhteita, joihin en voi vaikuttaa ja jotka voivat heittää tai jumittaa.

Saturday, December 18, 2010

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Onneksi kirjat on keksitty! Mikäpä olisi näin talvisena päivänä ja iltana mukavampaa kuin sukeltaa uusiin ja ihmeellisiin maailmoihin, ajatuksiin ja tunnelmiin. Khaled Hosseinin kirja Tuhat loistavaa aurinkoa osoittautui mielenkiintoiseksi lukukokemukseksi erityisesti siksi, että kirja toi minulle jotain uutta eli tuulahduksen vieraasta kulttuurista.

Kirja kertoo kahdesta afganistanilaisnaisesta, heidän kohtalostaan ja ystävyydestään talebanien hallitsemana aikana. Naisilla ei ole juuri valtaa siihen, kenelle heidät naitetaan, ja tämä hallitseekin naisten elämää. Avioliiton myötä miehestä tulee naisten "hallitsija" ja kurittaja - onkin raskasta lukea väkivaltaisesta ja ankeasta avioliitosta. Toisaalta kaiken lyömisen ja henkisen väkivallan takana loistaa naisten kehittyvä ystävyys ja muutama muukin toivoa herättävä asia.

Toisaalta kirja antaa myös näkymän Afganistanista mullistuksen aikana. Kirja tarjoaa näkymän maan sisältä käsin, kun me voimme lukea uutisia Afganistanista yleensä ikään kuin ulkopuolelta katsottuna, raportoituna.

Kirjan tarina on mielenkiintoinen ja uskottava. Näkökulma, eli naisten elämä Afganistanissa heidän näkökulmastaan katsottuna on uusi ja raikas. On myös kiinnostavaa kurkistaa Afganistaniin, maahan, josta uutiset ovat melkein poikkeuksetta jossain määrin synkkäsävyisiä.

Wednesday, December 15, 2010

Pisarana meressä

Olen viime aikoina tuntenut ja ymmärtänyt oman pienuuteni. Olen tuntenut, miten pieni pisara meressä olen, miten mitätön oma elämäntaipaleeni tavallaan onkaan. Se on merkityksellinen oikeastaan ainoastaan itselleni (yhdelle miljardeista tällä pallolla) ja muutamalle läheiselleni. Niin se vain on ja niin sen tavallaan kuuluukin olla.

En toki ole kuvitellut itsestäni suuria aiemminkaan. Tiedän, että en ole oikeastaan juuri missään erityisen hyvä, olen monessa asiassa keskinkertainen tai riittävän hyvä ja joissain asioissa huono. Eli olen ihan tavallinen tallaaja, niin kuin me kaikki ollaan. Olen vain pisara ja samalla kuitenkin riittävän hyvä ja merkityksellinen.

Näitä miettiessäni olen myös ymmärtänyt, että minä todellakin elän omaa elämääni ja olen oman elämäni tärkein henkilö. Jos minua ei olisi, minulla ei myöskään olisi minulle tärkeitä henkilöitä, elän siis itseni kautta, niin kuin kuuluukin. Olenko siis keskittynyt riittävästi omaan elämääni, elämiseeni, koska olen ainoa henkilö, joka voi ohjata elämäni venettä? Vai olenko antanut elämäni ohjaksia liikaa muille tahoille?

Ei minun valinnoistani ole juuri kukaan kiinnostunut, se on todellakin totta. On helppo kuvitella olevansa suurempi ja merkityksellisempi kuin onkaan, vaikka todellisuudessa onkin "vain" ihan tavallinen ihminen iloineen ja suruineen. On helppoa yrittää ammentaa itselleen suurempaa merkitystä jonkun toisen ihmisen kautta. Ihmisten kautta saa huomiota ja itsetunnolleen pönkitystä, mutta ei se sitä poista, että on loppujen lopuksi "vain" pisara meressä ja loppujen lopuksi toisen elämä on todellakin toisen elämä. Oma elämä on se oma juttu. Niin se ainakin pitäisi olla.

---
Päivän pieni ilo: ulkona on tosi kaunista ja olen löytänyt talvipyöräilyn ilon!

Thursday, December 09, 2010

Särkyä ja kuurin välttelyä

Olen aina kammoksunut suuresti kaikenlaisia hampaisiini kohdistuvia toimenpiteitä. Olen toisaalta ollut onnekas, kun olen selvinnyt muutaman pienen reiän paikkauksella ja hammaskiven poistolla. Minulta on myös melko nuorena poistettu lähes kaikki viisaudenhampaat, mikä on erittäin hyvä asia sikäli, että moinen toimenpide nykyään tuntuu jotenkin ylitsepääsemättömältä - minusta on tullut järjettömän herkkä kaikkia kehooni kohdistuvia toimenpiteitä kohtaan. En siedä enää mitään, vaikka moinen herkkyys jotenkin järjettömältä tuntuukin (kärsiikö joku muukin tällaisesta?). Sitä toimenpiteessä syntyvää päänsisäistä paniikkia ja kehon tärinää en vain pääse pakoon.

Olen viime kuukaudet kärsinyt ikävästä ientulehduksesta, joka on kuitenkin enimmäkseen ollut siedettävää. Välillä se on äitynyt pahemmaksi, jolloin hampaiden harjaamisesta on tullut kidutushetkiä. Kyseessä on siis viisaudenhampaan alueen ikenen tulehdus, eli alueen puhdistaminen on hyvin hankalaa. Sain hammaslääkäriltä putsausohjeita ja antibioottireseptin, jonka voin käyttää, jos tulehdus ei hellitä... mutta...

En sitten millään haluaisi popsia antibiootteja, kun ei ole mitään takuuta, etteikö tulehdus tupsahtaisi parannuttuaan takaisin! Edellisestä antibioottikuuristani (eri vaivaan) on vuosia, enkä haluaisi sekoittaa kroppaani moisilla lääkkeillä - edellisellä kerrallakin vatsani meni sekaisin. Ehkä suhtaudun turhan nihkeästi lääkkeisiin, mutta olisi helpompaa suhtautua myönteisesti, jos tietäisi hoidon olevan ainoa vaihtoehto ja välttämätön...

Viisaudenhampaan poisto-operaatio on minulle henkisesti jotenkin aivan mahdoton ajatus, joten toivon tulehduksen vihdoin jossain välissä rauhoittuvan. Nyt ei kyllä hyvin mene, kun tulehduskipulääkettä (jota myös normaalisti herkän vatsani vuoksi välttelen) menee, erityisesti ennen hampaiden harjausta, jotta putsauksesta saisi edes jotenkin siedettävän hetken. Ruokakaan ei maistu, kun syöminen ei tunnu hyvältä.

Mitä haluan tällä vuodatuksellani sanoa? En kai mitään erityisempää kuin että kaikenlaiset vaivat ovat kyllä ikäviä ja sellaiset päivät, kun mitään paikkaa ei suuremmin kolota, ovat yhtä juhlaa. Nyt osaan ainakin arvostaa suun terveyttä, sitä, että kaikki on hyvin. Toivoisin itselleni lisää hurjia hermoja ja sietokykyä, jotta pystyisin hoitamaan näitä fyysisiä vaivoja vaivattomasti tai olemaan hoidettavana ilman hermoromahdusta. Ehkä elämä joskus opettaa.

Tästä huolimatta viime aikoina on ollut varsin kivaakin.

Thursday, December 02, 2010

Pientä puuhastelua

Aika tuntuu kuluvan todella nopeasti. Talvi on taas tullut ja pian on joulukin. Olen ollut tyytyväinen siitä, miten tasapainossa kalenterini on viime viikkoina ollut. Minulla on ollut juuri sopivasti tekemistä, vieläpä sopivan vaihtelevia tekemisiä. Olen tehnyt töitä, lueskellut kirjoja, liikkunut, nukkunut hyvin ja nähnyt ihmisiä. Olen alkanut jopa neuloa.

Juuri nyt tuntuu hyvältä tehdä kiireettömästi paljon, koska se estää minua murehtimasta ja pelkäämästä tulevaa. Toisaalta pysähtymisen hetketkään eivät ole lainkaan ikäviä, vaan saan paljon irti niistäkin. Pidän tästä hyvästä tasapainosta, mikä nyt vallitsee, ja toivonkin, että tämä tietynlainen aktiivinen vire jatkuisi myös ensi vuonna.

Osittain tämä aktiivinen vire johtuu lähestyvästä joulusta, joten toivon, että ensi vuosi ei tuo tullessaan liiallista paikalleen jämähtämistä yksinäisyyden kera. Luotan kuitenkin siihen, että kaikki sujuu riittävän hyvin. Jos minä en luota siihen, kuka muka luottaisi puolestani?

--
En ole neulonut vuosiin, joten olen aloittanut mahdollisimman helposta päästä eli säärystimistä. Muistin oikean silmukan helposti, mutta nolosti tunnustan, että nurjaan silmukkaan etsin ohjetta netistä. Vielä suuremmaksi häpeäkseni tunnustan, että en ymmärtänyt ohjeita. Ihmettelin tovin, miksi en enää muista mokomaa silmukkaa, kun aikanaan olen tehnyt niitä paljon, joten otin säärystimenalkuni käteeni, tyhjensin pääni ja annoin käsieni tehdä. Ja kappas, nurja silmukka löytyi! Jostain liikemuistista tuo varmaankin tupsahti, kun en ajattelemalla sitä millään keksinyt. Pitäisi luottaa myös kehon viisauteen, ei pelkästään älylliseen pohdiskeluun.

Olen nyt hirmu innostunut neulomisesta, joten pitää alkaa etsiä helppoja ohjeita. Aikanaan minulla ei ollut kärsivällisyyttä suunnitella ja tehdä tekeleitäni loppuun, mutta uskon nyt "aikuistuneeni": luultavasti saan jopa joskus jotain valmista! (Kun nyt ensin oppisin tekemään edes jotain perusjuttuja...)

Tuesday, November 23, 2010

Iloa pakkasesta

Talvi on tullut ja minä olen nauttinut siitä. Olen viime vuosina löytänyt (taas?) talvi-ilon, lumen ja pakkasen hyvät puolet. Nautin, kun lumen myötä maisema kirkastuu ja näyttää kuin uudelta.

Syksyn räntäloskakausi harmittaa minua joka vuosi yhtä paljon. Se on minulle se hankalin aika, en koe sitä mitenkään "omakseni". Se on ikävä kausi, kuin ikävä vieras, joka on pakko elää läpi. Sen jälkeen helpottaa, ainakin toivottavasti.

Talviviihtymistäni on auttanut suunnattomasti ihanat ja lämpimät varusteet. Olenkin viime vuosina saanut tai ostanut pehmoisia tumppuja, villasukkia, myssyjä ja huiveja. Viime talvena ostamani huopikkaatkin ovat mahtavat, parhaat kengät heti eräiden lapsuuden kenkieni jälkeen (joita ei tietenkään ole enää vuosikausiin ollut). Minulta oikeastaan puuttuu vain sellainen takki, jonka kokisin omakseni. Tiedän, millainen se olisi, mutta kaupat eivät sellaisia myy. Jatkan siis vielä etsintöjäni takin osalta.

Toivottavasti ehtisin ensi viikonloppuna ulkoilemaan oikein kunnolla. Pakkasessa ulkoilun jälkeen on ihan erityisen mukavaa käpertyä sohvalle peiton alle lämpimään jotain hyvää napostellen.

Monday, November 22, 2010

Epämukavaan tilanteeseen valmistautuminen

Olen huomannut tilanteita, joissa heittäydyn todella negatiiviseksi. Vatvon ihan kohtuuttoman paljon tällaisten tilanteiden negatiivisia puolia, mistä ei ole minulle muuta kuin haittaa. Ihan hiljattain jouduin menemään itselleni epämiellyttävään tilaisuuteen, mitä tyypilliseen tapaani pohjustin kaikenlaisella negatiivisella pohdinnalla sekä itseni ja muiden syyttelyllä... kunnes huomasin, mitä olin tekemässä.

Pysäytin mieleni negatiivisen myllyn. Tajusin, että tuleva, itselleni epämiellyttävä tilaisuus tuntuu minusta etukäteenkin ikävältä, vaikka enhän minä edes vielä ole kyseisessä tilaisuudessa. Eli tavallaan pitkitän ikävää tilaisuutta pidemmäksi kuin olisi tarpeenkaan. Mietin rauhallisesti, miksi kyseinen tilaisuus on minulle niin ikävä ja ymmärsin, että tilaisuuden epämukavuus minulle ei ole kenenkään vika. En vain yksinkertaisesti viihdy moisissa. Ei siitä tarvitse sen suurempaa numeroa tehdä.

Siispä kun olin selvittänyt itselleni epämukavuuteni syyn, päätin unohtaa koko asian. Ennen tilaisuutta rauhoittelin mieltäni hengittämällä rauhassa silmät kiinni istuen ja miettimällä asioita, joista olen kiitollinen. Mieleni rauhoittui ja minut valtasi hyvä mieli. Menin itse tilaisuuteen.

Jälkeenpäin pohdin, että vaikka en erityisesti viihtynytkään tilaisuudessa, niin löysin sieltä paljon mukaviakin hetkiä. Koin, että kaikki meni paljon paremmin, kun en ollut ladannut mieleeni etukäteen paljon negatiivisia odotuksia, vaan menin paikalle rauhallisin ja avoimin mielin. Otin tilanteen vastaan sellaisenaan kuin se tuli, eli lyhyesti sanottuna: menin, tein ja palasin kotiin. Selvisin siis vähin tuntein ja ennen kaikkea vähin negatiivisin tuntein. Tämä oli minulle uutta.

Käytän tätä menetelmää varmasti jatkossakin. On mahtavaa, jos pystyy selviytymään jännittävistä ja negatiivisia tunteita herättävistä tapahtumista mahdollisimman vähin negatiivisin tuntein. Oikeastaanhan meillä on monia asioita, joita pitää tehdä, mutta ne ovat tavalla tai toisella epämiellyttäviä. Tekemättä jättäminen on monesti se kaikkein huonoin vaihtoehto seurausten kannalta, joten kun saa ikävät tunteet painettua mahdollisimman vähiin, pakolliset asiat saa hoidettua mahdollisimman kivuttomasti ja elämä voi jatkua. Epämiellyttävä tilanne on useimmiten sellainen, että se ei maata kaada, kunhan sen hoitaa. Kukaan (itsekään) ei muista sitä enää jonkin ajan päästä. Itse rakennettua tunnemyllerrystä ei tarvita.

