Thursday, December 31, 2009

Jossain on positiivistakin asennetta!

Joulureissullani pääsin lukemaan pientä paikallislehteä, joka tuki aiempia havaintojani eräältä pienehköltä paikkakunnalta. Lukemani ilahdutti suuresti, koska yleisvire uutisoinnissa ja asenteissa oli hämmästyttävän positiivinen tämän nykyhetken yleisen vireen huomioiden. Näin asennetta, tekemistä ja hyvää meininkiä! Hyvä!

Helposti saa sen käsityksen, että pienet paikkakunnat kärsisivät lamasta ensimmäisten joukossa. Näin ei välttämättä näköjään kuitenkaan ole. Uusia työpaikkoja voi olla tiedossa ja jopa työvoimapulaa on havaittavissa tietyillä aloilla. Uudet työpaikat tuovat piristystä myös rakentamiseen ja palveluihin, oikeastaan pienellä paikkakunnalla moneenkin asiaan. Yksi pieneltä näyttävä muutos liikahduttaa nimittäin koko kenttää. Ehkä tämä luo vahvan positiivisen asenteen koko pieneen väestöön, mikä taas synnyttää lisää posiitiivista kierrettä. Näin uskoisin. Ihmisistä huokuu hymy, usko ja tahto, eli kaikki se, mitä tarvitaankin asioiden eteenpäin viemiseen, kun alkukipinä on syttynyt.

Ero on valtava asuinpaikkakuntani fiilikseen verrattuna. Täällä uutisoidaan supistuksista, lakkautuksista ja säästöistä, mikä luo vain tympeää ärtymystä päättäjiä ja koko paikkakuntaa kohtaan. Paikkakunnan koko tietysti tekee myös sen, että mitään yleistä positiivista virettä on vaikea syntyä, kun yksittäinen ihminen ei voi käytännössä vaikuttaa mihinkään. Se taas luo välinpitämättömyyttä, valitettavasti. Tulee näin veronmaksajana sellainen olo, että haluaisin oikeasti maksaa hyvinvoinnista ja oikeista asioista ja arvoista, mutta päättäjät eivät ole näistä kiinnostuneita, vaan luvuista. Asiat eivät ole täällä enää "ihmisenkokoisia", ihmisläheisiä, vaan jotakin ihan muuta.

Pienellä paikkakunnalla näin myös tosi isoja haasteita, mutta jotenkin niitäkin kohtaan on ihmeen positiivinen ja sinnikäs yleisvire, "me tehdään se" -henki, yhteishenki. Onko tätä asuinpaikkakunnallani? No ei todellakaan. Eikä sitä kai synnykään paikoissa, joissa ihmiset ovat lähinnä ohjailtavaa massaa, josta erottautuminen positiivisella tavalla vaatii suunnattomia ponnistuksia. En haluaisi olla maksajana massan osa, joka joutuu sivusta katsomaan, kun tehdään huonoja päätöksiä.

Tekstini rönsyilee, mutta tarkoitukseni oli siis sanoa ilahtuneena, että hyvääkin virettä, asennetta ja tekemisen meininkiäkin on! Se ei vain välttämättä näy, kun se peittyy ainaisen negatiivisen uutisoinnin ja märehtimisen ("onko nyt lama vai ei") alle, ja suurten paikkakuntien kuviteltuun ylivertaisuuteen. Hyvä pienet!

Sunday, December 27, 2009

Sukkakorin vaihto - viikko 34

Päädyin vaihtamaan avonaisen sukkakorini suljettavaan muovilaatikkoon. Syy on yksinkertaisesti sukkakorista löytämäni ällötysreaktioita nostattanut toukka (sukkakorini lensi tappo-operaation jälkeen välittömästi parvekkeelle). Se oli selkä kaarella syömässä jotain erityisen pehmoista sukkaani.

Ajatus siitä, että sukkakorissani asuisi toukkia tuntuu niin karmealta, että estän mokomien otusten pääsyn sinne, onpahan miellyttävämpää kaivella aamuisin sukkia. Syy on myös siinä, että sukkakori on vaatekaappini alimmalla hyllyllä eli ensimmäisenä toukka-armeijan reitin varrella sisältäen myös (naminami) villaisia sukkia.

Tämän vaihdon myötä käyn kaikki sukkani läpi ja karsin reikäiset ja ne, joissa kuminauhat ritisevät vanhuuttaan. Oikeastaan minun on pakkokin saada hieman karsittua sukkiani, koska niiden säilytystila pienenee korin vaihtamisen myötä.

Vähennän siis tämän viikon romuprojektiin liittyen sukkiani. Koska ostin viime viikolla pari ostosta, niin teen vähennyksiä tällä kertaa siis neljä.

---
Hyvinä asioina minua on ilahduttanut joulun pyhät, hetkellinen vapaus töistä ja kotoa sekä kauniit talviset maisemat.

Wednesday, December 23, 2009

Joulurauhaan laskeutumista, hyvää joulua!

Mieleni ei ole vielä ymmärtänyt, että nyt on aika hellittää, vain olla. Se yrittää kehitellä jostain huolia taukoamattomana virtana: "entä jos..", "mitä jos...", "mahtaakohan se...". On kovin pinnistelevä olo, kun uupumus ei meinaa väistyä rauhoittumisen tieltä.

Olen saanut kovalla vaivalla siivottua ja myrkytettyä kotiani, mihin olen tyytyväinen. Suurimmat toukkaesiintymät olivat keittiössä, eli hellan alla ja takana sekä siivouskomerossa. Molemmat on nyt myrkytetty sekä pitkät pätkät listoja eri huoneissa. Kiinteät kaappini olen kironnut moneen otteeseen: mikä idea on tehdä kaappeja, joiden alle ei näe purkamatta koko kaapistoa? No, ihan kaikkea en siis ole myrkyttänyt, joten tuleva jännittää. Joka tapauksessa parin viikon päästä jonkinlainen toinen kierros (siivous + myrkytys) on luvassa. Onneksi makuuhuone on mahdollisimman kaukana keittiöstä.

Nyt pitäisi päästää mieli irti toukista, arjesta, työstä ja tekemättömistä opiskelutöistä. Nukkua ensi yö vihdoinkin kunnolla, antaa kaiken olla. Yrittää muistaa, että ei asiat murehtimalla etene. Eikös se Benjamin Franklinkin jotain todennut, että "Murehtiminen on kuin keinutuolissa istumista. Tekemistä riittää, mutta homma ei etene."

---

Oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille!
Muistakaa olla murehtimatta turhia :)

Monday, December 21, 2009

Luikerteleva ongelma

Minulle on viime viikkojen aikana kehittynyt ongelma, joka vie voimani tällä hetkellä. Kodissani luikertelee melkoinen armeija vyöturkiskuoriaisen toukkia. En tiedä, miten niitä on tullutkin niin paljon! Yritin pitkään sanoa itselleni, että ongelma ei ole pahakaan, mutta nyt kun olen jo jonkin aikaa tappanut niitä useita päivässä (vieläpä kaiken kokoisia), niin minun on luovutettava. On niitä. Niitä ryömii lattioilla, listojen päällä, vaatekaapissani, ruokakaapissani, kylpyhuoneessani - suunnilleen joka paikassa siis. Niillä on mukava koti jossain, jossa ne viihtyvät ja lisääntyvät. Yäk.

Tämä ei olisi niin suuri ongelma, elleivät kaikenlaiset ötökät olisi muuten minulle jättimäinen ongelma. Oikein hävettää tunnustaa, että minulla on aina ollut ötököitä kohtaan sellainen selittämätön kauhu ja inhotus, että sitä ei järjellä pysty selittämään. En pysty katsomaan matoja, saati koskea. Luikertelevaisen näkeminen nostaa paniikkia ja hysteriaa, jonka tiedän olevan järjetöntä, mutta en pysty sitä järjellä hallitsemaan. Näin on ollut aina. Ulkona olevia siedän paremmin, koska siellä niiden kuuluukin olla, mutta että sisälläkin, ei.

Erityisen inhottavaa on se, että nuo ovat tunkeutuneet kotiini, ainoaan turvapaikkaan, mitä minulla on. Siispä en ole pystynyt enää rentoutumaan kotonani yhtään. En koe mitään paikkaa enää omakseni, vaan mahdolliseksi matojen koti- tai ruokailupaikaksi. Inhottaa koskea yhteenkään vaatekappaleeseeni. Eilenkin yksi pötkylä oli keskittynyt nautiskelemaan sukkaani, kun yritin valita reissusukkiani.

Tästä on seurannut se, että en ole nukkunut. Viime yönä nukuin pari tuntia. En ole jaksanut laittaa ruokaa, vaan olen ollut mielummin nälissäni tai syönyt jotain epämääräistä. Minun olisi pitänyt siivota ja myrkyttää hullun lailla, mutta en ole sitäkään saanut tehtyä kuin pienessä määrin. Mieleni pohjalla ahdistaa lisäksi vielä tekemättömät opiskelutyöt, joihin minulla ei ole aikaa. Ja tiedän, tiedän, että ylireagoin, mutta en vain saa mieltäni rauhoittumaan, kun katson kotonani ympärilleni ja näen liikettä.

Yritän olla ajattelematta toissa yötä, jolloin kuulin siipien havinaa ja jonkin kopsahtavan yöpöydän lamppuuni. Ajattelin unenpöpperössäni sen olevan illalla minua ärsyttänyt kukkakärpänen, mutta koska niiden siivet ovat havisseet ja ne ovat kopsahdelleet?! Miten siis pystyn nukkumaan, kun pelkään koko ajan, että ne valtaavat sänkyni? Olen siirtänyt sänkyni pois seinän vierestä ja myrkyttänyt sängyn jalat, jotta toukat eivät ryömisi sänkyyni, mutta mikään ei estä kuoriaista munimasta vaikkapa tyynyyni.

Olen ostanut Bio Kill -merkkistä myrkkyä, joka on osoittautunut tehokkaaksi: suihkuttamissani paikoissa ei ole uutta liikehdintää näkynyt. Ohjeissa sanotaan, että pitäisi ensin siivota perusteellisesti ja sitten myrkyttää, mutta millä ajalla? Tänään otan sen ajan, on pakko tehdä tuo siivous + myrkytys ennen joulua ja joulureissua, jotta joulun jälkeen kotonani ei vallitsisi katastrofi. Pakko. En kysy työnantajani mielipidettä asiaan, minulta lähtee muutenkin jo kohta järki.

Siispä heitän loputkin vaatteeni pihalle, imuroin matot ja heitän nekin pihalle (olkoon siellä reissuni ajan). Imuroin kaapit, lattiat ja listat huolellisesti, ehkä sänkyni ja sohvanikin. Sitten heitän pölypussin roskiin. Seuraavaksi aion myrkyttää kaikki mahdolliset listat ja kolot, joita löydän, ehkä vaatekaappinikin. Samalla yritän pestä ja käydä läpi vaatteitani reissuani varten (mitä onneksi olen jo tehnytkin), jotta en kuljeta "kavereitani" mukanani jouluviettooni. Voi kiitos, että on sentään talvi ja pakkaset!