Monday, November 15, 2010

Tiedän, miltä epäoikeudenmukaisuus tuntuu

En tiedä, miten hämmennykseni ilmaisisin. Luulisi, että monen työvuoden jälkeen olisin tietoinen työnantajani tarjoamista eduista ynnä muusta vastaavasta, mutta enpä ole ollut. Etuja on jäänyt käyttämättä, kun en ole tiennyt niiden olemassaolosta. En kai oikein voi itseäni syyttää, kun en ole tiedon puutteessa voinut vaatia (ei voi vaatia sellaista, mitä ei tiedä), eikä toisaalta kai voi vaatia, että työnantaja on käsi ojossa tarjoamassa etujaan. Ilman tuli siis jäätyä, mikä ärsyttää. Harmittaa toki myös taloudellinen tappio, joka sekään ei ole kovin pieni.

Ei nämä epäkohdat ja harmitukset yhteen asiaan toki jää. Olen tietysti iloinen, että armas työnantajani on päättänyt tukea työkaveriani hänen opinnoissaan. Itsehän jäin ilman tukea, en saanut tukea edes palkattomasti, eli siis en yhtään mitään. Tutkinnot ovat toki erit, mutta molemmat ovat alaan liittyvää jatko-opiskelua. Olen sanaton. Jos olisin eräänä tiettynä hetkenä törmännyt näistä asioista päättäviin henkilöihin, en olisi ollut sanaton enkä todennäköisesti toimetonkaan.

Miksi loukkaannun siitä, kun minulle sanotaan, että opintoni eivät hyödytä työnantajaa? Juuri minun opintoni, mutta saman kaltaista työtä paiskiva työkaverini opinnot siis hyödyttävät? Varsinkin, kun kauniissa puheissa sanotaan, että työntekijänkin etu painaa näissä asioissa. Hyödyttävätkö omat jatko-opintoni minua urallani eteenpäin? Kyllä, sen ne tekevät (enemmänkin kuin työkaverini, jos vertailu sallitaan), jos saan ne loppuun suoritettua. Tai eihän tuota varmaksi voi sanoa, mutta uuden tutkinnon arvo on oikeasti monta kertaa painavampi nykyiseen tutkintooni verrattuna, sen miten työnantajapuoli asian näkee, on asia erikseen.

Näistä ja muutamasta muustakin asiasta viisastuneena haluan sanoa:
Vaatikaa oikeuksianne!

Vaatikaa ensimmäisen kerran, toisen, kolmannen ja kymmenenen kerran ja aivan erityisesti, jos olette tietoisia työnantajanne yleisistä käytännöistä ja ne eivät toteudu kohdallanne. Vaatikaa aina perusteluja kielteisiin päätöksiin ja kohdistakaa vaatimuksenne seuraavaan osoitteeseen, jos ensimmäinen ei tuota tulosta. Jos ei toinenkaan auta, siirtykää seuraavaan.

Korostan omalla kohdallani sitä, että aina, kun olen pyytänyt jotain (työaikajoustoa, työvälineitä, mitä tahansa), minulla on ollut erittäin hyvät perustelut pyynnöilleni. Olen lisäksi aina miettinyt, miten pyyntöni vaikuttavat töideni hoitoon ihan kaikista pienistäkin käytännön asioista lähtien. Kaikki pyyntöni ovat olleet siis hyvin tarkkaan harkittuja ja punnittuja joka kantilta. Ikään kuin valmiiksi mietittyjä paketteja.

En tiedä, kannattaako hankalaksi ja vaativaksi työntekijäksi heittäytyminen, mutta liika vaatimattomuus ei ainakaan kaunista, vaan tekee nöyräksi typerykseksi, joka jää aina ilman. Liika kiltteys ei kannata työelämässäkään.

Tuesday, November 09, 2010

Tyynenä hetkenä

Olen ollut jollain tapaa tyyni ja tyytyväinen, mikä hiljentää minut. Ei ole ollut valitettavaa, joka näyttää olevan yksi suurimmista kimmokkeista kirjoittamiselleni - valitettavasti. Olisi mukava kirjoittaa enemmän pienistä iloista, innostuksista, hehkutuksista, mutta noissa mielentiloissa tyydyn helposti "vain" myhäilemään tyytyväisenä itsekseni sohvan perukoilla.

Kaipaan läsnäolo-harjoituksia. Kirjojen lukeminen on tökkinyt, en tiedä miksi. Yleensä lukemisintoni seuraa mielialojani: kun on kurja mieli, ei luetuta. Nyt on hyvä mieli ja kirjaan on vaikea tarttua. Tästä harmistuneena tartuin kuitenkin kirjaan, joka takuuvarmasti tempaisee mukaansa (Wallander- sarjan kirja), jos se vaikka tästä taas alkaisi sujua, nuo lasnäolo-harjoituksetkin.

Hidasta elämää -blogissa on paljon hyviä kirjoituksia, mutta kirjoitus "Miten hidastaa tässä yhteiskunnassa?" herätti erityisesti mielenkiintoni. Minua kiinnostaa, miten käytännössä voisin tasapainottaa elämäni eri osa-alueita ja juosta vähemmän oravanpyörässä. En tarkoita tällä nyt sitä, että haluaisin vain laiskotella, vaan haluaisin kohdistaa tekemistäni enemmän itselleni merkityksellisiin asioihin ja tehdä töitä sen verran kuin mitä minun oikeasti tarvitsee (jolloin myös tietysti jaksan paremmin, olen tehokkaampi, motivoituneempi yms.).

En olisi uskonut, että työaikalaissa voisi olla tuollainen kohta:
”Jos työntekijä haluaa muista sosiaalisista tai terveydellisistä syistä tehdä työtä säännöllistä työaikaa lyhyemmän ajan, työnantajan on pyrittävä järjestämään työt niin, että työntekijä voi tehdä osa-aikatyötä.”

Tuohan on suorastaan kannustus siihen, että voisi keventää, jos ei enää oikein jaksa tai jos elämässä on muita aikaa vaativia asioita (kuten lapset, opiskelu)! Kuulostaa mahtavalta. Omalla kohdallani tuo ei kuitenkaan onnistunut, vaikka mielestäni minulla hyvät syyt olivatkin. Työnantajia on joka lähtöön.

Nautin omasta tyynestä hetkestäni. Odottelen lumisadetta ja talvea. On mukavaa, kun pakkanen nipistää poskesta.

---
Päivän pieni ilo: Olen viime aikoina tehnyt jotain ihan uusia asioita. Lisäksi olen saanut tiettyjä projekteja päätökseen, tehnyt kaiken kaikkiaan tosi mielekkäitä asioita ja jättänyt kiireellisemmät ajat taakse. On kivaa.

Wednesday, November 03, 2010

Toiveiden toteutumisesta

Kaikilla meistä on varmasti lukuisia toiveita mielen sopukoissa odottamassa toteutumistaan. Osa tietysti toteutuu, osa ei. Minun on tunnustettava, että minulla on toteutunut parikin tosi merkityksellistä, isoa toivetta viime vuosina, ja olen siitä kiitollinen. En kuitenkaan ole täysin ymmärtänyt tätä, kun ne toiveet eivät ole toteutuneet ihan sellaisina kuin olen ajatellut.

Harva asia elämässä on täydellinen, asioilla tuppaa olemaan ne molemmat puolensa, positiiviset ja negatiiviset. Jos esimerkiksi toivoo tapaavansa uuden, tietynlaisen (esimerkiksi samat elämänarvot omaavan) ihmisen, hänellä on myös huonot puolensa, kuten kaikilla meillä. Eli samassa paketissa tulee ne hyvät ja huonot puolet, koska ihminen on aina kokonaisuus.

Samoin jos toivoo löytävänsä esimerkiksi kivan harrastuksen, voi yllättyä, mitä kaikkea ikävääkin se voi sisältää. Se voi esimerkiksi viedä ajoittain enemmän aikaa kuin toivoisi tai henkilöiden välinen kemia voi tökkiä. Kaikki on mahdollista, mutta se ei silti tarkoita sitä, etteikö se varsinainen toive - kiva harrastus - olisi toteutunut.

Pitäisikö toiveita siis yrittää määritellä tarkemmin vai rajaako se jo liikaa? Minä toivoin kivaa harrastusta ja sain sen, mutta siinä paketissa tuli muutakin. Siltä ei kai voi välttyä, näin olettaisin. Elämä on arvaamatonta. Ehkä kannattaa myös varoa, mitä tarkalleen ottaen toivoo ;)

Tuesday, October 26, 2010

Pimeys laskeutuu

On taas se aika vuodesta, jolloin pimeyttä on tarjolla rutkasti enemmän kuin valoa. Olen yrittänyt vakuutella itselleni, että se ei minuun juuri vaikuta, mutta väärässä olen. Se vaikuttaa. Aamulla herätessäni on pimeää, illalla pimeä tulee jo kovin aikaisin. Valoisaa aikaa näen viikonloppuna, ellen sitten ole liian väsynyt ja jää sohvalle. Niin, on häpeällistä tunnustaa, että olen ollut niin kiireinen, että viime viikonloppukin meni sisällä ollessa (siis se aika, joka oli vapaa-aikaani).

Aamuherätykseni ovat muuttuneet arkisiksi kidutushetkiksi. Tekee oikeasti ihan käsittämättömän pahaa herätä, koko kehossani päästäni puhumattakaan tuntuu ihan käsittämätön raskaus ja univaje riippumatta siitä, pajonko olen onnistunut nukkumaan. Ja minä olen nukkunut ihan hyvin, uni tulee mainiosti illallakin. Taitaisi se tulla keskellä päivääkin, jos sille antaisi mahdollisuuden. Siis ihan milloin vain.

Miltähän tuntuisi elää oman rytminsä mukaisesti tähän aikaan vuodesta? Nukkuisinko oikeasti enemmän? Luulen, että ainakin aamuisin uni venyisi, niin kuin se nytkin meinaa venyä. Kesällä minun on niin valtavan paljon helpompi herätä aamuisin kuin talvisin. Ihmettelen myös sitä, että jos joka aamu käyttää ihan mielettömän kasan tahdonvoimaa, jotta saa itsensä kuntoon työelämää varten, niin onko ihme, että väsyttää? Kyllähän tuollainen ponnistelu vie voimia. Varsinkin, kun tuollaisen aamun jälkeen koko päivä on ihan samaa sarjaa, eli uupumuksen vastaista taistoa, joka taukoaa vasta illalla sänkyyn mennessä alkaakseen taas aamulla uuden kierroksensa.

Tuntuu todella omituiselta ajatella, että itse asiassa ensi vuonna pääsen kokeilemaan tuota omaa rytmiäni. Oikeastaan en osaa edes kuvitella, että ei väsyttäisi tähän aikaan vuodesta, vaikka kaipa se on mahdollista. Miltähän sekin tuntuu, että arkisin näkee päivänvaloa?

---
Päivän pieni ilo: Eipä ainakaan unettomuus vaivaa.

Friday, October 15, 2010

Jotain on heräämässä..?

Viikonlopun tullessa saatan minäkin herätä väsymyksestäni, mutta en tarkoita otsikollani sitä. Minulla on ollut tällä viikolla vahva "ennen suurta oivallusta" -olo. En osaa tuota oloa kovinkaan tarkkaan selittää, mutta tuntuu kuin jotain olisi tulossa, jotain merkityksellistä.

Minulla on ollut stressin aiheita ja huolta ja vaikka en niitä koko ajan aktiivisesti pohdikaan, olen selvästi alitajuisesti työstänyt asioita. Olen esimerkiksi oivaltanut, että eräät "ongelmat" joiden parissa olen paininut viime viikot, näyttäytyvät sekä työelämässä että vapaa-ajalla yllättävän samalla tavalla. Täytyyhän sen kertoa jostain?! Kertoohan se, mutta mielenkiintoista on myös se, että ratkaisukeinot eivät ole todellakaan samat molemmilla elämänalueilla. Tai voisivat olla, mutta ei tarvitse olla. Se osoittaa mm. vaihtoehtojen olemassaolosta silloin, kun ei heti ymmärräkään, että vaihtoehtoja voi olla ja usein onkin.

Eräs tähän liittyvä suuri oivallukseni on ollut se, että vinksallaan oleviin asioihin pitää puuttua AJOISSA, mutta parempi tietysti myöhään kuin ei milloinkaan. Mielenkiintoista on ollut se, että olen tutustunut ihmiseen, joka osaa tämä puolen oikein hyvin.


---
Päivän pieni ilo: iloitsen tietysti perjantaista, mutta myös siitä, että sain vihdoin hoidettua erään oikeasti ISON asian. Vihdoinkin. Asiat etenevät.

Tuesday, October 12, 2010

Väliaikaista stressiä

Olen aivan poikki! Minulla on nyt menossa muutaman viikon (tai hieman pidemmänkin ajan) jakso, jolloin minulla on tekemistä aamusta iltaan. Arki-illatkin olen jo myynyt, mutta onneksi en viikonloppuja. Eli elämäni on viisi päivää juoksua ja kaksi lepoa. Riittääkö tuo lepo-jakso? Ei!

Olin viime viikonlopun tosi väsynyt. Uupumuksen verho alkoi aueta vasta sunnuntai-iltana, mikä lähinnä harmitti: mitä hyötyä on piristyä hetkeksi, jotta jaksaa töissä päivän-pari? Enemmän piristymisestä olisi iloa vapaa-ajalla. Nyt on taas kiire päällä ja olen ihan poikki ja on vasta tiistai. Tämä on älytöntä.

Töihin en toki voi vaikuttaa, se on mitä on, mutta vapaa-aikani olisi pitänyt jättää rennommaksi. Toisaalta taas luulin, että valitsemani vapaa-ajan tekemiset olisivat lataavia, innostavia ja hauskoja, mutta todellisuus on osoittautunut "hieman" toisenlaiseksi. Saan nyt vapaa-ajallakin maistaa kosolti pahaa mieltä ja stressiä, mutta sitoumukset estävät muuttamasta tilannetta nyt heti.

Ehkä tällainen ajankäyttö ei ajaisi uupumuksen ja pahan olon syövereihin, jos ne tekemiset olisivat mukavia ja innostavia, energisoivia. Mutta ei, minulla sekä työ- että vapaa-aika tökkivät. Molemmat tuovat minulle stressiä ja pahaa mieltä, negatiivista asennetta ja palautetta muilta ihmisiltä. Molempia teen (ainakin osoittain) vastentahtoisesti aivan kuin olisin suoritusrobotti, joka tekee asioita vain toisten mieliksi.

Eniten harmittaa harrastukseni, joka on herättämien tunteidensa perusteella veistetty ihan samasta puusta kuin työelämäkin. On hampaiden kiristystä, riitaa, stressiä omasta riittämättömyyden tunteesta, hiljaisia vaatimuksia ja väheksytyn osaan joutumista. Pitäisi olla lisäksi kiltti ja niellä kaikki ikävät asiat, jotta asiat sujuisivat edes sen vähän, mitä nyt. Miksihän edes vaivaudun?!

Tämä on älytöntä. Minuhan on pitänyt leppoistaa elämääni, suoda lepoa ja aikaa, jotta voisin paremmin! Siksi olenkin iloinen, että tämä stressi on "vain" väliaikaista. Toivon vain, että se ei aiheuta liikaa vahinkoja pitkällä aikavälillä. Lyhyellä aikavälillä se on sen jo tehnyt.

Monday, October 11, 2010

Erään päivän kalorit

Ei, minä en laihduta. Minun ei edes tarvitse laihduttaa. Olen vain utelias tietämään kulutukseni ja ruoasta saamani kalorimäärän. Siitä syystä päätin eräänä päivänä mitata päivän aikana syömäni ruoan määrät ja kalorimäärät. Mittaaminen oli varsin vaivalloista, mutta hyvällä keittiövaa'alla tuo onnistui kuitenkin mainiosti. Netistä löytämieni ruokien kalorimäärien (kalorilaskurien) avulla sain laskettua päivän aikana syömäni kalorimäärän. Harmillista kyllä proteiini-hiilihydraatti-rasva -suhteen laskeminen ei onnistunut kuin aamiaisen ja lounaan osalta.

Koko päivän kalorimääräksi tuli vajaa 1700 kcal. Päivään kuului ei-niin-kuluttavien töiden lisäksi puolitoista tuntia hikiliikuntaa ja hieman kävelyä. Liikunnan määrän huomioiden yllätyin, kuinka vähän sainkaan kaloreita! Tällä liikuntamäärällä kokoiseni nainen "saisi" syödä käsittääkseni 2000 kalorin edestä, jopa enemmän.

Aamiaiseni sisälsi noin 400 kcal, oikeastaan yllättävän paljon siis. Proteiineja oli 15%, hiilihydraatteja 77% ja rasvaa 8%. (Käytännössä aamiaiseni oli puuropohjainen, johon olin lisännyt mm. hedelmiä.) Lounas meni selvästi karppihengessä (en ole karppaaja): proteiineja 28 %, hiilihydraatteja 9% ja rasvaa 63%. (Lounaani oli ruokaisa salaatti.) Kaloreita reilu 400.

Päivälliseni oli pikaisesti väsätty, vajaa 400 kilokaloria (karppihenkisempi kuin yleensä), jonka jälkeen riensin hikiliikuntaan. Oli hieman "vajaa" olo, olisin tarvinnut enemmän sapuskaa. Illalla mittailu ei enää oikein jaksanut kiinnostaa, kun väsyttikin, joten söin vain jotain helppoa ja pientä (jogurttia ja pähkinöitä), jonka jälkeen yritin kuitata nälkää jäätelöllä. Ei lähtenyt kunnolla. Ai niin, päivän aikana meni muutama suklaapalakin.

Yksi suurimmista yllätyksistäni oli se, kuinka paljon kaloreita tuli herkuista! Niitä tuli 400-500 eli aika reilu osa päivän kaloreista, vaikka en syönyt kuin "pari palaa" suklaata ja "pienen nokareen" jäätelöä. Toisaalta yllätyin, miten vähän kaloreita "oikeasta" ruoasta tulee, sitähän joutuu mättämään melkoisen kasan, jotta päivän kulutus täyttyy! Ei ihme, että väsyneenä päivänä suklaa houkuttelee... sillähän kuittaa helposti yhden aterian (mutta nälkä ei lähde). Herkut hämäävät tosi paljon: pieni koko sisältää paljon, silmät eivät selvästikään käsitä sitä.

Minulle jäi päivästä sellainen olo, että olisi pitänyt syödä enemmän. Ehkä kulutukseni on siis lähempänä kahtatuhatta, kun kuitenkin liikun aika paljon. Sapuskan laadusta en osaa sanoa vielä paljonkaan, mutta veikkaan, että rasvaa menee reilusti, kun en sitä mitenkään välttele. Se pitää mielestäni hyvin nälkää loitolla. Turhia hiilareita sen sijaan välttelen (paitsi tuleehan noita herkuista...). Proteiinin määrään on todennäköisesti syytä kiinnittää huomiota.

Aion pitää näitä tällaisia laskupäiviä muutamia, joiden jälkeen pystyn paremmin vetämään johtopäätöksiä omasta kulutuksestani ja siitä, syönkö tarpeeksi. Ongelmani taitaa nimittäin olla ennemmin se, että en syö tarpeeksi kuin että söisin liikaa. Tosin herkut näyttävät täyttävän kalorivajetta oikein "mainiosti", mutta se on vaikea nähdä positiivisena asiana. Toivottavasti saisin ensi kerralla myös tarkemmin mitattua noita proteiini-hiilihydraatti-rasva -suhteita, koska se on myös mielenkiintoinen asia.

Tuesday, October 05, 2010

Kuka minä olen?

Minä ihmettelen edelleen, miten oma käsitykseni itsestäni ja muiden käsitykset minusta voivatkin erota toisistaan niin paljon. Siinähän on kaksi eri ihmistä, tai useampikin! Kuvittelenko itsestäni liikoja vai onko muiden näkemys minusta pahasti vinksallaan? Olen pohtinut tätä aihetta aiemminkin, mutta en voi olla hämmästelemättä uudelleen ja uudelleen sitä, miten ihmiset minut näkevätkään. Törmään tähän ongelmaan jatkuvasti. Olen siihen jo tosi kyllästynyt.

On ahdistavaa huomata, jos toinen pitää minua jotenkin huonona ja kelvottomana johonkin tehtävään, vaikka itse tietäisinkin olevani täysin kykenevä. Tähän asiaan olen törmännyt jatkuvasti, ja uskonkin, että itsetuntoni on saanut tästäkin liikaa kolahduksia. Varmaankin perinteisin esimerkki tällaisesta "väheksymisestä" on monet fyysisesti raskaammat toimet: pienikokoisena naisena erityisesti miesten voi olla vaikea käsittää, että jaksankin, pystynkin. Olen useammankin kerran tarttunut johonkin raskaaseen ja kantanut itse, vaikka olenkin kohdannut ensin epäuskoa ja tuhahtelua.

Olen myös varsin sinnikäs, vaikka sitä ei päältä päin voi nähdäkään. Taas kun olen kohdannut väheksyntää, että "et kuitenkaan jaksa", olen näyttänyt jaksavani. Minussa on sinnikkyyttä, jota voimistaa vahva henkinen kantti, vaikka toki minullakin (kuten kaikilla) rajansa on. Se raja vain voi olla erilainen samankokoisillakin ihmisillä.

Ongelmani on ollut se, että olen ehkä liian helposti antanut periksi muiden käsityksille ja antanut muiden hoidella minulle "sopimattomia" tehtäviä. Tai toisinsanoen: olen antanut muiden tarttua tarjolla oleviin mahdollisuuksiin. Minulla ei ole ollut myöskään teräviä kyynärpäitä ta sähäkkää kieltä, jolla laittaa "väheksyjät ruotuun". Uskon toisten ihmisten kunnioittavaan kohteluun.

Miten voi uskoa itseensä, jos törmää hymähtelyihin ja väheksyviin katseisiin, vaikka tietää olevansa täysin pystyvä, joskus jopa parempi kuin moni muu? Sisältähän se lähtee, pitää itse uskoa itseensä, niin muutkin saattavat uskoa. Minulla kanava sisältäni ulos on usein tukossa: ulkokuorenani on muuri, jonka taakse ei näe. Miten voi olettaa ihmisten näkevän minussa mitään muuta kuin ulkoisen kuoreni, joka ei kerro sisimmästäni paljonkaan?

Minun pitäisi opetella tuomaan sisintäni enemmän esille. Se on vaikeaa varsinkin silloin, kun siinä on ristiriitaisuutta ulkoisen olemuksen kanssa. Olen nimittäin enemmän kuin usein törmännyt siihen, että kun olen tuonut itseäni esille, ihmiset ovat yllättyneet. Olen tuohon yllättymiseenkin jo tosi kyllästynyt, kun minusta olisi vain mukavaa toimia omana itsenäni ja olla pystyvä myös muiden silmissä. Vaikka tokihan se riittää, että itse tietää olevansa pystyvä ja hyvä, mutta olisihan se mukavaa, jos siitä saisi vastakaikuakin, joka voisi johdattaa elämää eteenpäinkin. Että ei jäisi aina siksi sivustakatsojaksi, hennoksi naiseksi, joka on tyytyväinen tuossa noin, paikallaan, muiden porskuttaessa eteenpäin. Joskus olen haaveillut asioiden hoitamisesta siten, että vastapuoli ei näe minua. Silloin ulkonäköni ei määrittäisi minua liikaa.

Minua pidetään rauhallisena eli tyytyväisenä vallitsevin olosuhteisiin, vaikka sisimpäni on levoton ja janoaa uutta oppimista. Minä olen suopea ja hyväksyvä asioita kohtaan, joita hyväksyn ja siedän. Se EI tarkoita sitä, että siedän ja hyväksyn mitä tahansa, se EI tarkoita selkärangattomuutta. Tarvittaessa olen hyvinkin jämäkkä ja suorastaan julma, jos tarve vaatii.

Vaikka minä usein annankin epävarmaa kuvaa itsestäni, se EI tarkoita sitä, että olen epävarma joka asiassa. Minun reagointitapani saattaa olla epävarma, koska minä TARVITSEN aikaa päätöksilleni. Saatan vaikuttaa ehkä perinteisen (oravanpyöräisen) elämäntyylin kannattajalta, mutta se EI tarkoita sitä, että olisin joka mahdollisessa asiassa perinteinen (mitä ihmettä se taas sitten onkaan). Oikeastaan olen varsin utelias ja seikkailunhaluinen: liika jumiminen erityisesti epätyydyttävään aiheuttaa vain masennusta.

Saatan vaikuttaa ujolta, mutta se EI tarkoita sitä, että olen ujo. Minulla vain ei välttämättä ole oikeasti mitään sanottavaa. Saatan vaikuttaa siltä, että minua ei kiinnosta, mutta se ei tarkoita välttämättä sitä: ajatukseni lentävät ja keskittymiskykyni on vielä kehittymisasteella, joten todennäköisesti ajatukseni ovat vain käväisemässä jossain ihan muualla. Saatan näyttää sinisilmäiseltä, mutta EI kannata tehdä liikaa johtopäätöksiä ulkonäöstäni ja tulkita ihan täysin NORMAALIA ystävällisyyttä kutsuksi hyväksikäyttöön.

Onneksi itsensä ilmaisussa voi kehittyä, vaikka se ei helppoa olekaan.


---
Päivän pieni ilo: saamani kasvin alut näyttävät hiljalleen piristyneen! Alkuun ne olivat kovin nuupahtaneita ja pelkäsin, että ne eivät selviytyisi. Eihän sitä vieläkään tiedä, mutta ovat ne sentään alusta jo selvinneet.

Sunday, September 26, 2010

Ihmisellä kaksi puolta

Keskustelin eräänä päivänä erittäin lempeältä vaikuttavan naisen kanssa. Hän hymyili lämpimästi ja kyseli minulta mukavia asioita. Hän oli empaattinen ja hymyileväinen, kuunteleva ja ymmärtäväinen. Yhtä lämpöä koko nainen.

Yhtäkkiä huomasin hänen puhuvan väärää tietoa. Minä tietysti ystävällisesti aloin korjata hänen tietojaan, koska hiljattain asiaan perehtyneenä olin aivan varma tiedoistani. Naisen ilme muuttui, empatian ja hymyn tilalle vaihtui jotain muuta. Voivatko kasvojen piirteetkin muuttua yhdessä hetkessä?

Hän suorastaan suuttui ja pysyi tiukasti omissa väärissä tiedoissaan suu tiukkana viivana. Minä yritin edelleen korjata asiaa, mutta en enää oikein osannut yhdistää empaattista ja hymyilevää naista suuttuneeseen, kovaan ja kylmään ihmishahmoon. Luovutin.

Empatia palasi, kun hän sai pitää kantansa. Hän jutteli minulle taas ystävällisesti ja empaattisesti. Ainakin periaatteessa. Jotain oli kuitenkin särkynyt. Minä en nähnyt hänessä enää mitään lämmintä ja aitoa, vain tyhjän kuoren, joka edusti jotain minulle vierasta.

---
Päivän pieni ilo: Minusta on aivan mahtavaa, että omenapuita omistavat ihmiset keräävät ylimääräisiä omenoitaan koreihin ja jättävät niitä kadunvarteen ohikulkijoiden otettaviksi. Kiitos heille! Kotimaiset omenat ovat ihan parhaita :)

Wednesday, September 22, 2010

Kiviseinästä kiitollisuuteen

Olen hakannut päätäni kiviseinään. Siltä ainakin tuntuu. Toisin sanoen olen yrittänyt saada elämästäni toimivampaa ja ennen kaikkea mielekkäämpää, mutta olen aina törmännyt siihen, että työnantaja vastustaa kaikkia ehdotuksiani. Työnantajani mielestä on parempi olla sairaslomalla kuin saada kevennettyä työaikaa. Lisäksi työntekijän ei tarvitse mitenkään kehittää itseään eikä ammattitaitoaan. Ja sitten minun pitäisi olla motivoitunut? Sen jälkeen, kun mikään ei käy?

Olenkin ihan suunnattoman kiitollinen siitä, että meillä on kaikenlaisia työelämään liittyviä lakeja, kuten vanhemmuuteen liittyviä, opintovapaita, vuorotteluvapaita, osasairauspäivärahoja yms. Se on oikeasti mahtava asia, työntekijät pääsevät samalle viivalle riippumatta esimiehestä ja työnantajasta! Harvoin näitä tällaisia etuja tajuaa ennen kuin omalle kohdalle tulee tarve sellaiseen, on se tarve sitten millainen hyvänsä.