En usko, että saan koko populaatiota tapettua mitenkään, koska esimerkiksi keittiön kaapistojen alahyllyjä tuskin saa irti (tosin harkitsen jopa noiden alahyllyjen rikkomista). Siellähän ne todennäköisesti sikiävät. Voivathan ne tulla naapuristakin, kun kerrostalossa asun, joten sikälikin vaivannäöstäni ei välttämättä ole kuin hetkellistä iloa. En siis tiedä, mitä teen, jos mönkiminen jatkuu. Ehkä muutan pois. En ainakaan ala elää toukkien kanssa. Seuraava muuttaminenkin tulee olemaan yhtä riemua, kun täytyy pestä ja pakastaa tai saunottaa kaikki kankainen. Onneksi minulla on sentään sauna. Se tuntuu nyt aivan ihanalta henkireiältä ja välttämättömyydeltä.

Tämän ongelman myötä olen päättänyt siis heivata mahdollisimman paljon vaatteitanikin pois, käsittelyn kautta kierrätykseen siis. Ainakin osan vaatteistani laitan suljettaviin muovilaatikoihin, kuten lattianrajassa sijaitsevat sukkani, ehkä alusvaatteeni ja villavaatteeni. En tiedä, mitä muuta sitten...

Menen tietysti myös isännöitsijän puheille, jos toimintani eivät tepsi, ehkä tosin tiedotan naapureitani jotenkin asiasta sitä ennen, kai se olisi reilua. Ehkä joku sanoo, että tällainen ongelma on vain "pikkujuttu", mutta ei se oikein sitä ole, jos niitä toukkia on paljon ja joka paikassa ja ne syövät tekstiileihin reikiä.

Sitkeitä veijareitahan nuo ovat, joten kun niitä nyt kerran on tuohon taloon ilmaantunut, tuskin ne sieltä koskaan mihinkään lähtevät millään myrkytyksillä. Pakko kuitenkin yrittää tehdä jotain, muuten lähtee järki. Olen ihan mielettömän kiitollinen siitä, että pääsen pois kotoa jouluksi! Pääsee nukkumaankin... ja Bio Kill on nykyään paras ystäväni <3

Sunday, December 20, 2009

Vaatteiden karsiminen alkaa - viikko 33

Olen romuprojektini myötä karsinut vaatteita jo jonkin verran. Nyt kuitenkin erinäisistä syistä johtuen olen päättänyt karsia vaatteitani hieman reilummalla kädellä - ainakin aion yrittää, kun helppoa se ei tule olemaan. Syistä lisää myöhemmin.

Tein itseäni lohduttaakseni yhden lohtuoston viime viikolla. Nykyään lohtuostoksissani on se positiivinen asia, että ne ovat silti tarpeeseen tulevia kamppeita. Niin nytkin. Lohdullista.

Käänsin nyt siis kasvoni paitapinoani kohti, sieltä lähtee kolme puseroa. Kamalaa, miten vaikeaa onkin heittää pois sellainen pusero, jota ei ole käyttänyt ainakaan pariin vuoteen. Mistä ihmeestä tällainen "kiintymys" voi oikein tulla? No, loppujen lopuksi luopuminen on tuntunut tämän projektin aikana aina hyvältä, vaikka aluksi kirpaiseekin. Kyllä se tästä.

---

Päivän hyvänä asiana voisin mainita piiitkän lenkin lumisissa maisemissa. Oli tosi mukavaa ja raikastavaa. Hyvää viikon alkua!

Friday, December 18, 2009

Joulua odotellessa

Tämä viikko on ollut varmaankin yksi ikävimmistä tänä vuonna. Olen tosi kiitollinen siitä, että on sentään viikonloppu: varsinkin töissä on ollut aikaa uppoutua ikäviin ajatuksiin ja töistä ei ole tullut mitään, mikä tuntuu kurjalta. On tapahtunut kaikenlaista ikävää ja myös se, että en ole saanut tehtyä oikein mitään, mitä olisi pitänyt, masentaa entisestään. Mieleni tekisi vain kadota sohvan pohjalle - tai oikeastaan tekisi mieli tehdä jotain tosi kivaa, mutta en jaksa keksiä nyt mitään.

En olekaan odottanut joulua näin paljon vuosiin. On tosi mukavaa, että tulee rauhoittumiseen tarkoitetut päivät, läheisten läsnäolo, kynttilöiden valo ja joululaulut. On todella jo aikakin. On ihanaa päästä pois kotoa edes hetkeksi, kun tuntuu, että kotinikin on alkanut "hylkiä" minua (tästä lisää joskus toiste).

Yritän nyt lohduttaa itseäni hyvällä syömisellä, elokuvien katselulla ja kirjojen lukemisella. Jotain pientä kivaa olen yrittänyt suunnitella viikonlopulle. Joululahjat on oikeastaan hankittu, mutta siivota pitäisi.

Joulu, joulu, olet erittäin tervetullut!

Monday, December 14, 2009

Päivän pieniä iloja

Olen seurannut, kuinka ainakin Pellon pientareella ja Leppoistaminen -blogeissa blogien kirjoittajat kirjaavat tekstiensä lopuiksi Päivän pieniä iloja. Niistä tulee kiva olo: elämässä on oikeastaan paljon pieniä ilonaiheita, jotka helposti jäävät (ikävän) arjen jalkoihin.

Harkitsin pitkään, että alkaisin itsekin kirjata pieniä ilojani, mutta en taida kuitenkaan ihan säännölliseen kirjaamiseen alkaa. Voisin silti joskus yrittää muistaa huomioida elämässäni tapahtuvia pieniä positiivisia asioita, jotta ne eivät unohtuisi, vaipuisi kiitollisuuteni ulottumattomiin. Olen kuitenkin tosi kiitollinen kaikesta hyvästä, pienestäkin.

Tänään on tapahtunut muutama hymyilyttävä asia. Suurin on ehkä harjoitustyöstäni saamani paras arvosana ja hurjan hyvä kirjallinen palaute. Minä osasin ja onnistuin :) Lisäksi selkävaivani on osoittanut elkeitä, joiden mukaan se voisi olla menossa parempaan suuntaan. Kävin myös tosi kivan, vaikkakin lyhyehkön keskustelun, josta tuli hyvä mieli.

Näiden voimin jaksaa taas yhden väsyttävän maanantain :)

Sunday, December 13, 2009

Kaappiin unohtunutta roinaa ja pesupallo - viikko 32

En ole pahemmin viime vuosina kaappejani kaivellut. Ainakaan siitä päätellen, että löysin eräästä kaapistani yhtenä päivänä kotelon tietokoneen levykkeille. En ole edes tiennyt, että omistan sellaisen. Onhan minulla muita vastaavia joskus ollut ja tämän romuprojektin myötä moisia roskiin heittänytkin, mutta että löysin vielä yhden, peräti käyttämättömän kotelon. Ehkä kaappeihinsa kannattaisi kurkistaa useamminkin.

Toisaalta ihmettelen sitä, että miksi ihmeessä säilytän varapesupalloja nestemäisille pesuaineille. On aika epätodennäköistä, että pallo katoaa, kun se ei koskaan poistu kylpyhuoneesta, joten tarvetta useammalle varapallolle on vaikea perustella.

Tämän viikon romuprojektipoistot ovat siis erittäin helppoja: levykekotelo ja pesupallo. En kyllä voi käsittää, mitä kaikkea minäkin oikein jaksan vuodesta toiseen säilyttää. Poistettavaa on näköjään (kätköissä) vielä tosi paljon.

Thursday, December 10, 2009

Mats-Eric Nilsson: Petos lautasella

Varasin kirjastosta kiinnostuneena kirjan "Petos lautasella" (Mats-Eric Nilsson), mutta se tulikin nopeammin kuin odotin (toivoin jouluksi) - vain kahden viikon laina-aikansa vuoksi. Siispä kiireiden keskellä jouduin lukemaan kirjan vauhdilla, mutta lukeminen kyllä kannatti.

Mielestäni kirjan paras anti on se, että se on herättelevä. Se on kuitenkin myös aika yksinkertainen ja selkeä, vaikka mielestäni aiheesta saisi varmasti tekstiä huikeitakin määriä! Ehkä tuollainen yksinkertainen kirja kuitenkin toimii herättelytarkoituksessa paremmin. Suosittelen kirjaa, jos vähänkin kiinnostaa se, mitä suuhunsa laittaa. Tästä kirjasta on nimittäin hyvä jatkaa ravintoasioihin perehtymistä.

Minähän olen toki vältellyt lisäaineita jo pitkään ja olen yrittänyt syödä laadukasta ravintoa, tai niin olen luullut. Tiedon lisääntyminen on kuitenkin lisännyt tuskaa: asiat eivät ehkä kuitenkaan ole ihan niin yksinkertaisia kuin luulisi: en ollut ajatellutkaan, että varsin viattomilta kuulostavat aineet voivat tarkoittaa jotain merkittävää ruoan kannalta. Minulla ei ole enää kirjaa käsissäni, mutta tässä jotain mielenkiintoisia tiedonjyväsiä, joita kirjasta mieleeni tarttui:

- Lisäaineita käytetään korvaamaan aitoa ruokaa. Emulgointi- ja stabilointiaineiden sekä muunnellun tärkkelyksen avulla pyritään jatkamaan luonnollista, oikeaa ruokaa vedellä ja muilla halvoilla aineilla tai korvaamaan "paha" rasva. Tästä mieleeni tuli esimerkkinä ostamani luomukookosmaito: siinä kookosmaidon osuus on 60 prosenttia ja loppu on vettä ja stabilointiainetta, eli tämä on hyvä esimerkki siitä, että jopa luomua saatetaan jatkaa halvemmalla ainesosalla.

- Aromien läsnäolo ruoassa tarkoittaa sitä, että luonnollisia mauntuottajia ei ole ruoassa tarpeeksi (Miksiköhän? Siksi kun ne ovat kalliita? Tai kun lisäaineista tulee ei-toivottua makua?). Aromeja kuitenkin tehtaillaan kuten lisäaineita, mutta jostain syystä, jota en tiedä, niitä ei tarvitse luetella ainesosaluetteloissa. Pelkkä maininta "aromit" riittää, jolloin syntyy helposti kuva viattomuudesta. On olemassa kuitenkin elintarviketeollisuuden yrityksiä, jotka ovat keskittyneet vain ja ainoastaan jäljittelemään luonnollisia makuja keinotekoisin keinoin. Toki jotkut aromit voivat olla luonnollisiakin, mutta halvemmalla pääsee usein muilla keinoin. Aromit ovat siis aivan samaa kauraa kuin E-koodein merkityt aineet, mutta niitä ei tarvitse erotella. Tästä tulee mieleeni pelko, että entä jos pian kehitelläänkin "aromeja", joilla on myös muita vaikutuksia ruokaan, koska niitähän ei sitten tarvitse erotella?