En ymmärrä esimerkiksi työnantajien nihkeyttä keventää työtaakkaa, jotta työntekijä jaksaisi paremmin. Millä perusteella sairasloma ja todellinen uupuminen hitane toipumisaikoineen on se parempi vaihtoehto? Jos työntekijälle ei anneta mitään mahdollisuutta kehittää itseään ja ammattitaitoaan (mikä olisi nykyään ihan välttämättömyys!) muuten kuin pitkien työpäivien jälkeen, miten ihmeessä kyseinen työpaikka saa uusia tuulia, uusia osaamista, uusia ideoita ja ennen kaikkea parempia työntekijöitä?

Mitä tapahtuu työntekijän motivaatiolle, kun kaikki hänen erittäin hyvin perustellut ehdotuksensa jyrätään yksi toisensa jälkeen? Sen jälkeen ei ole enää hyvää ja motivoitunutta työntekijää, on vain yksi lisää siihen joukkoon, joka "tekee vain työnsä ja lähtee kotiin". Paljon on menetetty. En ymmärrä työnantajien logiikkaa. Kai työntekijöistä on tullut vain vastenmielinen, pakollinen resurssi. Ikävä kyllä kaikki vaikuttaa kuitenkin kaikkeen. Tarjoa kylmää kättä, saat kylmää kättä.

Minä olen kiitollinen työelämään liittyvistä laeista, ainakin niistä, jotka puolustavat pienen työntekijän oikeuksia ja mahdollisuuksia tässä nykyajan kylmässä työelämässä. Ne ovat minuakin auttaneet ja auttavat. Tiedän toki, että työnantajia on moneen lähtöön. Olen tavannut sellaisiakin työntekijöitä, jotka ovat tosi innoissaan työssään, jossa he ovat todella hyviä. Melkein poikkeuksetta näissä tapauksissa työnantajan kanssa on voinut keskustella työntekijän tilanteesta ja jaksamisesta, tarpeesta joustoihin. He käyvät myös säännöllisesti koulutuksissa tai kouluttavat itseään töiden ohella työpaikan tarvittaessa joustaessa. Homma toimii! Kun työntekijä kokee toteuttavansa itseään, työpaikkakin voittaa. Kaikki voittavat. Mikä siinä on niin vaikea käsittää?

Tuesday, September 21, 2010

Arkisia asioita

Sumua, vettä, aurinkoa, vettä. Säiden osalta tarjolla on ollut monenlaista, vaikkakin pääasiassa kosteaa. Kaipaan ulos, kaipaan sitä hurjasti. Liian rankka sade on vesittänyt jo monta lenkkiäni. Pientä sadetta minä en pelkää, mutta hurjaa sadetta kylläkin.

Kiirettä minulla ei ole ollut, mutta en silti ole ehtinyt juuri lenkkeillä tai pyöräillä. Kaipaan ulkona liikkumisen riemua, hengästymistä ja raikasta ilmaa. Jonkinlaista oikean elämän tuntua, jota ei saavuta sisällä aikaansa haaskaamalla.

Olen tosin onnekseni ehtinyt lueskella kirjoja, istua itsekseni teekuppi sylissä ja vain olla. Se näyttää tehneen minulle hyvää, koska en ole tuntenut itseäni erityisen uupuneeksi. Silti työ vie, ei määränsä vuoksi, mutta muiden asioiden vuoksi. Minusta olisi mukava tehdä työtä, joka olisi minulle mielekästä ja sopivasti haastavaa, ja työyhteisökin olisi kannustava ja mukava. No, ehkä joskus (kaukaisessa) tulevaisuudessa.

Olen huomannut, että olen oppinut parempaa päivieni aikataulutusta. Kiireeni ovat vähentyneet, aikataulutukseni eivät enää ahdista, kun ne toimivat aiempaa paremmin ja olen myös jättänyt väliin menoja, jos en ole halunnut niihin mennä. On mukava huomata, että arkinen elämäni toimii jotenkin aiempaa paremmin, kun olen kuunnellut enemmän itseäni ja tehnyt valintoja omia arvojani ja vointiani kuunnellen. Kylläpä täytyy näköjään "vanhaksi" elää, ennen kuin oppii elämään omaa elämäänsä!

---
Päivän pieni ilo: minulla on ollut useita päiviä, jolloin minusta on tuntunut, että minulla on työpäivän jälkeen jopa aikaa enkä ole ollut koomaväsynyt.

Monday, September 13, 2010

Kaarina Davis: Irti oravanpyörästä

"Vähemmän työtä ja enemmän elämää?" Kysymys, joka todellakin koskettaa myös minua! Onko tuo mahdollista? Miten? Kaarina Davisin kirja "Irti oravanpyörästä" on eräs tarina siitä, miten oravanpyörästä voi siirtyä enemmän omannäköiseen elämään ja jättää uupumukset masennuksineen menneisyyteen. Tämä on yksi tie ja sellaisenaan hurjan mielenkiintoista luettavaa oravanpyörän uuvuttamalle.

Sairaanhoitaja Kaarina Davisin aiempi kirja (Rankka kutsumus - sairaanhoitajan päiväkirja) kertoi sairaanhoitajan arjesta. Sitä en ole lukenut, mutta kirjailijan tausta näkyy myös tässä kirjassa. Kirjoittaja on uupunut arkeensa sairaanhoitajana ja päättää etsiä tavan nauttia elämästä joka päivä eikä "sitten joskus". Tämä polku vie hänet kaupunkiasunnosta rakkaisiin lapsuuden maisemiin ja vaihtoehtoiseen, luonnonläheiseen elämään. Suorittaminen vaihtuu seesteisempään tekemiseen, kiire maaseudun rauhaan. (Ylläolevasta linkistä löytää lisää tietoa kirjasta.)

Mitä minä pidin kirjasta? PIDIN, hurjasti. Luin sen muutamassa päivässä kannesta kanteen ja vaikutuin. Juuri tätähän minä olen etsinyt koko ikäni. Tällä tarkoitan tietoa, esimerkkiä siitä, että vaihtoehtoinen elämäntapa on mahdollinen, vaikka sen ei tarvitsekaan mennä ihan noin äärimmäisyyksiin ja täysin pois työelämästä. Omavaraisuudessakin on eri asteita.

Kirjassa näkyi elementtejä siitä, millainen elämä voisi minulle sopia. Löysin itsestäni osia, jotka ovat olleet pitkään piiloksissa, hiljaa, odottaen sopivaa kimmoketta. Uupumukseni ja tämän kirjan lukeminen ovat todellakin herättäneet minut.

Toisaalta minusta tuntuu vaikealta yrittää saada elämästä enemmän omannäköistään, kun se on niin kovin eri näköinen kuin mitä nykyaikana pitää tavoitella. En minä halua asua kaupungissa, mutta miten saisin elannon jossain syrjemmässä? En minä paljon tarvitse, mutta se vähäkin voi olla tiukassa. En halua tehdä palkkatyötä 8 tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa, en varsinkaan epämieluisaa työtä. Mistä löytäisin itselleni sopivan osa-aikatyön tai miten voisin ryhtyä yrittäjäksi?

Kirja herätteli minua myös näkemään rahan arvon. Paljonko minä esimerkiksi joudun tekemään töitä, jotta voin saada jotain tiettyä. Olenko valmis tekemään x tuntia töitä, jotta saan jonkin uuden härpäkkeen/vaatteen? Olen yllättynyt, miten usein olen nyt viime aikoina vastannut "ei". En oikeasti halua käyttää vaivalla saatua rahaa johonkin oikeastaan aika joutavaan (materiaan). Yllättäen menonikin ovat karsiutuneet, vaikka ne ovat aika vähäisiä olleet tähänkin asti.

On vain ollut niin valtavan helppoa ostaa ajattelematta asiaa sen kummemmin, rahaa on vain tullut ja sitä menee. Varmasti aika harva ajattelee, mitä uhraa rahan eteen ja kuinka hyödyttömiin asioihin sitä oikeastaan menee. Rahaa "kuuluu" tuhlata.

Kirja on herättelevää luettavaa. Se on kirjoitettu sujuvasti ja mielenkiintoisesti, ja joskus kaupunkilaisen ongelmat maalla hymyilyttävät. Suosittelen kirjaa erityisesti oravanpyörän väsyttämille.

Saatu tunnustus, osa 2

Olen hurjan kiitollinen. Olen saanut toisenkin tunnustuksen ja peräti kahdelta eri taholta, eli Aamu muisti minua Aamutuulia-blogissaan, joka tarjoaa useimpina päivinä ajankohtaisia kuvia, joista katsoja voi löytää syvempiä merkityksiä luonnossa ilmenevien pienien yksityiskohtien myötä. Saman, viehättävän "Cherry on top award"-tunnustuksen sain myös kummastus-blogin kirjoittajalta Wind-up toy. Hänen blogissaan pääsee kurkistamaan arkeen ja monenlaisiin pohdintoihin. Kirjoittajan toisessa blogissa pääsee kasvattamaan koirakuumetta - blogi sisältää kirjoituksia lapinkoiran elämästä. Se sisältää myös suloisia koirakuvia.

Tunnustukseen sisältyy tehtävä, eli pitää kertoa kolme rakasta asiaa. Omat rakkaat asiani ovat siis:
1. Läheiset ihmiset.
2. Eräs tietty paikka, johon olen tainnut hieman juurianikin kasvattaa.
3. Luonto.

Lisäksi tunnustukseen sisältyy toinenkin tehtävä. Siinä täytyy kuvailla itselleen rakas kuva... vaikeaa! Minulla on rakkaita kuvia niin valtavan paljon!

Oma rakas kuvani on kuitenkin paikasta, joka on rakas asiani numero 2. Siinä näkyy luontoa, rakennuksia ja vettä...

Minun on vaikeaa antaa tunnustuksia eteenpäin, kun olen varma, että joku tärkeä jää juuri sillä kertaa mainitsematta. Tällä kertaa haluan kuitenkin ojentaa tunnustuksen eteenpäin.

Aamulle haluan antaa tunnustuksen syistä, jotka jo mainitsin tuossa ylempänä.

Wind-up toyn kirjoituksia arkisista sattumuksista ja koiran elämästä lukee mielellään. Tarjolla on myös ajatuksia elämästä ja ruokaohjeita. Kattaus on siis monipuolinen :)

Hehkuvainen kirjoittaa arkisista (ja vähemmän arkisista) asioista usein niin, että ei voi olla hymyilemättä. Hehkuvainen on myös ollut tosi kannustava, ja se on asia, josta olen tosi kiitollinen. Hauki-juttu on muuten mainio :)

Pellon pientareella tapahtuu itseäni kiinnostavia, maalle muuttoon ja siellä asumiseen liittyviä asioita, joiden välissä on herättelevää pohdintaa mm. uupumuksesta ja elämästä. Olen saanut kovasti kannustusta kirjoittajan kirjoituksista ja löytänyt useammankin vinkin aivan loistaviin kirjoihin! Olen kiitollinen myös saamastani runsaasta kannustuksesta.

Trinan blogissa asuu rauha ja kauneus. Sinne menee mielellään, kun tietää, että sieltä löytää kauniita kuvia, ajatuksia herättäviä runoja ja muita usein mukavan positiivisia kirjoituksia.

Wednesday, September 08, 2010

Saatu tunnustus, osa 1

Olen ollut viime aikoina onnekas ja mukavan huomion kohteena, eli saanut tunnustuksia, useammankin kappaleen! On siis jo korkea aikakin kiittää niistä. Ensimmäinen tuli Hehkuvaiselta, jonka seitsemää asiaa luin suurella mielenkiinnolla. Tähän tunnustukseenhan kuuluu se, että kertoo itsestään seitsemän asiaa ja jakaa tunnustuksen edelleen eteenpäin seitsemälle. Tässä siis jotain "asiaa" minusta (saatan olla aiemminkin näistä kertonut, mutta en nyt muista...):

- En pidä pitkistä kynsistä. En tiedä, mikä siinä onkin, mutta heti kun kynteni kasvavat, ne alkavat häiritä ja ovat tiellä.

- Pelkään usein pimeässä (en onneksi kotona). Ideoita, miten tähän "piirteeseeni" saisi jotain tolkkua, eli ratkaisuehdotuksia? :)

- Kirjoitin ala-asteella tarinoita vihkoihin. Tarinoiden kehitteleminen oli mukavaa.

- Olen käynyt kerran Pohjois-Norjassa (iäisyys sitten) ja haaveilen uudesta reissusta sinne.

- Ikääntyminen huolestuttaa minua erityisesti nyt, kun minulla on muutama fyysinen vaivantapainen riesana.

- Olen joskus vuosia sitten seisonut palkintopallilla.

- Tunnen oloni kotoisammaksi ollessani metsässä tuulipuvussa ja kumisaappaat jalassa kuin juhlissa hienossa mekossa ja kuohuviinilasi kädessä.

---
Jätän tällä(kin) kertaa väliin tämän tunnustuksen eteenpäin jakamisen, vaikka monelle sen mielelläni soisinkin.

---
Päivän pieni ilo: Nämä lämpimät ja tyynet syyspäivät ovat olleet aivan upeita!

Monday, September 06, 2010

Totutusta luopuminen

Mikähän siinä onkin, että vanhasta luopuminen on aina yhtä vaikeaa? Jopa ikävästä asiasta luopuminen tuo ahdistusta, vaikka lopputulos onkin varmasti toivottu. Usein täytyy kuitenkin luopua, jotta voi saada jotain muuta tilalle.

Minä lopetin yhden lehden tilauksen ja vaikka asia kuulostaakin tosi pieneltä, tunsin ahdistusta. Lehti, jota olen tilannut monta vuotta, kuuluu elämääni. Minä olen kehittänyt itselleni riippuvuuden siihen, haluan tietää lehdessä kirjoitetuista asioista, haluan omat hetkeni lehden parissa. Näin olen tuntenut, kunnes aloin pohtia asiaa tarkemmin.

Haluanko minä tietää lehdessä kirjoitetuista asioista niin paljon, että olen valmis maksamaan siitä xx euroa vuodessa (eli tekemään sen eteen xx tuntia töitä)? Haluanko lukea juuri niitä asioita vai mieluummin jotain ihan muuta? Mitä minä oikeasti saan kyseisestä lehdestä?

Halusin joskus tietää lehdessä kirjoitetuista asioista, mutta nyt olen ymmärtänyt, että enää en halua. Se ajatusmaailma ja lehden tiedot eivät kuulu enää tähän elämääni, eikä varmasti siihen, mitä elämää tulevaisuudelta haluan. Aikani olen nauttinut hetkistä lehden parissa, mutta olen nyt tajunnut, että voin saada ne samat hetket edelleenkin, mutta lukemalla jotain ihan muuta, jotain sellaista, joka tukee oikeasti omaa elämääni nyt ja tulevaisuudessakin. Lukemistahan maailmassa riittää, liikaakin.

Tunnen silti vieroitusoireita, mutta ne taitavat olla välttämättömiä siinä vaiheessa, kun raivaa vanhaa tieltään ja avaa itsensä uudelle. Totutussa urassa porskuttaminen on niin valtavan helppoa, että sillä tiellä kadottaa helposti itsensäkin. Silloin ihmisestä tulee vain samoja asioita toistava robotti, joka pelkää elämänsä ohi.

Friday, September 03, 2010

Kalenterin hallintaa

Niinhän siinä kävi, että kun syksy koitti, kalenterini täyttyi. Nyt on parin viikon jakso, jolloin on melkein joka ilta jotain menoa ja tiedän, että en jaksa moista. En enää, ehkä nuorempana jaksoinkin. Miten tässä taas kävi näin?

Tällä kertaa olen jämptimpi kuin aiemmin. Aion kylmästi karsia menojani ja tekemisiäni siten, että kokonaisuudesta tulee itselleni mieluisampi ja toimivampi. En jaksa juosta joka ilta jossain (vaikka kyseessä olisikin mieluisa meno), joten en juokse. Sitä paitsi vapaa-ajan askareet ovat aina jossain määrin vapaaehtoisia, vaikka olisikin sitoutunut johonkin. Miten niitä jaksaisi tehdä sitäkään määrää, mitä nyt tekee, jos ei huolehdi omasta jaksamisestaan?

Minä siis priorisoin. Katson kalenteriani ja karsin ylimääräisiltä näyttävät. Sommittelen menojani yhteen, jotta en joudu tekemään montaa reissua samaan suuntaan eri asioiden vuoksi. Jätän jotain epäolennaista tekemättä, jotta varsinainen pääasia onnistuisi. Suunnittelen tekemiseni huolellisemmin. Teen vähemmän, mutta laadukkaammin silloin kun teen. Varaan päiviä, jolloin en tee mitään. Eiköhän tällä reseptillä onnistu.

---
Päivän pieni ilo: Olen viilentänyt asuntoani, välillä vahingossakin (unohdin eilen parvekkeen oven auki koko päiväksi). Se onkin tuntunut yllättävän hyvältä. Illalla on ihanaa kaivautua peittojen alle ja uni tulee helposti, kun ilma on raikas ja peiton alla on lämpö. Sohvalla on mukava lukea huovan alla ihanasti lämmittävää teetä juoden. On mukava pitää pehmeitä ja lämpimiä vaatteita sisällä. Olen katsellut jo kynttilöitänikin, josko tänä viikonloppuna aloittaisi kynttiläkauden...

Thursday, September 02, 2010

Uskoa ja epäuskoa

Arki on taas todellakin iskenyt täydellä voimallaan eli väsyttää. Sen myötä käy haasteellisemmaksi hoitaa asioita heti, kun ne vastaan tulevat. Olen nimittäin tehnyt päätöksen, että yritän hoitaa pakolliset hoidettavat asiat heti, kun ne voi tehdä, jolloin ne eivät loju tekemättömissä aiheuttaen ylimääräistä stressiä.

Ajatukseni tulevasta ovat heiluneet ääripäiden välillä. Enimmäkseen minä uskon, että tulevaisuuden suunnitelmani on hyvä, mutta välillä tuntuu epätoivoiselta, että juuri minä tällaisine persoonallisuuspiirteineni ja tällä osaamisella pystyisin omalla toiminnallani parantamaan tilannettani tässä massatyöttömyyden maassa. No, jos minä en usko itseeni, niin kuka uskoo?

Tuo kirjoittamani paljastaa myös haasteen, jonka parissa edelleenkin askartelen: tässä hetkessä eläminen. Olen syyllistynyt murehtimaan asioita, jotka ovat ajankohtaisia vuosien päästä. En tiedä, miksi sellaisia asioita pitäisi murehtia. Nykyhetki on ihan hyvä ja siitä käsin voin ottaa kompassisuunnan siihen, mitä elämältäni haluan. Minulla on siis kaikki, mitä tarvitsen, eli hyvä nykyhetki ja itselleni tärkeä ja arvojeni mukainen suunta, johon kulkea. Aion panostaa tänä syksynä enemmän näihin tässä hetkessä elämiseen liittyviin asioihin ja niiden opiskelemiseen.

---
Päivän pieni ilo: Viime aikojen suuri ilo minulle on ollut Henning Mankellin Wallander-kirjat. En olisi uskonut, että innostuisin dekkareista näin paljon. Tuskin maltan odottaa, että pääsen taas pohtimaan seuraavaa murhamysteeriä (Kasvoton kuolema)...

Wednesday, August 25, 2010

Kesäiloa




Kesä alkaa taittua syksyn puolelle ja muuttua mielessäni muistoiksi. Oli kiva kesä. Tokihan se sisälsi sekä ylä- että alamäkiä, mutta enää muistelen vain positiivisia asioita. Oikeastaan: sisälsikö kesäni muka jotain negatiivista, häh?! :)

- Minulla oli aika hyvin aikaa ja sopivasti mukavaa/ihanaa seuraa.
- Sain pakastimeni täyteen marjoja, eli pääsin jopa marjastamaan!
- Selkäni kesti marjastamisen ihmeellisen hyvin, vaikka muuten se ei moisesta kyykkimisestä pidäkään. Hämmentävää :)
- Pääsin metsään, rannalle, suolle, niitylle, vesille. Sain haistella luonnon tuoksuja ja antaa mieleni levätä.
- Uin montamontamonta kertaa! Pääsin kokeilemaan jopa vesijuoksua.
- Pääsin erääseen kesätapahtumaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Oli upeaa.
- Näin pari ihmistä, joita en ole nähnyt tooooosi pitkään aikaan. Se oli suorastaan liikuttavaa.
- Pääsin käymään mielenkiintoisilla paikkakunnilla.
- Sain/ostin muutaman aivan ihanan tavaran/tuotteen/vaatteen, joista on minulle iloa tosi pitkäksi aikaa.
- Tein pitkiä pyörälenkkejä.
- Näin paljon perhosia.

(Unohdin varmasti jotain olennaista listastani.)

Nautin kesästäni. Nyt olen valmis nauttimaan syksystä.

Monday, August 23, 2010

Tal Ben-Shahar: Onnellisemmaksi - Merkitystä, mielihyvää ja kestävää onnea etsimässä

Onnellisuus ei synny haluttujen
olosuhteiden passiivisesta kokemisesta vaan siitä,
että ihminen tekee arvokkaaksi kokemiaan asioita
ja etenee kohti tavoitteitaan.

(David Mayers ja Ed Diener)

Siinä on tiivistetysti suurin sanoma, jonka kirjasta imin itseeni. Tämä kirja onnellisuudesta on mielestäni tähän astisista vastaavista paras - kirja on selkeä, ei kovin paksu, helppolukuinen ja -tajuinen ja mielenkiintoinen. Sanoma on loppujen lopuksi varsin yksinkertainen, vaikkakin näiden asioiden sisäistäminen vaatiikin paljon aikaa. Ainakin minulta.

Aloitin kirjan lukemisen jo muutama kuukausi sitten. Hiljattain hätkähdin, että minullahan on jäänyt kirja kesken ja nyt se pitää palauttaa kirjastoon! Lukaisin kirjan nopeasti loppuun, mikä ei kuitenkaan haitannut yhtään. Päinvastoin. Luulen, että näin oli tarkoituskin käydä: kirjan sanoma puhutteli minua nyt enemmän kuin muutama kuukausi sitten. Nyt tunsin kirjan sanoman sisälläni ja elin sen. Pohdin kirjassa esitettyjä kysymyksiä ja omaa onnellisuuttani. Minulle tuli tunne, että olen oikealla polulla.

Useimmat ihmiset ovat jokseenkin niin onnellisia
kuin he päättävät olla.

(Abraham Lincoln)

Kirja pohjautuu positiiviseen psykologiaan ja sen tutkimustuloksiin tuoden tutkimustietoa ymmärrettävässä muodossa kaikkien ulottuville. Kirja sisältää myös harjoituksia, joita voi tehdä, sekä kysymyksiä, jotka herättelevät pohtimaan omaa elämää ja onnellisuutta.

Lukutauon jälkeen, kun jatkoin kirjan lukemista, aiheeksi ilmeni osuvasti työelämä. Se, miten työelämä on ikävä velvollisuus ja taakka ja vain vapaa-aika ja lomat ovat oikeaa elämää. Kirjan mukaan tällainen ajattelumalli iskostetaan meihin jo koulussa, jolloin sekä koulu että työelämä saattavat muuttua ikäväksi pakertamiseksi. Tunnistan tämän itsestäni, näinhän olen tehnyt, elänyt lomillani. Kirja antaa kuitenkin toivoa siihenkin, että työelämäkin voisi olla merkitystä ja mielihyvää tuottava elämän osa-alue.

Kirjassa painotetaan myös tavoitteiden asettamisen tärkeyttä. Tavoitteita on hyvä olla, mutta pääpaino on silti matkalla: "Pitkän aikavälin tavoitteiden tehtävä on vapauttaa meidät nauttimaan elämästämme tässä ja nyt. Jos lähdemme ajelulle ilman minkäänlaista päämäärää, matkasta ei tule kovin hauska. [...] Jos meillä on mielessä päämäärä ja tiedämme suunnilleen, minne olemme menossa, pystymme kohdistamaan koko huomiomme siihen, missä olemme sillä hetkellä, ja ottamaan siitä kaiken irti."

"Pitkän aikavälin tavoitteet ovat välineitä, eivät pelkkiä päämääriä."

Kirjan lukeminen oli minulle hyvin mielekästä ja merkityksellistä. Suosittelen, mikäpä voisi olla mukavampaa kuin onnellisuuden lisääntyminen? :)

Lisätietoa ja lukupätkiä kirjasta löytää mm. kirjan nettisivuilta.

Pysähdyksiä ja löytämisiä

Kirjoitin aiemmin elämän herkkyydestä, eli elämän päättymisestä yllättäen parin tietämäni tapauksen kautta. Nyt on tullut pari kuolemantapausta lisää, mutta edelleen lähipiirini "tuolle puolen", eli tietämiini ihmisiin. Ne edellisetkin painavat vielä hieman, joten nyt kun siihen niputtaa vielä pari tuttua lisää, tuntuu tosi pysähdyttävältä, raskaaltakin. Vielä kun kuolemiin liittyy viranomaisten uskomatonta sählinkiä ja voittamatonta sairautta, asia ei ole yhtään helpompi.

Elämä voi olla lyhyt. Suututtaa istua töissä rahan vuoksi ja haaskata sitä ainoaa asiaa, jolla on jotain merkitystä, eli elämää. Olen kuitenkin iloinen tässä kesässä myös siitä, että elämäni suuntaviivat ovat viimein piirtyneet, minulla on tavoitteita. Minulla on lyhyen ajan tavoite. Minulle on nyt viime viikkoina muodostunut myös koko elämän kestävä tavoite, elämisen malli, haave, jota kohti alan kulkea. Ehkä en koskaan saavuta päämäärääni täydellisesti, mutta ei se haittaa: matka sinne on jo itsessään tosi mielenkiintoinen ja merkityksellinen, ja jokainen saavutettu välietappi vie minua lähemmäs oman näköistäni elämää, joten olen syystäkin innoissani. Minä taidan olla löytänyt itseni.

Toki töitä täytyy tehdä ja paljon, jotta voin saavuttaa haaveilemani asiat, mutta onpahan minulla sentään suunta. Kun teen valintoja, voin peilata niitä tavoitteeseeni ja valita sitä tukevia vaihtoehtoja. Enää ei tarvitse juurikaan surra sitä, että elämä valuu hukkaan joutavanpäiväisessä oravanpyörässä ja voimia ei riitä muuhun: irrottaudun, vaikka en tietenkään voi tietää, pystynkö pysymään irti oravanpyörästä loppuikäni. Tavoitteena se kuitenkin on. Niin, se on sanottava, että mielekäs työ, joka ei vie liikaa voimia ja aikaa, ei ole oravanpyörää, vaan elämää.

Naapurissani on mies, joka huutaa vaimolleen. Mitä turhuutta tuollainenkin on, sekä huutaminen että sen kuunteleminen. Elämän haaskausta. Tuntuu, että nykyelämänmenossa on niin paljon turhuutta, että sitä on vaikea uskoa; ihmisten välillä, materialistista ja byrokratiaa. Sellaista, että sitten kun kuolee, niillä asioilla ei ole saavuttanut ainakaan mitään hyvää, ei kestävää onnea, ei mielenrauhaa ja tasapainoa. Näen tuollaista turhuutta koko ajan vain enemmän
ja se ahdistaa. Mihin ihmeen maailmaan olen oikein putkahtanut?

Elämä on herkkä ja se kannattaa käyttää järkevästi mielekkäisiin ja merkityksellisiin asioihin.

Thursday, August 12, 2010

Itsetuntopäätös

Hyvä mieli ja vahva itsetunto kulkevat käsikädessä. Päätin muutama päivä sitten, että minulla on hyvä itsetunto. Siitä lähtien minulla on ollut hyvä itsetunto. Hymyilyttää.

Olen siis höpsötellyt mielessäni, tokihan tiedän, että itsetuntoa ei voi päättää (vai voiko?). Olen lukuisat kerrat päättänyt milloin mitäkin mahdotonta: "en ole enää alakuloinen", "olen avoin", "olen iloinen", "olen aina ystävällinen" ja nyt "minulla on hyvä itsetunto". Oman kokemukseni mukaan ihminen ei ole niin vakaa olento, että se voisi olla jotain yhtä ja samaa koko ajan. Meillä on kaikilla epäystävälliset ja sulkeutuneet hetkemme kuin myös iloiset ja avoimet hetkemme.

Mieliala on vahva biologinen pohja, jolla itselläni ainakin itsetunnon kaltaiset ominaisuudet osittain seisovat. Jos minulla on hyvä mieli, itsetuntonikin nousee. Ollessani alakuloinen, tunnen itseni huonoksi. Nyt olen piristynyt, joten voin helposti "päättää", että minulla on hyvä itsetunto. Toimii. Entä sitten synkkänä hetkenä? Jaa-a, en tiedä.