- Kun ruokaa jatketaan aineksella, joka on ravintoaineköyhää (usein vesi ja lisäaineet, sokeri ja tärkkelys), niin voisi kuvitella ravintoarvon laskevan. Eli kokonaisuudessaan syömämme ruoka on sisällöltään köyhempää kuin aiemmin ja tähän kun lisää mahdollisen tehotuotannon aiheuttama ravintoarvon köyhtyminen, niin mitä vaikutuksia tällä on esimerkiksi terveyteen?

- Ruokaan lisätyt vitamiinit ja muut terveydelle hyviltä kuulostavat ainekset saavat tuotteen kuulostamaan terveelliseltä, vaikka kokonaisuus voi ollakin ihan toista. Vitamiineja voi olla vähän ja/tai ne eivät toimi "oikein" eristettynä luonnollisesta yhteydestään.

- Kevyttuotteet ovat tuottajille kultakaivos: halvempaa voi myydä kalliimmalla. Kalliin rasvan korvaaminen halvemmilla vedellä ja lisäaineilla on tuottajille erittäin kannattavaa. Rasvan poistaminen vaikuttaa merkittävästi makuun ja rakenteeseen ja näitä täytyy korjailla, jotta tuotteesta saadaan "herkullinen".

- Leivän leipomisen kustannusten karsimiseksi on keksitty erilaisia tekniikoita, kuten ilman puhaltaminen taikinaan (nostatusaikaa voi lyhentää). Lisäaineilla rakennetaan leipään sellaista rakennetta, mitä kuluttajien kuvitellaan suosivan, ja säilöntäaineilla pidennetään säilyvyyttä.

- Ruoan tuottajat ovat kautta aikojen pyrkineet muuttamaan tuotteita siihen suuntaan, että niiden valmistaminen olisi halvempaa.

Kirjan lopusta löytyy vielä tietoa lisäaineista ja joistakin ruoka-aineista.

Kaiken kaikkiaan kirjan tarjoamat tiedonjyväset ja herättelevä kokonaisuus kiehtovat. Itselleni tuli oikeastaan kurja olo siitä, että todellisuutta "pitää" muokata vain suuremman tuoton vuoksi. Raha, raha, raha... Mikä vika oikeassa ruoassa on? Tiedän toki vastauksen, se on hinta. Tuntuisi kuitenkin tyhmältä maksaa tyhjästä, kun aitoakin ruokaa voi saada. Nämä ovat mutkikkaita asioita.

Wednesday, December 09, 2009

Naapurin uusi herätyskello

Naapurini on tainnut hankkia uuden herätyskellon. Eräänä iltana kuuntelin omituista, ajoittain toistuvaa kammottavalta kuulostavaa ääntä, mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, kun en keksinyt, mitä se voisi olla. Seuraavana aamuna keksin: sehän on herätyskello, jota "rakas" naapurini taisi testata edellisenä iltana.

Naapurini täytyy herätä aamuisin ainakin tuntia ennen minua. Siispä kun tämä psykedeelinen hirvitysääni kajahtaa soimaan, heräämme me molemmat!

En ylipäätään ymmärrä, miksi joku haluaa niin hirvittävän äänisen herätyskellon. Sellaisen kuunteleminenhan on mitä kammottavin mahdollinen tapa aloittaa päivänsä! Ehkä hän on uskomattoman sikeäuninen, tiedä häntä.

Minä olen ollut tämän vuoden ajan tosi naapuriystävällinen, koska herään sarastuslamppuuni, eli useimmiten ihan silkkaan valoon, kesälläkin. Tämä on ihanan lempeää. Olen herkkäuninen, joten tämä toimii minulla mainiosti, aamu alkaa kivasti, kun ei heti alkuun säikähdä ikäviä ääniä ja ei tarvitse pimeydessä silmiään aukoa. Muutaman harvan kerran olen herännyt vasta lamppuni ääniherätykseen, joka sekin on vaimeaa linnunlaulua.

Nyt siis olen kuitenkin mitä ilmeisimmin taas siirtymässä ääniherätysten aikaan ja ilmeisesti vuorokausirytmiäkin täytyisi muokata (eli mennä aikaisemmin nukkumaan, kun kerran herätyskin on aikaisemmin). Ärsyttää niin, että ei sanotuksi saa... uskomatonta, mitä ongelmia eteen voikin tulla! Enpä voi muuta taaskaan toivoa kuin että kunpa voisin asua ilman naapureita! (En pahastuisi kivoista naapureista, mutta kun aina joukosta löytyy ongelmatapauksiakin...)

Monday, December 07, 2009

Nopeita ratkaisuja uupumuksen hallintaan

Uupumusta kohti kulkiessa on helposti sokaistunut kulkusuunnasta ja -vauhdista. En varmaksi osaa sanoa, kuinka uupunut olen, kaipaanko sairaslomaa vai en. Tiedän kuitenkin, että paineensietokykyni on huomattavan heikko juuri nyt, ja mieluiten käyttäisin vähäisen vapaa-aikani itselleni mieluisiin asioihin, jotka nostattaisivat hymyä huulilleni, kuin armottomaan suorittamiseen.

Olen pohtinutkin nopeita ratkaisuja helpottaakseni omaa oloani. Ikävimpään osa-alueeseen en voi vaikuttaa, eli työhöni, mutta muuta säätämällä toivon voivani taas edes hieman paremmin.

Tein vaikean päätöksen karsia hieman kevääksi suunnittelemiani opintoja. Minulle tulee kurja olo, jos en pääse tavoitteeseeni, mutta tässä tapauksessa aidan madaltaminen taitaa kuitenkin olla järkevämpi ratkaisu kuin lopullinen uuvahtaminen opintojen vuoksi. Harmi vain, että joudun karsimaan mielenkiintoisiakin asioita.

Yritän sovitella eräiden opintotöiden aikataulutusta, jotta saisin työt ylipäätään tehtyä ja aikataulutus ei kävisi liian ahdistavaksi. Toivottavasti onnistuu.

Minulla olisi (yllättäen) mahdollisuus lisätä itselleni mieluista harrastusta kevääksi. Tämä on hieman kaksipiippuinen juttu, kun toisaalta harrastan mielelläni ja ilolla, mutta toisaalta aikataulutettu harrastaminen saattaa mukavuudestaan huolimatta myös stressata. Toisaalta kun kyse on harrastuksesta, niin eihän siellä joka viikko tarvitse olla. Todennäköisesti siis lisään harrastamista keväällä, mutta tämä asia täytyy harkita tosi tarkkaan.

Annan itselleni myös luvan ja ajan pohtia ja tutkailla itseäni oikeasti kiinnostavia asioita ja suunnitella tulevaisuuttani. Olen itse asiassa jo nyt syksyllä noudattanut tätä, mutta yritän nyt erityisesti muistaa tämän, kun tällaiset helposti jäävät väliin, kun arki painaa päälle. Tulevaisuuden suunnittelu antaa kuitenkin toivoa paremmasta, mikä taas kantaa arkea hieman pidemmälle.

Mitähän vielä? Ei tule nyt mieleeni, mutta näistähän on ihan hyvä lähteä liikkeelle.

Sunday, December 06, 2009

Harkittuja keittiöhankintoja - viikko 31

Minusta on tullut tarkka ostaja: nyt romuprojektin myötä en ole juurikaan tehnyt turhia "viihdeostoksia", eli ostanut jotain vain huvin vuoksi. Ostokseni ovat olleet lähinnä tarkkaan harkittuja, tarpeeseen tulevia hankintoja, kuten viime viikollakin.

Tein siis kaivattuja hankintoja keittiööni: kaksi paistinpannua, paistinlasta ja puinen kauha. Kaikki ovat kovasti toivottuja ja pitkään odotettuja. Hymyni on herkässä varsinkin, kun hankintani ovat osoittautuneet nappivalinnoiksi. (Jos jotakuta kiinnostaa, niin ostin Skeppshultin valurautapannun ja HeiRolin kannellisen Cerasafe-paistokasarin.)

Keittiöstäni ei poistoja heru, vaan ennemminkin minun olisi syytä tehdä sinne jopa lisää hankintoja. Kun kerran ostin myös uuden hiusharjan, niin painotan poistoissani tällä kertaa hiustuotteita. Siispä pesen ja laitan kierrätykseen kolme kankaista hiuspantaa, joiden suurin vika on rehellisesti sanottuna väri. En tiedä, huolitaanko tuollaisia keräykseen, mutta laitan ne kuitenkin.

Näiden lisäksi poistan myös neljä sekalaista hiusten kiinnitykseen tarkoitettua "juttua", millä niitä sitten nyt kutsutaankaan :) Kaikenlaisia hiuksiin liittyviä "juttuja" on kertynyt nurkkiin ihan haitaksi asti - varsinkin, kun en yleensä edes käytä niitä. Ne vain joskus näyttivät kaupan hyllyillä varsin kivoilta - huono peruste ostoksille.

Suosittelen kyllä vastaavasti ostamaan käytännöllisiä keittiötarvikkeita: ruokaa täytyy aina laittaa, joten laadukkaat ja käytännölliset välineet helpottavat arkikokkailuja todella paljon! Suosittelen ainakin noita kahta hankkimaani pannua :)

Thursday, December 03, 2009

Aikataulutettu, loputkin voimat imevä elämä

Tyhjästä on paha ammentaa loputtomiin. Tällainen on ollut oloni viime päivinä/aikoina. Suurin osa päivästäni menee itseni pakottamiseen: pakotan itseni tekemään tietyt, vastenmielisiltä tuntuvat arkiaskareet (työ ja osa opiskeluista). Päivästä toiseen. Voimaa tuovia tekemisiä ja hetkiä viikkoon ei monta mahdu, joten "astiani" on tyhjentynyt koko syksyn. Nyt pohja taitaakin jo pilkistää.

On kamalaa yrittää ammentaa tyhjästä mielestä ja henkisestä voimattomuudesta. Kaikki tuntuu äärivastenmieliseltä ja mieltäni kaihertaa jatkuva katkeruus nykytilanteesta. Ei elämän pitäisi ajautua tällaiseen, että se on vain ankeaa raatamista ja jatkuvaa pakottamista. Olen yrittänyt hieman helpottaa taakkaani, mutta en ole siinä oikeastaan onnistunut. Vaatisi selkeästi radikaalimpia toimenpiteitä, jotta puristus hellittäisi.

Siinä vaiheessa, kun vesilasin kaatuminen tuntuu katastrofilta, tajuaa turhankin kipeästi, että nykytila ei ole hyvä. Nopeita ratkaisuja tilanteen korjaamiseksi ei vain ole. Siksi mietinkin, joka päivä, että kauan ihminen jaksaa pakottaa itsensä raatamaan pelkän rahan vuoksi, jota ei oikeastaan edes tarvitse juuri tällä hetkellä niin paljon kuin sitä tulee? Kauan tyhjästä astiasta voi vielä ammentaa, kun voimaa tuovia asioita on elämässä ihan silkan ajan puutteen vuoksikin liian vähän?

Onhan minulla kiinnostuksen kohteita ja asioita, joihin haluaisin paneutua, mutta kun en ehdi. Kivatkin asiat muuttuvat rasituksiksi, jos aikatauluni on liian täynnä. Työpäivän mittaisen itseni pakottamisen jälkeen olen aivan poikki, henkisesti loppu, jolloin mikään aikataulutettu ei vain yksinkertaisesti tunnu hyvältä, vaan tuntuu katkaisevan viimeisenkin korren, vaikka kyseessä olisikin kiva harrastus. Kaikki voimat valuvat vain pakolliseen. Ei tällainen ole elämää.

Alkusyksystä sain vielä pidettyä yllä tasapainoa elämässäni. Jossain vaiheessa rasitus alkoi kasvaa sietokykyäni suuremmaksi, jolloin voimia tuovia asioita alkoi karsiutua osaksi huomaamattanikin pois, mikä pahensi kierrettä. Vaikutusmahdollisuuksien puute työtäni kohtaan on lisännyt myös taakkaani hiljalleen. Lopputuloksena on nyt sitten pohjaton henkinen uupumus ja tyhjyys. Joulu tulee todennäköisesti parhaimpaan mahdolliseen saumaan, mutta pelkään sen olevan liian lyhyt varsinaiseen toipumiseen ja elämän tasapainottamiseen varsinkin, kun työhöni liittyviin asioihin en voi vaikuttaa.

Olen havainnut myös kehoni lisäävän kapinointiaan vallitsevia olosuhteita kohtaan. Jalkani ovat tulleet kipeäksi työstäni, mitä on vaikea käsittää. Särkee ja vetää melkein koko ajan ja helpotusta en ole keksinyt. On ankeaa tietää, että lähikuukausina särky todennäköisesti pysyy, kun työssä ei mikään muutu. Onneksi tuo ei sentään vielä vaikuta liikkumismahdollisuuksiini, se olisikin jo ihan liian paljon siedettävää.

Ei auta muuta kuin sinnitellä ja yrittää löytää ratkaisuja päästä taas tasapainoon. Voimattomuudessa se on toki vaikeaa, mutta oikeastaan muutakaan tietä ei ole. On kauheaa huomata, miten näin "vanhemmiten" henkinen paineensietokyky on heikentynyt huomattavasti - kyllä minä nuorempana jaksoin tehdä vaikka mitä! Nyt raja tulee vastaan paljon nopeammin. Pitäisi siis opetella elämään tämän uuden rajan mukaan, mutta se on vaikeaa, kun kaikkeen elämässään vallitsevaan ei voi vaikuttaa. Tai voihan työhön vaikuttaa, vaihtamalla työtä, mutta nykyaikana sekään ei ole helppoa.

Tuesday, December 01, 2009

Miettijät ja toimijat

Ihmisissä näyttäisi olevan karkeasti jaettuna miettijöitä ja toimijoita. Miettijät pohtivat asioita pitkään, analysoivat eri vaihtoehtoja, lukevat kokemuksia ja tietoja ja lopulta päätyvät sellaiseen lopputulokseen, että riskien (suurten tai pienten, todellisten tai kuviteltujen) ja varmuuden vuoksi mitään ei "kannata" tehdä. Sitten alkaakin seuraavan asian pohtiminen ja lopulta oikeastaan mikään ei etene, koska loppujen lopuksi aina löytyy syitä, miksi asioita ei "kannata" tehdä. Erityisen negatiiviset miettijät eivät saa juuri mitään aikaiseksi, kun taas positiiviset miettijät voivat hyvinkin innokkaasti kokeilla jotain uutta, mutta turvallisissa ja varmoissa rajoissa.

Toisessa ääripäässä ovat toimijat. Hekin saattavat hieman pohtia tekemisiään, mutta he siirtyvät kuitenkin varsin nopeasti varsinaisen asian tekemiseen. He eivät jumiudu ajatuksissaan mahdollisiin esteisiin ja ongelmiin, vaan näkevät uuden asian kokeiltavan arvoisena ja kiinnostavana, "omana kokemuksena". Jos tekeminen ei jostain syystä onnistukaan ihan toivotusti, ei sekään niin vakavaa ole, kun on sentään tullut itse tehtyä, koettua ja nähtyä. Ja ennen kaikkea seuraavaksi voi siirtyä tekemään jotain ihan muuta.

Koen itse aina olleeni turvallisuushakuinen miettijä, mutta ihmisiä tarkkailtuani haluaisin siirtyä enemmän toimijaksi, koska se toisi elämään enemmän kokemuksia ja liikettä, eloa. Ehkäpä "harkitseva toimija" voisi olla itselleni sopivin, jos oppisin sietämään paremmin harkittujen riskien ottamista.

En nimittäin aikanaan keinutuolissa haluaisi pohtia sitä, mitä kaikkea on jäänytkään tekemättä ja kokematta, koska en uskaltanut tai olin hirttäytynyt käsityksiin, jotka tulevat jostain muualta kuin itsestäni (toisten mielipiteet, kokemukset, arvot tms.). Oma elämä on kuitenkin oma elämä ja jos jonkun kokemukset jostain asiasta ovat jonkinlaisia, ne kokemukset eivät ole omiani! Minä reagoin asioihin omalla tavallani, minä pidän eri asioista, arvostan eri asioita. Kokemalla tietää, kuvittelemalla voi vain arvata. Kuviteltu ei ole todellisuutta.

On vaikea muuttua yhtäkkiä toimijaksi, kun on koko ikänsä miettinyt ja toiminut muiden odotusten mukaisesti. Lisäksi pelkään riskejä ja epäonnistumisia, jotka kuuluvat luonnollisesti elämän kulkuun. Pitäisi osata hyväksyä elämä sellaisenaan kuin se on, eikä pelätä sitä ja muita ihmisiä, itseään piilotellen. Tämä on vain helpommin sanottu kuin tehty.

Sunday, November 29, 2009

Kosteusongelmia parvekkeella - viikko 30

Huomasin parvekkeellani kosteutta muutama viikko sitten. En tehnyt mitään. Havainnoin sisäpuolelta vettä valuvat parvekelasini ja pohdin kosteuden olevan jo ongelma parvekkellani, mutta en tehnyt mitään, vaikka minulla on kokemusta kosteuden aiheuttamista ongelmista. En näköjään ole vieläkään oppinut.

Eräänä päivänä suunnatessani parvekkeelleni huomasin siellä jotain ylimääräistä hahtuvaa ja läikkää - joka puolella. Parvekkeeni oli homeessa, yäk!

Raahasin maton kylpyhuoneeseeni valumaan vettä, se pitää pestä myöhemmin. Avasin parvekelasit ihan reilusti auki, vaikka taivaalta tulisi mitä, ja kartoitin vahingot. Olin onnekas: ensi keväänä parveke täytyy pestä toki tosi hyvin, mutta tavaraa minulla oli parvekkeellani varsin vähän ja suurimman osan voi pestä. Ainoastaan yksi kori on sen verran pahan näköinen, että se päätyy roskiin.

Loppujen lopuksi kävi ihan hyvin, vaikka pestävää ja puunattavaa tulikin. Suosittelen siis erittäin lämpimästi tarkkailemaan tiiviiden tilojen kosteustilannetta, jotta vastaavaa ei pääse tapahtumaan.

Tämän viikon romuprojektipoistokseni tulee siis luonnollisesti tuo nykyään homeinen korini. Kaivelin toistakin poistoani parvekkeeltani, mutta en yllättäen löytänyt mitään - pöytäliinankin voisin vielä säilyttää. Törmäsin viikon aikana kuitenkin yksiin epämukaviin sukkiini, jotka haluan heittää roskiin, joten olkoon toinen poistoni nuo sukat.

Thursday, November 26, 2009

Kehon viestit

Kehoni on viestinyt minulle. Yritän kuunnella ja tulkita sitä. Varpaista päähän asti ulottuva väsymys, uupumus ja heikotus pakottavat pysähtymään, istumaan alas ja ajattelemaan rentoja. Ne myös ohjaavat minut valmistamaan kupposellisen teetä ja hyvää syötävää. Jos jaksan, nostan kirjan käteeni, mutta jos en jaksa, annan TV:n tuoda viihdykettä. Nyt vain olen, lämpimän peiton alla.

Ennen tätä pienen "pöpön" vierasille tuloa kehoni viesti minulle hieman toisin. Se sanoi, että eräät tietyt samat asennot eivät ole hyväksi, jumittaa ja särkee. Minä kuuntelin ja menin hoitoon, jossa minua väänneltiin, käänneltiin ja paineltiin, tehtiin liikkuvammaksi. Sain myös "luennon" ryhdistä ja tiettyjen lihasten vahvistamisesta. Minä kuuntelin ja opin.

Minulla on työ"uraa" takana alle 10 vuotta ja periaatteessa samaa olisi tarjolla vielä useiksi kymmeniksi vuosiksi. Tuota samaa, nykyisen kaltaista? Kehoni vastaus näyttää olevan "ei". Huollan kehoani liikunnalla, joka saa aina välittömät kehut alan ammattilaisilta monipuolisuudestaan ja runsaudestaan. Tarvittaessa olen käynyt huoltamassa kehoani erilaisilla ammatilaisilla. En voi muuta sanoa kuin että kauhea vaiva vain siksi, että voisin käyttää leijonan osan elämästäni sellaiseen, mihin en haluaisi sitä käyttää! Minulle riittäisi vähempikin, mutta yhteiskunnalle ja työnantajille ei näytä riittävän.

Yritän siis taas kerran saada kehostani loistavan työvälineen. Silti olen tässä vuosien varrella alkanut miettiä, että kuinkahan kauan voin varsin pienillä huoltotoimenpiteillä saada kehoni taas lähinnä "yhteiskunnan tuottavaksi yksilöksi", pienemmältä osin toimivaksi "kaverikseni" vähälle vapaa-ajalleni? Sitä aikaa ei voi kukaan tietää. Tunnen vain katkeruutta siitä, että työelämälle pitää uhrata niin paljon.

Haluaisin joskus kuormittaa kehoani vähemmän, mutta se tarkoittaisi alan vaihtamista. Voihan olla, että minun on joskus pakko vaihtaa alaa, ja mielelläni tekisin sen ennemmin kuin myöhemmin, eli ennen kuin nykyinen työni on tuottanut liikaa harmia keholleni. Ajatus tuntuu hämmentävältä. Mitenhän ihmeessä saisi itsensä pidettyä kunnossa työelämässä, kun omat, varsin runsaat toimenpiteetkään eivät välttämättä riitä?

Sunday, November 22, 2009

Käytetty kirja kiertoon - viikko 29

Voiko käytettyä antaa lahjaksi? Vastaus taitaa riippua lahjan kunnosta ja lahjan saajasta. Tunnen ihmisiä, jotka ottavat mielellään käytettyä vastaan, kun tärkeintä ei ole tavaran uutuus vaan käyttöarvo.