Toivon muistavani synkempänä hetkenäni, että minulla on runsaasti syitä hyvään itsetuntoon. On suorastaan elämän haaskausta ajatella olevansa jotenkin surkea, huono, ja jättää toimimatta sen vuoksi. Toimeliaisuus tuo iloa, itsetuntoa ja liikettä, ja se on tosi hyvä.

---
Päivän pieni ilo: Mukavan ihmisen tapaaminen tuotti suurta iloa!

Sunday, August 08, 2010

Syvistä vesistä metsän kautta ylös

Olen viime aikoina soutanut syvissä vesissä. On ollut raskas ja alakuloinen olo, jonka syytä on vaikea määritellä. Olen ehkä ollut levoton, kokenut oloni turvattomaksi, ja matkani enemmän oman näköiseen elämääni on tuntunut liian pitkältä.

On hankalaa sinnitellä tiettyjen ei-tyydyttävien asioiden kanssa, kun ne asiat ovat olleet pielessä elämässäni jo pitkään. Ja ne asiat ovat vielä tulevaisuudessakin pielessä ties kuinka pitkän ajan. Se kyllästyttää jo valmiiksi. En vain jaksaisi enää, vaikka tiedänkin, että jos elämässään menee 10 000 kilometriä harhaan omalta polultaan, pitää tarpoa se 10 000 kilometriä takaisin polulle. Jos onnistuukin löytämään oikopolun, on siinäkin matkaa kuljettavaksi ja työtä tehtäväksi.

Haluaisin (ja olisi jo aikakin!) alkaa tehdä nyt jo omia juttujani, elää omaa elämääni! En tiedä, miksi normaali arkeni latistaa minut apaattiseksi oravaksi. Olisihan normaalissa arjessanikin mahdollista tehdä niitä omia juttuja (siis enemmän kuin mitä tällä hetkellä teen). Silti, aina pienen tauon (eli loman) jälkeen huomaan, että valun taas samaksi väsyneeksi ja valjuksi oravaksi, joka kadottaa innokkuutensa ja luovuutensa, junnaa samoja vanhoja uria, joita on kiertänyt jo lukemattomia vuosia. Toistaa samoja päiviä yhä uudelleen. Yäk.

Minun kaltaisilleni ei kai pitäisi tarjota minkäänlaisia lomia. Lomilla aina jotenkin herään ja olen eri ihminen kuin muulloin (enkä ole edes ainoa, joka on huomannut tämän). Tajuan elämän(i) (ja yhteiskunnan) älyttömyyden, suorituskeskeisyyden ja rahan perässä juoksemisen typeryyden ja monta muuta asiaa. Näen, miten minussa olisi älyä, viisautta, ystävällisyyttä ja voimaa muuhunkin kuin valjun oravan samojen asioiden päivästä toiseen jatkuvaan yksinäiseen toistamiseen.

Minä kävin metsässä. Minä siis pääsin vihdoin edes hetkeksi irti normaalista arjesta ja pääsin luonnon keskelle. Olen aina tiennyt sen olevan asia, joka minua elvyttää, ja se toimi tälläkin kertaa, luonto on vahva lääke. Siksikin olen tosi katkera siitä, että asun siten, että luontoon on hankala mennä ja jos sinne pääsenkin, siellä on vähintään kourallinen ei-luontoihmisiä viettämässä aikaansa ja minä kaipaisin nimenomaan rauhaa.

---
Luonnossa kulkijoille vinkiksi sen verran, että kannattaa tarkistaa huolellisesti, mitä vettä käyttää. Minä pesin hampaani vedellä, jossa kellui hiiren raato. Huomasin raadon vasta, kun olin jo pessyt hampaani. Yäk.

Tuesday, August 03, 2010

Elizabeth Flock: Emma ja mä

Tämän kesän ehkä vaikuttavimmista lukemistani kirjoista on ollut ehdottomasti Elizabeth Flockin "Emma ja mä". Pokkari vaikutti sopivan kevyeltä kesälukemiselta, joten valitsin sen, mutta lukukokemus yllätti: kyseessä ei ollutkaan kovin kevyttä tavaraa.

Kirja kertoo 8-vuotiaasta, köyhän perheen tytöstä, Carriesta, hänen pikkusiskostaan Emmasta, heidän emotionaalisesti poissaolevasta äidistään ja juoposta isäpuolestaan. Kirjassa eletään päälle päin melko normaalia amerikkalaisen perheen elämää - kirjaa lukiessani itselleni tuli sellainen olo, että kaikki on aika normaalia, vaikka nopeasti ilmenikin, että oikeasti ei ollutkaan: tapahtumat olivat ajoittain aika raskastakin luettavaa. Kirja ei kuitenkaan ahdistanut.

Kirjan kerronta vaikuttaa kevyeltä, koska siitä melkein kuulee 8-vuotiaan äänen, lapsen näkökulman asioihin. Aikuisten asiat näkyvät lapsen silmin, lapsen kuvitelmien kautta. Se on mielenkiintoista ja mielestäni oikein onnistunutta.

Kirja kosketti minua ja olinkin hämmentynyt kirjan jälkeen. Melkein sanaton, yllättynyt, uusien ajatuksien risteillessä päässäni. Oliko kirja jotenkin erityisen huikaiseva? En tiedä, mutta minuun se vaikutti. Mukavaa, että löysin tämän kirjan.

Monday, August 02, 2010

Haaveilun sudenkuoppia

Olen viime aikoina haaveillut paljon. Olen miettinyt, että mitä teen sitten, kun... Eli olen toiminut vastoin omia pyrkimyksiäni elää juuri tässä hetkessä, mahdollisia haaveitani (kaiken kokoisia) toteutellen juuri nyt.

Siksi haaveilu tuntuu nyt ikävältä. Tulee sellainen olo, että niiden toteuttamisen aika on liian kaukana, en voi juuri tässä hetkessä tehdä itseäni ilahduttavia asioita tai ne asiat ovat kovin pieniä tai ainakin jäävät jättimäisten ikävien asioiden varjoon. Lisäksi lannistun kovin helposti: yhden haaveen kaaduttua tuntuu kaatuvan koko haaveiden korttitalo. Haaveita pitäisi kai olla niin monta, että yhden kaaduttua voisi ottaa seuraavan käsittelyyn.

Onhan sekin totta, että elän juuri nyt paljon haaveideni kautta: sitten kun minulla on... Niinpä niin. Kun nojautuu liiaksi tulevaisuuden toiveisiin, nykyhetki horjuu, peilautuu kurjan näköisenä eteeni. Toisaalta tosiasiat (työ ja asuinpaikka) estävät tiettyjen haaveideni toteutumista vielä tovin. Se on hyväksyttävä ja tehtävä se, minkä tässä hetkessä voi tehdä. Niitä pieniä asioita. Miksi mieleni kuitenkin halajaa edes jonkin suuremman, piristävän haaveeni toteutumista juuri nyt? Ehkäpä siksi, kun arki tuntuu niin raskaalta ja pääni tarvitsisi välttämättä jotain muuta, uutta, vaihtelua.

---
Päivän pieni ilo: Minulla on kaksikin pientä iloa: pitkät pyörälenkit ja uiminen.

Wednesday, July 28, 2010

Henning Mankell: Askeleen jäljessä

"Askeleen jäljessä" on ensimmäinen lukemani Mankellin kirja. Se on myös toinen lukemani dekkari - minä en pahemmin ole dekkareihin uppoutunut. Olisi ehkä kuitenkin kannattanut, sen verran innokkaasti luin tämän kirjan läpi jo jokin aikaa sitten.

Kirjassa etsitään muutaman erikoisesti pukeutuneen nuoren murhaajaa. Kurt Wallander tutkii tapausta ja tuntee olevansa aina askeleen jäljessä murhaajaa. Samalla kun murhavyyhti alkaa aueta Kurt pohtii omaan elämäänsä ja terveyteensä liittyviä kysymyksiä sekä ihmettelee kollegansa omituista katoamista.

Kirja on jännittävä ja mukaansatempaiseva, juuri sellainen, jota ei malttaisi laskea kädestään ennen viimeistä sivua. Koin myös mielenkiintoiseksi sukeltamisen keski-ikäisen miehen ajatusmaailmaan: yleensä olen keskittynyt enemmän kirjoihin, joissa "seikkailee" nuorehkoja naisia, joten toisenlainen ajatusmaailma ja elämä oli virkistävä luettavaa.

Tämän kirjan jälkeen haluan lukea lisää Wallander-sarjan kirjoja.

Saturday, July 24, 2010

Mansikkaostoksilla

Kävin torilta ostamassa viisi kiloa mansikoita. Hymy huulillani kannoin laatikon kotiini ja laitoin sen jääkaappiini odottamaan jatkokäsittelyä. Minulla on mansikoita!

Vielä muutama päivä sitten surin sitä, että minulla ei ole mahdollisuutta mennä itse poimimaan mansikoitani. Surin sitä, että tätä elämäni on: aina luopumista jostakin itselleni tärkeästä, ei aikaa eikä mahdollisuuksia toteuttaa itseäni. Kunnes sitten ymmärsin, että ehkä en saa tässä asiassa toteutettua itseäni niin kuin haluan, mutta pääsen kyllä riittävän samaan lopputulokseen muutakin kautta! Siispä torille ostoksille!

Olen nyt siis syönyt mansikoita, tehnyt niistä herkkua ja laittanut pakastimeen. Olen tyytyväinen. Olen myös vakaasti päättänyt, että alan tehdä enemmän ja enemmän itselleni tärkeitä asioita. Toteutan niitä tavalla tai toisella, koko ajan suunnaten enemmän ja enemmän siihen suuntaan kuin haluankin. Minä haluan marjoja, minä ostan ne vaikka torilta. Jonain vuonna minä pystyn hankkimaan ne itse poimien. Näin olen päättänyt. Näin myös teen.

---
Päivän pieni ilo: Mansikat!

Thursday, July 22, 2010

Ajatusten ahdistelua

Minun on ollut viime päivinä yllättävän vaikeaa päästä eroon ikävistä ajatuksista. Päässäni on siis pyörinyt ajatuksia tyyliin: "pitäisi tuokin asia tehdä", "onpa ärsyttävä ihminen", "kotini on epäsiisti, pitäisi siivota nyt heti", "väsyttää, mutta pitäisi tämäkin aika käyttää jotenkin hyödyksi", "miksi en ole ulkona, kun on niin nätti ilma", "ärsyttävää, miten naurettavan pituinen lomani on", "lomani lyhyys stressaa ja ahdistaa" jne. Tätähän riittää, negatiivista mielen mongerrusta. Mitä tuo hyödyttää?

Ei mitään. En voi järjestellä kaikkia noita häiritseviä asioita nytheti sidettävälle mallille, en mitenkään, mutta pidemmällä aikavälillä saan nuo kaikki hoidettua. Saan siivottua, kun annan sille vain riittävästi aikaa. Ikäviä ihmisiä en voi muuttaa, mutta niiden kanssa ei tarvitse olla tekemisissä. Jos minua juuri nyt väsyttää, miksi minun pitäisi juuri nyt suorittaa, voinhan tehdä kyseisen asian myöhemminkin ja jos silloinkaan en voi, mitä väliä sillä on! Pääasiahan on, että juuri nyt, tällä ainoalla todellisella olemisen hetkellä, minulla on mahdollisimman hyvä olla.

Lomani (kuten useimpien) on toki naurettavan lyhyt, ja en millään ehdi siinä "toipua", mutta olen tehnyt ratkaisuja tämänkin asian suhteen: ensi kesänä minulla on koko kesä vapaa. Siis ihan koko kesä. Käsittämätöntä, huikeaa ja riemastuttavaa! Ei enää priorisointeja, jotta ehdin lomallani tehdä kaikki "pakolliset", ei enää lomastressiä ja ahdistusta naurettavan lyhyestä "lakisääteisestä". Ensi kesänä, jos muuten mahdollista, toteutan haaveitani, toivun ja voimistun.

Eli vaikka en juuri nyt saakaan mieltäni hiertäviä asioita "kuntoon", asiat ovat kuitenkin pidemmällä tähtäimellä kulkemassa haluamaani suuntaan ja se on tärkeää. Ei myöskään ole mitään syytä sille, että en voisi ottaa rennommin juuri nyt. Voin toki, tietyissä rajoissa, mutta niissäkin rajoissa voi silti elää.

Voi kun tuon ajatusmyllyn saisi helpommin hiljenemään, mutta jostainhan on lähdettävä liikkeelle. Uskon, että erityisesti sitten, kun minulla on enemmän aikaa itselleni, asiat alkavat edetä ihan toista vauhtia kuin nyt. Se tuntuu hyvältä.

Tuesday, July 20, 2010

Vähättelystä, jatkoa edelliseen

Edellisessä kirjoituksessani oikeastaan harhaannuin siitä, mitä minun oikeastaan piti kirjoittaa, vaikka tuokin toki liittyy siihen. Minua häiritsee nimittäin erityisesti se, että koen koko ikäni saaneeni muilta ihmisiltä itseni vähättelyä.

Ihan pienenä tyttösenä minä olin liian pieni, jotta sain tehdä jotain asioita, joita kaverini saivat tehdä. Jossain vaiheessa kai sukupuoleni myös vaikutti asiaan: olen aina tykännyt tehdä fyysisiä töitä, jos vain niihin pystyn, mutta en silti kuitenkaan saanut tehdä niitä, koska miehet hoitivat ne hommat minua paremmin. Sivustakatsojana oli kurja olla.

Ensimmäisen parisuhteeni kariuduttua nuorena exäni teki minusta kutakuinkin nollan eräälle henkilölle. Sitä ei ollut tarkoitettu minun silmilleni ja korvilleni, joten exäni todennäköisesti ajatteli suunnilleen siten kuin sanoi, mistä loukkaannuin suuresti. Tämä "sanominen" on ollut tähän astisen elämäni pahin loukkaus.

Nuori, ihan nätti nainen on myös sellainen asia, jota ei oteta vakavasti. Minua ei ainakaan otettu. Minusta pidettiin ja kiinnostuttiin, mutta melkein aina se liittyi ulkonäkööni. Tämä vei uskoa persoonaani.

Vähättelyä, syrjään työntämistä, välinpitämättömyyttä - näitä olen katsellut paljon ja paljon. Luulen, että räiskyvämpi persoona olisi raivannut itsensä esille ja näyttänyt kaapin paikan näille vähätelijöille, mutta minulta se ei onnistunut. Se herkkä persoona, joka minussa sievästi kukki, jäi auttamatta "vahvempien" sivuun ja lopulta menetti uskonsa itseensä. Ihan suotta. Minussa on paljon hyvää.