Päätin siis romuprojektiini liittyen antaa yhden kirjan lahjaksi. Olen joskus ostanut kirjan kirpputorilta, joten lahjavalintani voisi joku kyseenalaistaa. Onko lahjani ällö, liian monen käden kautta kulkenut? Kirja on suorastaan uuden näköinen lukuunottamatta hintalapusta jäänyttä länttiä, joten mitään rähjäistä en todellakaan ole lahjaksi antamassa. Kyllähän lahjan täytyy olla siisti. Kirjastonkin kierrätyspisteeseen vien vain siistejä kirjoja.

Toiseksi tämän viikon poistokseni valitsin ilmaisjakeluna saadun kirjan. Minusta on harmillista, että painetaan (ilmeisesti) valtavat läjät jotakin opusta, jota suurin osa ei kuitenkaan lue (tämä sama pätee puhelinluetteloihin). Melkoista haaskausta, kun muuta vaihtoehtoa ei jää kuin kärrätä paperikasa roskiin.

Thursday, November 19, 2009

Mielessään ihan muilla mailla vierahilla

Olen huomannut olevani ajatuksissani ihan toisaalla kuin missä oikeasti olen. Eihän tämä olisi ongelma, jos tätä tapahtuisi vain harvoin tai silloin tällöin, mutta minä olenkin liihotellut muilla mailla vierahilla melkein koko valveilla olo aikani viimeiset viikon-pari. Ihan hullua.

Työaika ei vaadi ajatusteni läsnäoloa kuin pienen osan ajasta, joten olen haaveillut ja mietiskellyt oikeasti kiinnostavia asioita. Illat ja viikonloput olen lähinnä miettinyt ja suunnitellut tulevaa ja huolehtinut läheisten ja ei-niin-läheistenkin ihmisten murheista. Mitä kauemmin tätä ajatuksissaan muualla olemista olen nyt harrastellut, sitä etäisemmäksi näytän liukuvan "tästä hetkestä". Tosin, toki tarttuisin nykyhetkeen, jos siinä olisi jotain mielenkiintoista tartuttavaa, mutta ne hetket ovat olleet vähemmistössä ja suurin osa ajasta matkaan mielelläni mielenkiintoisempiin maisemiin, edes ajatuksissani. Paitsi silloin, kun murehdin toisten murheita.

Älytöntä. Onhan se ihan empaattista ja kivaa, että on huolissaan ihmisistä, jotka ovat joko läheisiä tai joita ei välttämättä edes tunne. Se määrä, mitä olen moista harrastanut on vain paisunut älyttömiin mittoihin. Miten voikaan omaa tätä hetkeään (eli elämäänsä) paeta toisten murheisiin?!

Kaiken lisäksi toisten murheet eivät korjaudu niitä murehtimalla. Tarkemmin ottaen, ne eivät korjaudu millään minun tekemiselläni. Tarvittaessa voin auttaa ja tukea, mutta minun ei todellakaan kannata sitoa ajatuksiani sellaiseen, joka ei hyödytä ketään, vähiten itseäni.

Haaveilu on kivaa, mutta sitäkin voisi hieman rajoittaa, koska haave ei ole tämän hetkinen todellisuus. Nykyisyydestä, tästä päivästä saa oikeasti irti jotain vasta, kun sitä oikeasti elää ja kokee. Se, että kävelen päivät läpi pää sumussa ja ajatukset toisaalla, ei ole elämistä, se on olemista, itsensä ylläpitämistä, ehkä pakenemista.

Keskittymiskykynikin on ollut nyt aika heikko, kun ajatukseni ovat suuntautuneena moneen eri suuntaan. Ei tunnu hyvältä, jotenkin minun pitäisi pudota taas tähän päivään, on se päivä sitten millainen tahansa.

En tiedä, miten pään sumuverhon saa kadotettua ja ajatukset kohdistettua siihen, mihin pitääkin, mutta jotain täytyy kokeilla. On ihan hullua huonontaa omaa oloaan miettimällä asioita, jotka eivät johda mihinkään ja joista tulee lähinnä paha olo (ainakin liiallisena).

Toisaalta minulla on kyllä särkenyt yläselkää, niskaa ja päätäkin tällä viikolla, joten se voi selittää osan sumuisesta olostani päässäni. On tosi tukkoinen olo päässäni kaikin puolin, aivan kuin veri ei kiertäisi kunnolla.

Ehkäpä varaan ajan hierojalle tai johonkin vastaavaan käsittelyyn ja yritän kohdistaa ajatukseni nykyhetkeen, suodattaa "turhat" murehdinnat ja pohdinnat pois ja suoda niille korkeintaan pienen hetken silloin tällöin. Jotain muutakin on todennäköisesti ainakin kokeiltava.

Minulla on kokemusta pääni sumuverhosta aiemminkin, eikä se johda mihinkään hyvään, siksi siitä on päästävä eroon. Sumuverho passivoittaa, tukkii ajatukset ja poistaa kyvyn olla läsnä hetkessä. Ei hyvä.

Monday, November 16, 2009

Mörkö nimeltä Yksinäisyys

En olekaan täällä valittanut yksinäisyydestäni pieneen hetkeen. Se ei niinkään johdu sen yhtäkkisestä katoamisesta, koska se ei todellakaan ole kadonnut mihinkään, vaan siitä, että olen pyrkinyt elämään elämääni muihin, lähinnä positiivisiin asioihin keskittyen. Olen tehnyt ja haaveillut paljon, jolloin yksinäisyys ei ole saanut tilaa ajatuksissani kuin vain lyhyiden hetkien ajan, mikä on ollut hyvä.

Tosiasiassa sosiaalinen elämäni on muuttunut aiempaakin suppeammaksi (=olemattomaksi) tänä syksynä. Osittain se johtuu omasta aktiivisuuden puutteestani, mutta toisaalta asioista, joihin en voi itse vaikuttaa. Toisaalta olen jo jokin aika sitten luovuttanut sen suhteen, että minulla voisi olla täällä jonkinlainen sosiaalinen piiri.

Pelkään nyt kuitenkin hurjasti sitä, että yksinäisyyteni pahenee entisestään. Se on nimittäin todennäköisempää kuin sen väheneminen. Yksinäisyys väijyy minua mörön lailla jonkin eteeni tulevan kulman takana... ja minä odotan sitä kulmaa ja päivää, jolloin se tapahtuu. Huomenna? Viikon päästä? Puolen vuoden päästä? Minä olen varpaillani sen päivän suhteen, jolloin minun täytyy olla vielä nykyistäkin vahvempi (yksinäisen täytyy olla tosi vahva, jotta yksinäistä elämää jaksaisi kannatella päivästä toiseen). Minä pelkään, mutta en voi mitään väistämättömälle. Inhottavaa.

Yksinäisyyteni on eräs syy, miksi haluaisin niin kipeästi muuttaa. Paikkakunnan vaihdoksen myötä pääsisin lähemmäs niitä ihmisiä, joita minulla nyt kaikesta huolimatta on, mutta jotka ovat kaukana. Muutolla olisi siis valtava merkitys minulle tältä kannalta. Vaakakupissa painaa myös osittainen harrastusmahdollisuuksien parantaminen muuton myötä (mikä voisi tuoda lisää sosiaalisia kontaktejakin). Sikäli onkin katkeraa, että nykyisyyttä täytyy sietää työelämän ja toimeentulon vuoksi.

Minusta tuntuu, että juoksen kilpaa ajan kanssa: yksinäisyys väijyy minua enkä haluaisi jumiutua liian pitkäksi aikaa siihen ja nykyiseen elämääni, koska yksinäisyyden haasteet ja haitallisuudet mielelle tiedän jo. Muutos on aina vain niin vaikeaa, varsinkin, kun siihen liittyy suuria muutoksia ja työelämän haasteita.

Tuntuu raskaalta kantaa toivoa ja luottamusta siihen, että kaikki menee hyvin, mutta jos minä en siihen itseni kohdalla usko, niin kuka sitten?

Sunday, November 15, 2009

Vaikeita kenkävalintoja - viikko 28

Pitkällisen pohdinnan jälkeen olen päättänyt luopua kaksista kengistäni, jotka ovat kivoja, mutta hankaavat. Valinta on tällä kertaa vaikea, koska todella pidän näistä kengistä.

Toisissa kengissä kantapää on kulunut siten puhki, että kovaksi muodostunut kantapää hankaa. Sille ei taida voida mitään, ja kun kyse on halvoista kengistä, jotka ostin vain pirteän ulkonäön vuoksi, taidan laittaa popot roskiin.

Toiset kengät ovatkin hankalampi tapaus. Ne ovat Eccot, mutta ne ovat hanganneet alusta asti (paitsi kaupassa sovittaessani niitä) niin järjettömästi, että niillä ei voi kävellä yhtään. Kantapää on kuin raastinrauta, jota vasten kantapää hieroo edestakaisin. Minusta on ällistyttävää, että Eccoissa voi olla sellainen suora, kivikova kantapää, kun kaikissa aiemmissa muotoilu on ollut ihan toisenlainen. Olen yrittänyt pehmentää kantapäätä, mutta ei se ole auttanut. Ehkä seuraava käyttäjä keksii keinot kenkien pehmittämiseksi, minä luovutan.

Kenkien hankaaminen on sietämätöntä. Se on suurin syy siihen, miksi osa kengistäni lojuu kaapissani vuodesta toiseen, käyttämättöminä. Yritän nyt hiljalleen keksiä ratkaisuja hankaamisongelmaan tai luopua kengistä. Se ei ole ihan helppoa.

Friday, November 13, 2009

Kauppa käy ja raha puhuu...

Rokotteissa nimittäin. En oikein tiedä, mitä siitä pitäisi tuumia, että sikainfluenssarokotteita on kuulemma myynnissä. Eräässäkin paikassa hintana on 28 euroa. Jotenkin olen ymmärtänyt, että rokotteita ei voisi saada mihinkään myytäväksi, mutta ilmeisesti kun raha riittävästi puhuu, mitä vain voi tapahtua. Kuulostaa niin kyseenalaiselta, että toivoisin ihmisten miettivän, mistä maksavat.

Olen alkanut nykyään tuntemaan vastenmielisyyttä rahaa kohtaan. Raha ei periaatteessa ole huono asia, mutta siitä on tehty isäntä, joka hallitsee kaikkia ja kaikkea. Ihminen on pohjimmiltaan ahne ja itsekäs olento, ja raha näyttää nimenomaan saavan tämän puolen ihmisessä oikein hehkumaan. En silti tyhmäksi sano sitä, joka tyrkyttää kaikenlaista roskaa (en ota nyt kantaa itse rokotteeseen), vaan sitä, joka ostaa. Kuluttajathan ostokäyttäytymisellään vaikuttavat jossain määrin siihen, mitä tarjotaan.

Nykyään minun on varsin vaikea ostaa mitään, kun mieleeni piirtyy kuva siitä ketjusta, jonka tuote on mahdollisesti käynyt, eli mihin kaikkialle roposeni ropisevat. Haluan tukea reilua tuotantoa ja työntekoa, kestäviä ja laadukkaita tuotteita ja perustuotteiden tuotantoa mahdollisimman lähellä. Valitse siinä nyt sitten, kun iso osa tuotteista tulee Kiinan suunnasta ja on jotain muovista roskaa.

On ikävää katsella, kun yleisenä poliittisena suuntauksena näyttää olevan se, että tuloerot kasvakoon. Ahneet käärivät entistä enemmän hilloa kukkaroonsa, vaikka eivät tarvitse enää loppuelämäkseen lanttiakaan ja yhä kasvava työttömyys tarkoittaa vain sitä, että yhä suurempi osa putoaa kärryiltä kokonaan. Samalla mietitään, millä kepillä (tai giljotiinilla) työttömiä aktivoitaisiin. Reilua? No ei. Mutta raha puhuu.

Wednesday, November 11, 2009

Energiaa ja työturhautumista

Piristyminen on kiva asia. On mukavaa, kun jaksaa tehdä asioita, on kiinnostavia mietinnän kohteita ja energiaa riittää... mutta entä sitten, kun arkipäivään kuuluu monta tuntia, jolloin energiaansa ja tarmoansa ei pääse purkamaan?

Minua turhauttaa. Työmääräni ei vastaa työtuntejani (eli työtä on toisinaan liian vähän) ja osa työstä on sellaista, että apinakin tekisi sitä banaanipalkalla. Siinä onkin sitten mukava pursuta energiaa ja tarmoa tehdä vaikka mitä :( Potkisinko esineitä, vääntelisinkö naamaa, päästäisinkö omituisia ääniä?

Lisäksi minulle tulee äärimmäisen huono omatunto, jos valitan vähääkään työelämään liittyen, kun minunhan pitäisi olla kiitollisuudesta pyöreä ja soikea, kun minulla on työ (tai siis toimeentulo). Olenkin kiitollinen, mutta välillä en voi olla uhraamatta ajatusta sille, miten minä elämäni tunteja käytän. Olisi oikeasti mukavaa kokea tekevänsä sellaista työtä, mikä sopisi minulle, millä olisi merkitystä ja jonka tuloksen jotenkin havaitsisi. Sen sijaan katselen mielenkiintoisimpien töiden valumista sosiaalisesti taitavammille, kaveerauksen osaaville ihmisille ja koen naamani vääntelyn olevan päivän suurin anti ja saavutus. Turhauttaa.

Piristyminen ja/tai turhautuminen on tuonut tullessaan myös sen, että sanaisen arkun avautumisen kontrollointi on heikentynyt, toisin sanoen suustani pomppii erilaisia otuksia ilman, että välttämättä ehdin puuttua asioiden kulkuun. Työelämässä on kuitenkin äärimmäisen tärkeää punnita jokainen sanansa viimeisen päälle tarkkaan, ennen kuin mitään menee möläyttämään. Jokainen sanottu sana näyttää nimittäin punovan sosiaaliseen verkkoon lisää säikeitä, joista on jatkossa joko haittaa tai hyötyä. Hys, kannattaa olla siis hiljaa ja sanoa vain harkittuja asioita ja ennen kaikkea sellaisia, joiden tietää olevan jo etukäteen hyväksyttyjä. Hys.

On vaikea keksiä, miten töissä voisi purkaa intoaan ja tarmoaan, kun sitä ei töihin saa purettua. Koko ongelmani tuntuu lähinnä vain omituiselta.

Sunday, November 08, 2009

Ihan käyttökelpoisia vaatteita - viikko 27

Etsin pitkään kalvollisia housuja syksyn ja talven vesi- ja räntäsateita vastaan. Tarvitsin nimenomaan housut, kun minulla on ennestään kolme kalvollista takkia ja vain yhdet housut, joista kalvo on mennyt rikki. Aloin etsiä housujani jo kesällä...

Sain etsiä kalvohousujani pitkään. Kesällä niitä ei myyty (miksi, kyllähän kesällä sataa?) ja syksyn myötä löysin lähinnä vain pukuja. Jotenkin luulisi, että nykyään olisi laajempi tarjonta kuin aiemmin, mutta ehkä se tarkoittaakin laajempaa pukuvalikoimaa eikä vaihtoehtoja tyyliin puku, pelkät housut, pelkkä takki jne. Hankalaa. Lopulta löysin nettikaupasta pelkät housut ja tilasin. Nettikaupat ovat tällaisen laiskan shoppailijan onni.

Ostin viime viikolla erään tavarankin, joten valitsin romuprojektiini liittyen neljä poistoa. En ole moneen viikkoon luopunut vaatteistani, joten kun nyt hankin housut, päädyin luopumaan yksistä housuista, paidasta ja kaksista alushousuista. Niillä on kaikilla kutakuinkin samanlainen tarina.

Housut eivät ole oikein enää sen tyyliset, että haluaisin niitä pitää. Ne ovat liian piukatkin makuuni, mutta olen silti säilyttänyt niitä, koska "eihän koskaan voi tietää, jos niille tulee käyttöä". No, kun katson vaatekaappini housupinoa, en usko, että sitä käyttöä olisi lähivuosina tiedossa.

Pusero on väärän värinen, eikä istu hyvin. Ihan käyttökelpoinen toki muuten. Alushousut olivat aikanaan suosikkini, mutta kangas on sittemmin venynyt ja pöksyt lössähtäneet. Ne eivät istu enää hyvin. Voisi niitäkin käyttää vielä, mutta on hyvin harvinaista, että juuri ne sattuisivat korista käteeni. En halua pitää niitä.

Onneksi vaatteiden kierrätys on helppoa, joten en tunne suurta pistoa luopuessani ihan täysin käyttökelpoisista kamppeista (alusvaatteet heitin toki roskiin). Vielä pitäisi kuitenkin päästä osasta vaatteista eroon. Saa nähdä, miten se aikanaan onnistuu...

Saturday, November 07, 2009

Liiallinen hysteria

En ymmärrä pahasti yli lyövää hysteriaa. En oikeastaan halua ottaa kantaa sikainfluenssa-asiaan, mutta siihen liittyvä hysteria on kieltämättä alkanut jo ihmetyttää. Hysterialla tarkoitan sitä, kun näyttää olevan ihmisiä, jotka haluavat etuilla rokotusjonoissa tai muuten käyttäytyä tilanteessa huonosti, liioitella asian vakavuutta tai syytellä toisia heidän tekemistään valinnoista sikainfluenssaan liittyen.

Onhan noita influenssoja ollut ja varmasti aina tulee olemaan. Mistä lie tulevat ja minne lie menevät. Onhan niitä sitten muitakin sairauksia ja pöpöjä, ja kaikille niille yhteistä lienee se, että ne eivät ole varsinaisesti kivoja kohdalle osuessaan. Joskus ne ovat jopa äärimmäisen inhottavia ja suorastaan tuhoisia. Mutta mitä me ihmiset olemme? Eräänlaisia eläimiä ja niin julmaa kuin se onkin, luontoon kuuluvat myös bakteerit ja virukset eikä niiden käyttäytymistä voi kontrolloida kuin rajoitetusti.

Minä huolehdin itsestäni parhaani mukaan, otan vitamiinini ja pesen käteni. Mitä muuta voisin tehdä pitääkseni ei-toivotut virukset loitolla? Vältellä ihmisjoukkoja? No joo, teen sitäkin, mutta en varsinaisesti tarkoituksella. Siinä kuitenkin kaikki. Enempää en voi tehdä. Jos pöpö nyt iskee, se iskee ja sitten sairastellaan. Jos sairaus yltyy tosi pahaksi voi henki lähteä. Kurjaa, mutta voinhan jäädä auton allekin koska tahansa.

Ei influenssaa hysterialla häädetä. Elämä on mitä on, arvaamatonta ja joskus julmaakin. En halua vähätellä seurauksia, koska onhan oma tai läheisen kuolema tosi iso asia, mutta kun ei sille välttämättä mitään voi, vaikka kuinka sätkisi ja huutaisi, joten antaa olla. Oma asenteeni on elää parhaani mukaan ja tulevat haasteet kohdataan sitä mukaa, kun niitä eteen osuu.

Vielä kun oppisi arkisen elämän keskellä elämään siten, että eläisi joka päivä mahdollisimman täyttä, omaa elämäänsä muistaen sen, että elämänsä pituutta ei kukaan tiedä. Elämässä on ainoastaan tämä hetki, mennyt on mennyttä ja tulevaa voi vain arvailla, mutta sitä ei vielä ole. Pitäisi siis olla hyvä olla juuri nyt, tässä, koska oikeastaan sillä on väliä. Tämän päivän valinnoilla valitsen itselleni huomisen.

Monday, November 02, 2009

John Naish: Riittää jo - irti maailmasta, jossa kaikkea on jo ihan liikaa

Voitin aikanaan Kemikaalikimaran arvonnassa kirjan "Riittää jo" (John Naish) (suuri kiitos Anja, kirja on ollut erittäin mieluinen!), mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa täällä tuosta mainiosta opuksesta. Nyt yritän löytää muutaman sanasen.

Kirjan takakannesta:
"Riittää jo" -kirja esittelee riittävyyden filosofian, joka johtaa tyytyväisyyteen ja tasapainoon. Kun jotakin on riittävästi, minkä tahansa eneneminen huonontaa elämäämme. Riittävyyden filosofiassa aika, tila ja itsemääräämisoikeus ovat tärkeämpiä kuin joutava krääsä."

Kirja paneutuu aikaamme, jolloin kahmimme ja kulutamme enemmän kuin tarvitsemme. Tämä koskee ihan kaikkea: tavaraa, ruokaa, informaatiota ja työtä. Liiallisuus ei kuitenkaan enää lisää hyvinvointiamme, vaan ennemminkin vie sitä. Liika ruoka lihottaa, liiasta työstä saatua rahaa ei ehdi kuluttaa, kun vapaa-aikaa ei ole. Kun ihminen koko ajan kahmii vain lisää, mikään ei enää riitäkään tuomaan onnea.

Minuun kirja kolahti. Olen jo pitkään jollain tasolla ymmärtänyt, että en ole materialisti, en halua käyttää elämästäni turhan suurta osaa joutavanpäiväisen työn tekemiseen, vaan minulle riittävät yksinkertaiset asiat ja materia, jota oikeasti tarvitsen. Ei yhtään enempää. Sainkin kirjasta siis kivasti vinkkejä edetä tällä riittävyyden filosofian saralla.

Kirja vaikuttaa innokkaalta ja "amerikkalaisille suunnatulta", mitä voi pitää huononakin puolena. Minä kuitenkin keskityin itse asiaan ennemminkin kuin asian esitystyyliin tai kirjoitustapaan. Asiakirja asiana ja minulle tuon kirjan (ehkä hieman viihteellinen) tyyli sopi.

Kirja sisältää riittävyyden filosofiaa liittyen informaatioon, ruokaan, tavaraan, työhön, valinnanvaraan, onneen ja kasvuun liittyen. Näihin liittyen kirja antaa myös vinkkejä, miten omaa elämäänsä voi parantaa. Minä kuin koitenkin saavani kirjasta eniten ajatuksen tasolla, enkä niinkään käytännön vinkkien tasolla. Kirjan vinkit keksii nimittäin itsekin ihan terveellä järjellä, kun omaa elämäänsä hieman tutkailee.