Nyt viimeisimmäksi työelämä on painanut itsetuntoani. Minä olen hyvä työntekijä, mutta juuri sellainen, joka ei saavutuksillaan kehuskele. Olen se, joka tekee eikä vain puhu tekevänsä. Olen tarkkasilmäinen, aikatauluissa pysyvä, inhimillisyyttä ymmärtävä ja tunnollinen - minä siis sanoisin, että olen hyvä. Hyvyyteni on vain sellaista joka ei näy. Ihan suotta olen antanut itsetuntoni laskea arvostuksen puutteen vuoksi. Eihän se minun vikani pitäisi olla, jos työt menevät toisenlaisille persoonille ja me tällaiset - no, me vain kärsitään hiljaisesti.

Olen tosi kyllästynyt siihen, että minua edelleen vähätellään. Kykyihini ei pääsääntöisesti uskota. On tosi vähissä ne hetket, kun minua kannustetaan ponnistelemaan joidenkin itselleni tärkeiden asioiden eteen. Sosiaalinen paine vaatimattomaan suoritukseen on jotenkin kohdallani käsittämättömän suuri, niin kuin on aina ollut. Miksi niin moni vastaani tullut ihminen pitää minua jotenkin huonona, kykenemättömänä? Miksi osakseni kuvitellaan hiljainen tyytyjä, joka en sisimmältäni ole? En jaksa sitä, että en saa tehdä, toimia, vaatia, päättää. Enkä suostu uskomaan sitä, että olen sellainen kuin vähättelijät ajattelevat minun olevan.

Luulen, että kyse on kaksisuuntaisesta peilistä: lapsena minuun (kuten moneen muuhunkin lapseen) suhtauduttiin kuin olisin kykenemätön ja tyhmä. Sen myötä kuvittelin itsekin olevani sellainen, itsetuntoni jäi heikoksi. Se sitten vanhempana heijastui itsestäni ulospäin, jolloin minun ajateltiinkin olevan sellainen ja sain sen mukaista kohtelua, joka vahvisti käsitystäni itsestäni huonona jne. Hankala kierre.

No, nyt on nyt ja olen aikuinen. Nyt tämä kierre on katkaistava, jos joskus, ja kuka sen kissan hännän nostaa ellen minä itse?

"Huonouteen" kyllästynyt

Plääh, kun väsyttää. Pitäisi olla varovainen, että väsymys ei pääse muuttumaan pidemmäksi uupumukseksi. Siitä eroon pääseminen on nimittäin sen verran vaikeaa... ja itse tiedän olevani vasta alussa tässä.

Olen ihan lopen kyllästynyt "huonouteeni". En oikeastaan enää itse pidä itseäni huonona (noin yleisesti), vaan ihan riittävän älykkäänä ja fiksuna, pystyvänä ihmisenä. Miksi silti kuitenkin edelleen näen ympärilläni minua osoittelevia sormia, jotka osoittavat: "tuo on huono" tai "se ei ole riittävän hyvä"? Sisältänikö nekin "näkemiseni" oikeasti kumpuavat?

Onhan kyse pitkälti siitäkin, että olen vääränlainen persoona tähän maailmaan. Nykyään pitää nimittäin olla yltiösosiaalinen, viihdyttävä, aina äänessä ja itseään tyrkyttämässä. Pitää näyttää siltä, että on sitä, mitä pitääkin, lopputuloksen kanssa ei ole niin väliä. Minähän en ole tuollainen: minä saatan olla sosiaalinen, mutta yhtä hyvin saatan vetäytyä. Puhun, jos on puhuttavaa, teen ilman suurempia näytöksiä sen, mitä lupaankin tehdä. Minä en osaa viihdyttää ihmisiä, minä olen miten olen, omana itsenäni.

Töissä näkee hyvin, miten siellä persoonat etenevät. Saman näen harrastuksissani ja muissa vapaa-ajan toimissani. Työpaikkoihin haetaan persoonia ja kanssakulkijat työntävät selästä eteenpäin nimenomaan oikeanlaisia persoonia. Kuinka kyllästyttävää...

Siksi minullekin tulee huono olo, vaikka ihan suotta. Minä kuitenkin pidän itsestäni tällaisena kuin olen, vaikka toki joitakin piirteitäni voisin kyllä suosiolla "hieman" hioa. Haluaisin vain lopettaa sen katsomisen, kuinka ihmisiä tyrkitään eteenpäin nimenomaan persoonallisuuden piirteiden perusteella, vaikka muuten kokonaisuus ei antaisikaan aihetta moiseen.

---
Päivän pieni ilo: sisälläni on vielä iloa mukavasta viikonlopusta. Vaikka arkeen palaaminen Elämisen jälkeen onkin aina kammottavaa, niin kaipa ne Elämisen Hetket kuitenkin kannattavat.

Tuesday, July 13, 2010

Kesäoleilua

Olen onnistunut siirtymään kesätilaan. Rauha on laskeutunut mieleeni ja olen tehnyt lähinnä vain mukavia asioita rennolla asenteella ja mielellä, pään sisäinen ajatuskoneistokin taitaa olla osittain kesähuollossa. Mikäpä tämän mukavampaa, tämä tuntuu Elämältä :)

Olen lukenut urakalla hömppäkirjoja, joiden maailmaan olen oikein antaumuksella sukeltanut. Helle hieman kiristää mielialaani, mutta toisaalta olen ollut niin tohkeissani noista rinnakkaisista elämistä, joita kirjat tuovat, että se ei ole haitannut.

Toisaalta olen myös uinut ahkerasti ja löytänyt jopa vesijuoksun riemun. Tai ainakin sen, että vesijuoksuvyötä voi käyttää ihanaan vedessä lillumiseen siten, että pääsee kauemmas rannasta pois meluavien ja roiskivien ihmisten keskeltä. Vesi on viilentänyt ihanasti ja samalla on saanut hyvältä tuntuvaa liikuntaa, joka muuten näyttäisi näin helteellä olevan turhan tukalaa.

Välillä jopa unohdan sen, että minulla on vielä töitäkin. Se näyttelee nyt niin pientä osaa pääni sisällä, kun ajelehdin ajatuksissani ihan muissa maailmoissa. Päänsä sisällä voi viettää kesää vaikka koko päivän, vaikka tekisi hieman töitäkin. Kesäasennetta, kesäoleilua, se on nyt parasta!

Thursday, July 01, 2010

Veikko Huovinen: Hamsterit

Veikko Huovisen kuoltua viime syksynä päätin lukea jonkin hänen kirjansa, ihan yleissivistyksenkin vuoksi. Toisaalta minusta on myös mielenkiintoista lukea monenlaisia kirjoja, joten senkin vuoksi tartuin "Hamsterit" -kirjaan. Koinkin hieman erilaisen lukuelämyksen kuin mitä yleensä koen, mikä oli virkistävää.

Hamsterit kertoo miehistä, jotka päättävät kerätä vahvat ruoka- ja tarvikevarastot kylmään ja tuiskuttavaan talveen varautuen. Kirja keskittyy miesten vilpittömään intoon haalia mahtavia ruokavarastoja kuten hilloja (itse kerätyistä marjoista tehtyjä tietysti), lintupaisteja, lampaan lihaa, jauhoja, mehuja yms. Näiden lisäksi pitää tietysti olla lämpimiä vaatteita ja suksia koko perheelle. Kirja on julkaistu 1957, joten kirjasta huokuu ajan henki, kun miehet tarvikkeiden eteen ponnistelevat.

Kirjassa on mielestäni erityisen hienoa siitä huokuva hyväntahtoisuus ja lämpö. Toinen miehistä on ehkä hieman yksinkertainen, mutta sitä ei pilkata eikä käytetä hyväksi, vaan tarinasta huokuu elämä sellaisenaan kuin se on sekä ihmisten hyväksyminen. Luulen, että kirja kertoo myös onnellisuudesta, joka syntyy miesten toteuttaessa vihdoin itseään.

Minä en ole yleensä lukenut tällaisia tarinoita tai kirjoitustyyliä. Olikin mukava lukea tekstiä, joka on kirjoitettu siten kuin se on, koska se herättelee omaakin kirjoittamistani, näyttää laajempia mahdollisuuksia. Mielikuvituksen lento on myös omaperäistä, mielenkiintoista, hymyilyttävää. Ja kyllä, "hamsterit" lopulta pääsevät myös nauttimaan keräämistään antimista.

"Yöllä myrsky kyyristyy loikkaan, sen hännänpää heilahtaa ja sitten se ryntää karjuen eteenpäin. Yli tundran, yli tunturien, soiden ja järvien käy kiireinen taival. Kokonaiset lumipilvet pudota mäiskähtelevät maahan, niin että pölinä käy."

Monday, June 28, 2010

Oravanpyörän pyörähtelyä

Missähän vaiheessa työelämä muuttui elämässäni energiaimuriksi, negatiivisia asioita elämääni tuovaksi ja suorastaan kaiken ja erityisesti itsetuntoni syöväksi? Liukuminen tuohon on ollut niin hidasta, että minulle on käynyt kuin sammakolle kattilassa, jonka vesi alkaa kuumeta hiljalleen ja lopulta kiehua vieden sammakon hengen. Paha oloni on lisääntynyt, mutta en ole hyväksynyt/ymmärtänyt/halunnut nähdä sitä, että työelämä on paljon negatiivisen lähde elämässäni.

En kuitenkaan syytä pelkkää työelämää, koska asioilla on aina useampia puolia. Minäkin olen muuttunut, arvostan nykyään erilaisia asioita kuin vielä jokunen vuosi sitten. Lisäksi asiaan vaikuttaa varmasti ainakin persoonallisuuteni, stressinsietokykyni, jaksamiseni ja moni muukin asia, joihin kuuluu myös piirteitä, jotka eivät tue nykytyössäni pärjäämistä ja jaksamista. Nykyelämäni ei myöskään heijastele omia oikeita arvojani kuin pieniltä osin, suurelta osin (eli työelämän osalta) ei.

Hämmästelen sitä, miten niin moni asia voikin olla pielessä työhöni liittyen! Lyhyesti sanottuna voisi sanoa, että työni ei tarjoa enää minulle mitään, työihmissuhteet mättävät ja mitään parempaa ei ole näköpiirissä, jos jäisin sellaista odottelemaan. Kyllä ne mahdollisuudet ovat menneet ja menevät ihan toisille ihmisille johtuuko se sitten heidän "sopivimmista" persoonistaan vai mistä. Sama se kuitenkin on, kun paikka on ylipäätään minulle ihan väärä. Se on vaikea myöntää. Se tuntuu epäonnistumiselta.

En tiedä, mistä voi ammentaa voimaa työelämään enää siinä vaiheessa, kun koko kehikko on jo sortunut ja jäljellä on enää vain itse työ toistuen samanlaisena joka ikinen päivä. Rahasta?! Ei siitäkään jaksa ammentaa loputtomiin, tuntuu lähinnä vain siltä kuin antaisi joka päivä käyttää itseään hyväksi.

Työelämä voi tehdä paljon pahaa. Minulla on hiljalleen mennyt mielenkiinto ja arvostus siihen täysin. Työitsetuntoni on nollissa ja on vaikea kuvitella itselleen työtä, josta nauttisi ja jossa pärjäisi ja jota haluaisi tehdä. En osaa enää kuvitellakaan, millainen on hyvä työyhteisö. Yritän kuitenkin muistaa, että nämä ovat seurauksia vallitsevista olosuhteista, sellaisia sisäisiä olotilojani, jotka eivät ole todellisuutta ellen sitten halua tehdä niistä todellisia ilmentymiä elämässäni (en halua). Varmasti saan itseni jaloilleni, kunhan pääsen "huonoista" olosuhteista eroon.

Juuri nyt vain ihmettelen, miten asiat voivat hiljalleen mennä näin pahasti vinksalleen yhdellä elämän osa-alueella. Olen selkeästi ollut joko nukuksissa tai sokea!

Saturday, June 26, 2010

Elämä on herkkä

Viime aikoina olen havainnut pari kuolemantapausta, joissa kuolemaan liittyy "ei-perinteisiä elementtejä" (en nyt määrittele sanaa "perinteinen"). Kyseessä on ollut henkilöitä, joiden kanssa olen vaihtanut sanan-pari, mutta en ole tuntenut heitä sen paremmin. Ja sitten he ovatkin jo kuolleet, mitä ei olisi heidän kohdallaan osannut vielä odottaa. Se on ollut tosi pysähdyttävää. Elämästä on tullut herkkä.

Olen jopa hieman surrut. Olen pohtinut, antoiko elämä heille sen, mitä he halusivat? Ainakaan haluamaansa kuolemaa he eivät saaneet, siitä olen varma. Tapahtui odottamatonta, yllättävää, ja samanlaista voisi tapahtua kenelle tahansa, koska tahansa. Minullekin, vaikka huomenna?!

Olen tuntenut jotenkin tosi vahvasti elämän herkkyyden, langan ohuuden. Olen nähnyt kirkkaasti, miten vain minä olen vastuussa elämästäni, minä teen ratkaisuni ja niiden myötä elämästäni sellaisen kuin se on. Minä teen itsestäni sellaisen ihmisen kuin olen. Elänkö juuri nyt siten kuin haluaisin elää? Olisinko tyytyväinen elämääni, jos kuolisin huomenna? Toteutinko itseäni?! Olenko ollut minä?!

Nämä tapaukset ovat herätelleet minua tosi vahvasti. Olen tyytyväinen, että olen vihdoin tehnyt ratkaisun tulevaisuuttani ajatellen, koska nykyinen polkuni ei ole oma tieni, näen sen koko ajan vain selvemmin. Olen iloinen, että parantunut oloni on nostanut itsetuntoani, tunnen itseni vahvaksi ja pystyväksi. Minulla on tunne, että haluan elää omaa elämääni, en kenenkään toisen. Juuri siksikin, kun minulla on vain tämä elämä, joka voi katketa koska tahansa, miten tahansa. Elämä on tarkoitettu elämistä varten, siitä olen varma.

---

Päivän pieni ilo: En halua näin juhannuksena kuulostaa vain vakavalta ja synkeältä, joten siksi haluan mainita pienenä (oikeastaan aika suurenakin) ilona hetken laiturilla auringon syleilyssä maaten, pilvien kulkua seuraten. Seurakin oli parasta mahdollista. Oli tosi mukava kesähetki.

Monday, June 21, 2010

Kesäpäivänseisaus

Tänään on kesäpäivänseisaus, vaikka kesä tuntuu olevan vasta aika aluillaan. Niinhän se kuitenkin menee, vuodenaikojen ja luonnon kiertokulku. Tähän aikaan vuodesta on kaikki eväät tuntea mielihyvää: lämpö hellii, luonto huumaa tuoksullaan ja kutsuu syliinsä, työelämä on rauhoittumaan päin ja loma on edessä. Mikäpä tässä on ollessa, kun velvollisuuksien lisäksi jää aikaa ja voimia nauttia elämästäkin.

Olen ollut yllättävän positiivinen nyt viime aikoina maanantaisin. Kun mieliala on hyvä, kuvittelen lapsellisen söpösti, että maanantai on hyvä päivä ja kaikki ikävät asiat töissä ovat jotenkin mystisesti kadonneet. No, eiväthän ne ole, petyn joka kerta, mutta kaikki muu hyvä (kuten kesä ja loman odotus) tekevät kuitenkin sen, että työelämä ei pääse tarttumaan minua tiukasti jaloistani ja kiskomaan maan alle. Voin olla kepeä ja olla ja nauttia, niin kuin aina kuuluisikin olla. Vielä ei ole tuleva syksy.

Olen oppinut viime aikoina valtavasti itsestäni, mutta olen samalla myös seisahtanut kieltämään oivallukseni. Olen halunnut seisahtua vanhaan, kuten tänään haluaisin seisauttaa ajan kulun kesäpäivänseisaukseen ja valon voittoon. Syksyn ei tarvitse tulla eikä minun kuulu muuttua..?! No, eihän se noin mene, aika kuluu ja sen kuuluu kulua ja edetä.

Nautitaan kesäpäivänseisauksesta ja runsaasta valosta nyt, kun on sen aika! :)

Monday, June 14, 2010

Ratkaisuja

Tämä on viidessadas kirjoitukseni blogiini! Olen iloinen "saavutuksestani", vaikka en tätä suorittamiseksi laskekaan. Kirjoittaminen on ollut mukavaa ja erityisen mukavaa on ollut "tavata" monia mukavia ihmisiä tätä kautta :)

"Juhlan" kunniaksi haluan olla positiivinen, joten kerron positiivisia asioita. Minä olen keksinyt itselleni jonkinlaisen suunnan tulevaisuudellelleni, vihdoinkin! Aikaa se on vienyt tuskastuttavan pitkään ja uskoni on meinannut loppua moneen kertaan, mutta nyt minulla on jotain ihan oikeaa odotettavaa. Se on uskomatonta! Ei kannata heittää kirvestä kaivoon, vaikka ei näyttäisikään siltä, että tukalaan tilanteeseensa löytäisi ratkaisun. Uskon, että aktiivisuudellaan löytää!

Oma ratkaisuni on kaukana täydellisestä, mutta en usko elämän koskaan olevan täydellistä. On "vain" vaiheita yhdestä vaiheesta toiseen ja siitä taas seuraavaan. Minä taidan kokeilla välillä jotain muuta "puuhastelua", joka suo minulle ihanan hengähdyksen ahdistavasta työelämästä ja tuo jopa hieman vapauttakin, vaikka ei tämäkään vaihtoehto ihan kevyttä ja "työtöntä" ole. Onpahan jotain muuta kuitenkin. Uutta.

Suunnitelmani sisältää sikäli riskejä, että se pohjautuu asioihin, joista en oikeastaan ole kiinnostunut. Toivon siis, että onnistuisin jotenkin rakentamaan uutta suuntaa vanhalle pohjalle, eli kääntämään nykyistä "laivaa" toiseen suuntaan, vaikka en tiedä, onko se riittävän suuri muutos. On se kuitenkin jotain ja liike on aina parempaa kuin omassa tuskassaan istuminen.

Minulla on vielä tässä paljon aikaa selvitellä monia asioita, kuten käytännön asioita ja taloudellista puolta. Tarvitsisi suunnitella vähän sitä ja tätä, mutta sekin tuntuu jo hyvältä, kun sillä on suunta. Tämä on opettanut minulle sen, että jostain syystä tarvitsen suuntaa, päämäärää. Samojen asioiden päivästä (ja vuodesta) toiseen pyörittely (kuten töissä usein on) on jostain syystä minulle epäsopivaa. Tylsistyn, ahdistun ja voin huonosti. Motivaationi katoaa. En tiedä, miten kävisi, jos pyörittelisin kiinnostavia ja itselleni merkityksellisiä asioita päivästä toiseen.

Tämän suunnitelmani oivaltaminen on tuonut minulle sisäistä rauhaa, mutta myös pelkoa siitä, onko valintani "oikea". Mikä kuitenkaan on oikea? Ei kai sellaista olekaan, on vain suuntia. Sitä paitsi yhden muutoksen tekeminen (tämä muutos ei edes sisällä juuri mitään riskejä) voi johtaa muihin muutoksiin ja ehkä koko elämä liikahtaakin niiden myötä toivottuun suuntaan. Tai sitten ei, ei sitä voi tietää. Minä kuitenkin toimin ihan itse oman elämäni eteen ja jo se tuntuu nytkäyttävän itsetuntoani ylöspäin. Minä toimin.

Tunnen jo nyt, kuinka vanhaan jämähtäminen vetää puoleensa yhtä paljon kuin muutos. Minä olen jumittaja, pahemmanlaatuinen jämähtäjä, joka ei uskalla ottaa riskejä ja tehdä muutoksia turvalliseen. Joskus on kuitenkin pakko tehdä jotain, jotta omasta elämästään voisi saada enemmän oman näköisen. Minusta tämä muutos tuntuu hyvältä. Ainakin enimmäkseen. On helpottavaa, että minun ei tarvitse enää vain seurata muiden tekemiä ratkaisuja, vaan minäkin toimin.

On vaikeaa ajatella sitä, kuinka minulla ei ole ollut oma elämäni omissa käsissäni viime vuosina, vaikka on kuitenkin ollut. Olen ollut toimimatta ja siihen on ollut toki syitä. Silti minusta tuntuu, että olen hukannut vuosia... vaikka kaipa sillä on ollut tarkoituksensa. Onneksi tästä vitkastelusta on ollut edes taloudellista hyötyä ja on mahdollisesti sitä jatkossakin. Jotain tarkoitusta tällä raatamisellakin siis on ollut!

En halua päättää tätä kirjoitusta negatiivisuuteen vajoamisella, joten täytyy vielä sanoa, että vaikka tunnen pelkoa ja jopa suruakin, olen oikeasti iloinen ja helpottunut. Kyllä tämä tästä. Meillä on kuitenkin vain yksi elämä täällä (tietojeni mukaan), joten kaikki toimet sen viemiseksi oman, "oikean elämän" suuntaan ovat varmasti ainakin joilta osin (riittäviltä osin?) tuloksellisia ja ainakin opettavaisia. Iik, jänskättää jo nyt, vaikka tässä onkin vielä paljon aikaa ;)

Monday, May 31, 2010

Hyvä päivä

Tänään ei tapahtunut mitään erityistä. Päivä vain kulki omaa tahtiaan ja minä hymyilin, saatoin tuntea jopa onnen henkäyksiä. Mistä ne tulivat? En tiedä. Ehkä ne eivät tulleet mistään, vaan ne ovat, asuvat sisälläni. Hiljaiset asukkaat, jotka rohkaistuivat esille juuri tänään kurkistamaan hyvän päivän menoa.

Aamu alkoi vetreänä. Liikuin, venyin ja lihakseni työskentelivät, kunnes minulle tuli pieni hiki. Veri kiersi kuljettaen hyvää oloa koko kehooni ja mieleeni. Hymyilytti, oli mukava tarttua päivän töihin vahvana ja voimakkaana. Mukava?! Joo-o, sellaistakin voi tapahtua hyvänä päivänä.

Kävin tervehtimässä auringonpaistetta! Sekin tuntui vilkuttavan minulle. Missä piileksivät normaalit arkitunteeni, ne ahdistuneet, syrjään vetävät, surua tuovat ja tylsistyneet? En tiedä. Ehkä niitä ei ole ollut tänään olemassa.

Haasteita? Oli niitäkin tänään. Ikäviä asioita? Joo, niitäkin löytyi. Jostain syystä ne eivät kuitenkaan tuntuneet miltään, ne ikään kuin vain olivat... ja menivät. Ratkeavat jos ratkeavat, eivät vaikuta minuun.

Mistä tämä tasapaino on tullut? En tiedä. Ehkä se ei ole tullut mistään, vaan se on minussa. Minä olen tasapainoinen. Juuri nyt.

Friday, May 28, 2010

Yksinäinen vanhus

Teoriassa on mahdollista, että naapurini, yksinäinen vanhus, on kuollut kotiinsa. Yhtä hyvin on mahdollista, että hän on ollut viimeiset pari kuukautta hoidossa. En ole kuitenkaan voinut olla miettimättä asiaa, kun päivittäin näen hänen ovensa vieressä olevan sanomalehtipinon kasvavan.

Lehtipino on surullinen näky. Se kertoo siitä, että vanhuksella eivät ole asiat hyvin, eikä kukaan hoida hänen asioitaan. Aivan kuin kukaan ei välittäisi.

Tähän taloon on kuollut vanhuksia kotiinsa, niin tämä henkilö minulle joskus sanoi. Hän kertoi huoliaan ja ärsytyksen asioitaan omalla persoonallisella tavallaan. En niin kiinnittänyt hänen jutusteluihinsa huomiota, koska ne hetket eivät varsinaisesti olleet minulle mitään mieluisia - itse asiassa olen viime ajat ollut vain iloinen, kun häntä ei ole näkynyt, eikä kuulunut.

Nyt kuitenkin toisaalta hävettää oma tyly asenteeni ja iloni. Onhan se totta, että hänessä on paljon sellaista, mitä on vaikea sietää ja hyväksyä, mutta silti. Onhan se karua, että varmaan kaikki naapurini inhoavat häntä. Hän ei todellakaan ole ollut vakaa ja ihanteellinen naapuri, vaikkakin omista lähtökohdistaan käsin varmasti tehnyt parhaansa.

Inhimillisyyttä on vaikea ymmärtää. Koen taas saaneeni opetuksen tässä asiassa, kun olen huomannut ajatelleeni tosi ikävästi tästä ihmisestä: en todellakaan vain haluaisi puhua inhimillisyyden ymmärryksestäni, vaan haluaisin oikeasti toteuttaakin sitä. Eikä se tarkoita sitä, että hyväksyisi ikävää käytöstä, mutta yrittäisi edes ymmärtää, mistä se johtuu ja että me kaikki olemme "vain" ihmisiä, kukin omalla tavallaan "vajaa".

Minua häiritsee tämä naapuriasia. Toisaalta hän todennäköisesti on hoidossa, joten mitään mietittävää ei ole. Ja ennen kaikkea, mitä voisin naapurina tehdä? En mitään. Hänen asiansa eivät yksinkertaisesti minulle kuulu. Minun ei todellakaan kannattaisi turhia murhehtia toisten asioita.

Samalla kuitenkin pohdin sitä aikaa, jolloin Suomessakin oli (käsittääkseni) enemmän yhteisöllisyyttä ja yhteyksiä, naapureistakin huolehdittiin. Se oli tervettä meininkiä verrattuna tähän nykyiseen "itsenäisyyden" (eli yksinäisyyden) aikaan, jolloin yksinäiset vanhukset saavat lojua kuolleina kodeissaan kuukausia, jopa vuosia.

Wednesday, May 26, 2010

Mielenrauhaa tavoittelemassa

En usko, että mielenrauhaa voi saavuttaa. Voi saavuttaa toki hetkiä, jolloin on rauha päässä, mutta pysyväksi olotilaksi se ei voi jäädä. Näin olen oivaltanut, kun olen nyt huomannut tavoitelleeni tuota niin epärealistista mielenrauhaksi kutsuttua olotilaa piiiitkään. Ehkä tavoittelemisen arvoista olisi mahdollisimman runsaasti mielenrauhan hetkiä, koska ne voimaannuttavat.

Olen huomannut saavuttavani mielenrauhaa liikunnalla (tai ylipäätään fyysisellä tekemisellä) ja luonnossa olemisella. Olenkin viime vuodet liikkunut mahdollisimman paljon ja tavoitellut hetkiä, jolloin pääsisin luonnon helmaan, eli olen tavoitellut mielenrauhaa. Tavallaan olen siis tehnyt oikeita asioita itseni kannalta, mutta olen kuvitellut (vähintään alitajuisesti), että voisin saavuttaa lopullisesti tilan, jossa olisi lähinnä mielenrauhaa. Se on epärealistista.

Arjestani on useimmiten mielenrauha kaukana, joten en ihmettele, että väsyn. Ajatukseni kulkevat päässäni tuhatta ja sataa, monella kaistalla samanaikaisesti, kukin huomiota kaivaten. Meno tuntuu välillä olevan kuin päiväkodin ryhmässä, jossa on vain ylivilkkaita lapsia, menoa ja meininkiä riittää. Näin aikuisena levottomuutta ei voi kuitenkaan purkaa oikein mitenkään, varsinkaan työelämässä. Pitää olla hillitty, hallittu ja antaa fiksua vaikutelmaa, vaikka haluaisi vain rallin pään sisällä rauhoittuvan, jotta olisi helpompi olla. Töissä ei voi liikkua eikä mennä luonnon helmaan. Yritän siis hallita älämölöä keskittymällä sinnikkäästi. Siispä väsyn, mikä on mielestäni vain luonnollista.

Olisi mielenkiintoista kurkata muiden ihmisten päiden sisälle, ajatuksiin. Millainen meno heillä on? Vai onko siellä järjestelmällistä ja hallittua, tasaista ja tyyntä? Onko tyyni ulkokuori merkki sisäisestä tyyneydestä vai yrityksestä hallita sekamelskaa? Onko heillä aina tasainen päänsisäinen meno vai vaihteleeko se tilanteen ja oman olon mukaan? Voivatko ajatukset kulkea aina (useimmiten) siististi ja loogisesti?

Helle sekoitti unirytmini, joten olen ollut väsynyt, mikä on lisännyt vauhtia ajatuksiini, tosin ikävä kyllä siten, että mitään järkevää ei synny lopputulokseksi. Väsyttää vain ja tekisi mieli hyppiä seinille. Tarvitsisin juuri nyt kunnon annoksen mielenrauhaa ja hyvät yöunet. Niitä siis odotellessa.