Suosittelen kirjaa ihmisille, joita kyllästyttää jokapuolelta pursuava ylitarjonta, on se sitten syötävän, tavaran, informaation tai jonkin muun muodossa. On varsin mukavaa oivaltaa, miten vähällä pärjääkään ja miten vähemmällä voi saavuttaa enemmän (onnea).

Pieniä suloisia siivekkäitä

Tein ihastuttavan havainnon eilisellä, piristävällä lenkilläni. Kävelin perinteisellä lenkilläni erään lintujen ruokintapaikan ohi. Pysähdyin hetkeksi katselemaan lintuja, kuten aina, ja tein aivan ihanan havainnon: äänet!

Seisoin aika lähellä ruokintapaikkaa, koska linnut eivät näyttäneet siitä häiriintyvän. Pikku sirkuttajia oli paljon! Pienet siivet suhtahtelivat ohitseni, yhteen suuntaan nokka tyhjänä ja toiseen suuntaan auringonkukansiemen mukana.

Oletteko kuulleet, millaista ääntä tuollaiset pienet siivet ohi mennessään pitävät? Minä en ole kiinnittänyt aiemmin mitään huomiota asiaan. Nyt tajusin, että se äänihän on mitä suloisin ja rauhoittavin.

En keksinyt, mikä sana kuvaisi sitä lukuisten pienten siipien ääntä, ehkä sille ei edes ole sanaa. Se vain on todella suloinen ääni. Ehkä yksi parhaista kohtaamistani.

Sunday, November 01, 2009

Suolasirotin voi ilahduttaa - viikko 26

Ostin suolasirottimen. Sellaisen halvan, yksinkertaisen ja lasisen metallikannella. Minulla ei ole sellaista aiemmin ollut, enkä ole kokenut moista tarvitsevani. Viime aikoina mieltäni on kuitenkin alkanut kaihertaa, että suolasirotin voisikin olla aika näppärä - ainakin verrattuna repsottavaan, pahviseen suolapakettiini.

Suolasirotin on ilahduttanut minua yllättävän paljon siihen nähden, miten yksinkertaisesta kapistuksesta on kyse. En edes käytä paljon suolaa ruoanlaitossa, mutta silti silloin harvoin, kun sirottelen jotain, uusi sirottimeni nostaa hymyn huulilleni: hyvä hankinta. Aina ilahduttamiseen ei tarvitse paljon tai kallista.

Tästä hankinnastani johtuen päädyin poistamaan yhden kansion, sellaisen, johon laitettavia paperia rei'itettäessä tarvitsee sihdata neljää reikää oikeisiin kohtiin. Epäkäytännöllistä ja hankalaa, varsinkin kun kaappini pursuavat tyhjiä kansioita.

Varsinaisiksi romuprojektipoistoikseni valitsen tälläkin kertaa tylsästi CD-levyjä. Niitä riittää edelleenkin karsittavaksi.

Friday, October 30, 2009

Vetelehtimisestä toimintaan

Minulla on muutaman viime viikon ajan ollut ihmeen energinen olo. Virtaa riittäisi tehdä, vaikka mitä! Se tuntuu hyvin omituiselta... En ole kuitenkaan nukkunut mitenkään erityisen pitkään ja hartaasti, joten se ei voi vaikuttaa asiaan. Jotain muuta on siis muuttunut... mitä? En oikein haluaisi vielä hehkuttaa, että kiva, kun on parempi olo, vaan odotella vielä muutaman kuukauden ja katsoa, kestääkö tämä. Yleensähän tähän aikaan vuodesta olen aika naatti.

Mitä muutoksia olen siis nyt syksyn mittaan tehnyt elämässäni? Näitä:
- Päivärytmin muutos, josta kirjoitin aiemmin.
- Ruokavalion muuttaminen parempaan suuntaan (hitaasti, mutta varmasti).
- D-vitamiin ottaminen.
- Leppoisampi ote kaikkeen tekemiseen, eli olen tehnyt asioita silloin, kun se on tuntunut sujuvan parhaiten ja fiilis on otollinen (paitsi töissä täytyy tietysti käydä tiettyyn aikaan, halusi sitä tai ei).
- Olen tehnyt myös enemmän itseäni kiinnostavia ja innostavia asioita, vaikka aikaa ei muka olisi ollutkaan.
- Aikatauluttaminen siten, että leppoisa aikataulu ja suorittaminen on ollut mahdollista ja sikäli stressiä ei ole juuri ollut.
- Olen vähentänyt uutisten ja jatkuvan informaationvirran seuraamista.

Onhan minulla edelleen erinäisiä aika suuriakin asioita elämässäni, joita haluaisin muuttaa, mutta nyt minulla on tuntunut olevan energiaa tehdä ja miettiä asioita paremmalle tolalle. Se tuntuu hyvältä!

Sain aikaiseksi viedä eteenpäin muutama viikko sitten mainitsemaani asiaa ja sen osalta kaikki näyttää lupaavalta. Enemmän aikaa tehdä niitä asioita, joita itse haluankin tehdä - kyllä kiitos. Aikataulujen parempaa sovittelua - kyllä kiitos. Ai kun kiva :)

Tuesday, October 27, 2009

Muuttunut päivärytmi

Muutin arkipäivieni aikataulutusta kesän jälkeen. Koin sille olevan tarvetta, koska aiempi rytmini teki minut nuutuneeksi ja väsyneeksi ja arjen normaaliakin ankeammaksi.

Aiemmin söin aamupalan, joka oli suuruudeltaan usein sama joka aamu. Lounaan söin jo melko aikaisin, vaikka minulla ei aina välttämättä ollutkaan nälkä (lounastauko on työpäivän paras hetki). Iltapäivällä iski armoton väsymys ja viimeistään kello 14 vaivakseni tuli aivan karmaiseva makeanhimo, joka vei järjellisen ajattelun rippeet mennessään. Kolmen jälkeen viimeistään alkoi nälkä, joka vei keskittymiskyvyn. Töiden jälkeen söin, minkä jälkeen olin niin väsymystokkurassa, että en jaksanut tehdä mitään muuta kuin pakottamalla.

Nykyäänkin syön aamupalan, mutta olen tehnyt siitä vaihtelevampaa ja monipuolisempaa. Jos on nälkä, syön enemmän ja jos ei ole, niin syön vähemmän. Lisäksi mitoitan aamupalan koon aamupäivän tekemisten mukaan: jos on tiedossa "kuluttavampaa" tekemistä, syön enemmän.

Lounaan syön selvästi myöhemmin kuin aiemmin. Minulle ehtii tulla nälkä, jolloin ruokakin maistuu paremmin. Syön hitaammin, jolloin voin paremmin säädellä ruoan määrää. Olen myös panostanut lounaani laatuun, eli se sisältää enemmän kasviksia sekä myös jotain proteiinipitoista.

Noin kolmeksi olen varannut pienen välipalan, jotta nälkä ei häiritsisi loppupäivää. Päivällisen syön (iltatekemisistä riippuen) hieman aiempaa myöhemmin. Siinäkin olen panostanut laatuun.

Tästä uudesta päivärytmistä minulla on nyt kokemusta noin kaksi kuukautta. Mikä on muuttunut? Moni asia! Tulokset ovat olleet suorastaan ällistyttäviä oman pienen elämäni mittakaavassa :)

Olen jaksanut hienosti aamupäivän ja iltapäiväväsymykseni on kadonnut lähes täysin. Alkuun kaipailin kello kolmen välipalaani, mutta enää en tunne juuri tarvetta siihenkään - enemmän mieleni haluaa napostella jotain kuin että kokisin kehoni tarvitsevan jotain. En tiedäkään, mitä tekisin kello kolmen välipalalleni... ehkä tyydyn jatkossa kupilliseen teetä ja johonkin pieneen terveelliseen pikkupurtavaan (kuten porkkanaan)?

Päivälliseen mennessä minulla on ihanan terveesti nälkä. Syöminen ei kuitenkaan tuo inhottavaa väsymystä illaksi, vaan jaksan tehdä iltaisinkin sentään jotain.

Uusi rytmini siis toimii! Harmittaa, että en ole aiemmin huomannut, että aikatauluttamalla päivänsä voi saada aikaan merkittävää piristymistä ja lisää työtehoa. Tuntuu myös, että ajatuksenikin kulkevat kirkkaammin kuin aiemmin.

Sitä en osaa sanoa, kuinka paljon merkitystä on tällä uudella päivärytmityksellä ja kuinka paljon ruokavalion parantamisella, mutta uskoisin molempien auttaneen. En olisi uskonut, että näin pienillä oman elämänsä "säädöillä" voi saada näin hyviä tuloksia. Tämä innostaa minua kokeilemaan lisää "säätämistä" oman elämäni suhteen :)

Sunday, October 25, 2009

Purnukat ojennukseen - viikko 25

Kirjoitin aiemmin, kuinka kotiini kerääntyy helposti erilaisia purkkeja ja purnukoita kaappien täytteiksi: erilaisia kosteusvoiteita, hiustenhoitotuotteita, shampoita yms. Kaupassa käydessään voi helposti kuvitella, että "juuri tuollaista suihkutettavaa hoitoainetta pörrötukalleni tarvitsenkin" (vaikka tavallista hoitoainetta jo olisikin), jolloin suihke lähtee mukaan. Parin kokeilukerran jälkeen se jääkin kaapin perukoille, kun ei se tukasta nättiä tehnytkään.

Minulle on käynyt näin useinkin. Olen ostanut tuotteen, jonka olen kuvitellut ratkaisevan jonkin ongelman, mutta kun näin ei ole käynyt, tuote on jäänyt kaappiin lojumaan. Nyt olen kuitenkin onneksi ymmärtänyt toimintatapani ja ostelu on jäänyt tosi vähiin, suorastaan olemattomiin.

Romuprojektin edetessä olen siis karsinut myös purnukoitani. Olen heittänyt juurikin hiusten suihkutettavia hoitoaineita pois, myös muotovaahtoa, vanhaa kosteusvoidetta ja kuorintavoidetta. Käytän muutenkin varsin vähän tuollaisia tuotteita, joten ei ole mitään järkeä säilyttää niitä enää. Miksi ihmeessä ostin ne aikanaan? En enää tiedä muuta syytä kuin että kuvittelin niiden ratkaisevan ulkonäöllisiä ongelmiani, mutta niin ei (tietenkään) käynytkään.

Minun on vaikea luopua ylimääräisistä purnukoista kertarysäyksellä, mutta tällainen vähittäinen, yksi kerrallaan -systeemi näyttää toimivan.

Varsinaisiksi romuprojektipoistoikseni tällä viikolla valitsin kaksi CD-levyä - taas kerran. Niitä näyttää riittävän.

Wednesday, October 21, 2009

Yksi asia kerrallaan

Vielä jokin aika sitten olin tehokas "moniajaja". Yritin siis hoitaa useampaa asiaa samaan aikaan, jotta saisin mahdollisimman paljon aikaiseksi mahdollisimman lyhyessä ajassa. Toimintatapani oli usein tehokas, mutta lopputulos ei välttämättä aina ollut paras mahdollinen ja ennen kaikkea toimintatapani ei tuntunut minusta hyvältä eikä "omalta". Siispä vaihdoin sen.

Olen jonkin aikaa nyt kokeillut tehdä yhtä asiaa kerrallaan keskittyen mahdollisimman täysin vain siihen yhteen tehtävään asiaan kerrallaan. Alkuun ajattelin, että en varmaankaan saa enää niin paljon tehtyä kuin aiemmin ja lisäksi epäilin, että en jaksa keskittyä vain yhteen asiaan, vaan mieleni poukkoilisi asiasta toiseen.

Käytäntö on onneksi yllättänyt minut positiivisesti. Tiivistetysti voisin sanoa, että yhteen asiaan keskittyminen tuntuu hyvältä ja rauhoittavalta: minulla on lupa tehdä tämä asia rauhassa ja kunnolla loppuun. Saan paremman lopputuloksen ja sitä kautta paremman mielenkin, kun asiat on hoidettu kunnolla. Minua nimittäin häiritsee sellainen kiireessä hutaistu lopputulos, erityisesti itseni tekemänä.

Mieleni on tosiaan rauhoittunut, kun tehtävät asiat eivät ole sekalaisena kaaoksena pääni sisällä ja käsittelyssä yhtä aikaa, ja olen yllättäen löytänyt hieman lisää keskittymiskykyäkin, jonka olen ajatellut itselläni olevan huono. Jotenkin tuntuu kuin koko todellisuus ympärilläni jäsentyisi jotenkin hallittavammaksi kokonaisuudeksi, kun asiat käsittelee asioina, yhden kerrallaan.

Tämähän on siis myös eräänlaista elämänsä leppoistamista. Alku on ollut minusta aika helppo, mutta toisaalta en ole ollut kovinkaan kiireinen - vielä. En tiedä, miten tämä toimintatapani toimii tosikoitoksessa, eli siinä vaiheessa, kun kiire aidosti puristaa. Osaanko silloin priorisoida, sanoa myös 'ei' tehtäville? Saa nähdä.

Huonoja puolia? En ole törmännyt toimintatavassani juurikaan huonoihin puoliin. Eräs "ongelma" on kuitenkin ollut esimerkiksi se, että en välttämättä vastaa puhelimeen, jos minulla on jotain kesken. Joskus puhelimeni on jopa äänettömällä, jotta saan keskittyä rauhassa. Tästä päätöksestäni voi tulla (ja on tullutkin) valituksia tällaisena aikana, jolloin jokaisen odotetaan istuvan puhelin vieressään jatkuvassa valmiudessa vastaanottamaan toisten yhteydenottoja.

Toinen mahdollinen ongelma aikanaan voi olla se, että saatan joutua priorisoimaan ja karsimaan tekemisiäni siten, että se koskettaa muitakin ihmisiä, jotka eivät valinnoistani pidä. Aika näyttää. Nyt minusta tuntuu kuitenkin tosi hyvältä.

Monday, October 19, 2009

Seitsemän tunnustusta


Hyvä on. Aamu haastoi minut blogissaan tunnustamaan seitsemän asiaa itsestäni. Tunnustetaan nyt sitten :)

Tässä ohjeet ja muuta:

***
Kiitä sitä,jolta sait tunnuksen
Kopioi kuva ja liitä blogiisi.
Laita linkki, keneltä sait tunnuksen.
Kerro seitsemän asiaa itsestäsi,
mitä muut ei vielä tiedä.
Anna tunnustus seitsemälle.
Linkitä nämä blogissasi.
Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta.

Aamulle siis kiitos huomiosta!

Tunnustukseni:
1. Pelkään pimeässä.
2. Suhtaudun pessimistisesti hyvinvoinnin ja ympäristön tilan kehitykseen Suomessa ja maapallolla.
3. En meikkaa oikeastaan ollenkaan. Syitäkin tähän toki on.
4. Vanhat rakennukset kiehtovat minua suuresti. Voisin tunnelmoida niissä pitkään ja hartaasti.
5. Pidän väreistä ja kauneudesta. Käytänkin värejä varsin rohkeasti ja onkin harvinaista, että ylläni tai kodissani olisi vain mustaa ja/tai valkoista. Vaikka itseeni en toisinaan (usein?) luotakaan, niin värisilmääni kyllä.
6. Haaveilen, että minulla olisi aikaa kutoa, vaikka en tiedäkään, riittäisivätkö hermoni esimerkiksi kokonaisen villapaidan kutomiseen.
7. En millään jaksa istua pitkään paikallani ja usein jalkani heiluvatkin tai teen muita "jumppaliikkeitä". Vaihtelen istuma-asentoani mahdollisuuksien rajoissa, vääntelen käsiäni, venyttelen kylkiäni, pyörittelen päätäni, kierrän vartaloani - vain mielikuvitus on rajana, kun yritän keksiä keholleni jotain tekemistä istumisen ohella. Ei ihmistä ole tehty istumaan.


Tämä tunnustus on kiertänyt jo varsin monessa blogissa, joten en anna (taaskaan) tunnustusta kenellekään erityisesti. Mielelläni kuitenkin lueskelen toistenkin tunnustuksia, utelias kun olen :)
***

Sunday, October 18, 2009

Elokuvapätkiä CD-levyillä - viikko 24

Ostin viime viikolla itselleni lämmintä talvea ajatellen, siis kaksi vaatekappaletta. Lisää tarvitsisi ostaa - olen ottanut erääksi talvensietämisstrategiakseni järkevän ja ennen kaikkea lämpimän pukeutumisen (ulkonäönkin kustannuksella): en siedä palelemista, joten jos minulla on ulkona lämmin, minä myös viihdyn siellä. Eli talvellakin tulee ulkoiltua.

Yhdestä jos toisestakin lisähankinnasta siis vielä haaveilen. Olen ajatellut ostaa mm. huopikkaat, jahka sellaiset jostain löydän. Olen haaveillut niistä lapsesta asti, joten ehkä on jo aika tehdä kyseinen hankinta, vaikkapa itselleni joululahjaksi :)

Olisi ollut mukavaa tämän viikon romupoistoissa poistaa jotain vaatteistani, kun kerran hankintanikin olivat vaatteita, mutta laiskuuteni käänsi katseeni CD-hyllyäni kohden: ehkä vaatteita sitten ensi kerralla. CD-hylly on kirjahyllyni ohella helppo kohde romupoistoille.

Valitsin tällä kertaa neljä CD-levyä, joissa on jotain vuosia sitten saatuja elokuva yms. -pätkiä. En ole niitä vuosiin katsonut ja tuskin kaipaan niitä, jos ne katoavatkin. Aikanaan sain niitä, mutta kun en ole mikään elokuvien keräilijä, niin en niillä mitään ole tehnyt.

Friday, October 16, 2009

Aisteista ja herkkyyksistä

Pilviharso haastoi minut aistiaiheisella meemillä. En olekaan juuri tällaisia tehnyt, joten kai nyt jotain voisin aiheeseen liittyen kirjoitellakin :)

***

HAASTE KUULUU NÄIN:

1. Laita tunnustus blogiisi.


2. Kirjaa sinne myös nämä säännöt.

3. Linkitä blogiin, josta sait tunnustuksen.

4. Listaa viisi aistia ja kerro mitä ne merkitsevät sinulle.

5. Haasta viisi muuta blogia jättämällä niihin kommentti.
***

Näkö: Näkö on ollut ehkä aina vahvin aistini. Olen se, joka näkee kauas, huomaa yksityiskohdat, lukee kaukana olevat kyltit ja havaitsee tuskin havaittavan liikkeen. Havaitsen värit lukemattomine vivahteineen, näen kauneuden ja rumuuden ja hahmotan helposti kokonaisuuden. Kääntöpuolena vahvasta näöstäni on herkkyys: auringonpaiste sokaisee minut helposti ja saa silmäni vuotamaan ja vahvat aromit (kuten sipuli) ja savu saavat silmäni kirvelemään inhottavasti. Jotkut (ruoka)aineet saavat silmäni myös kutisemaan sietämättömästi.

Kuulo: Rakastan hiljaisuutta ja luonnonääniä! En ole ehkä mitenkään erityisen hyväkuuloinen, vaan ihan normaali, mutta en voi sietää kovia ja teräviä ääniä enkä melua. Kaipaan miellyttäviä, luonnollisia ääniä, mutta myös vaihtelevaa musiikkia, jolla saan positiivisesti tuettua ja kohennettua omia olotilojani. Kuuloni suhteen olen myös liian herkkä: terävät kovat äänet voivat saada minut ihan pois tolaltani säikähdykseni vuoksi. En siedä jatkuvaa liikenteen tai muun vastaavan ihmisen aiheuttaman melun jatkuvaa mökää (minun on siis vaikea rauhoittua). En myöskään siedä mitään jatkuvaa kovaa meteliä, kuten konsertteja ja joidenkin lasten korvia raastavaa kirkumista, jota on hankala peittää. Se olisi kuitenkin pakko peittää, koska tuollaisten äänien sietämättömyys tulkitaan useimmiten lapsivihaksi, kun sietämättömyyttä raastaville äänille ei ymmärretä. Olen myös se, joka kuuntelee musiikkia kuulokkeilla minimiäänenvoimakkuuksilla.

Tunto: Pidän hyvin paljon koskettelemisesta ja läheisyydestä, ne luovat turvallisuudentunnetta. Ihmisistä, esineistä ja kasveista tulee todellisempia, kun ne tuntee. Pidän erilaisista pinnoista ja tuntemuksista ja hiplailenkin mielelläni kaupoissa esineitä ja luonnossa kaikkea kasvavaa. Leluosastojen pehmoelämiä en voi mitenkään ohittaa koskettelematta niitä! Se pehmeys :) Toisaalta kutisen helposti. Ihoni on myös herkkä erilaisille materiaaleille ja karkeuksille, joten vaatteistani on poistettava pesulaput, ja akryyli ja muu kutiseva jää kaupan hyllyille.

Haju/maku: En yleisesti ottaen pidä kovin voimakkaista hajuista ja mauista. Pidän hyvistä, pehmeistä ja itselleni sopivista hajuista ja mauista, luonnon ja erityisesti suon tuoksuista. Kaupasta mukaani tulevat tuotteet ovat melkein pelkästään hajusteettomia, kun en siedä monien tuotteiden voimakkaita hajuja (esimerkiksi pesuaineet haisevat ihan järkyttäviltä). Kovin voimakkaalta haisevat ihmiset ottavat nenääni tosi voimakkaasti ja se on joskus hankalaa. En siedä pahoja hajuja, esimerkiksi oksennuksen haju oksettaa minua. En pidä monista suomalaisten suosimista mauista kuten oluesta, kahvista, alkoholista, kuminasta, maksalaatikosta ja sillistä.

Herkkyys/intuitiivisyys: Mitähän tästä osaisi sanoa? Tätä haluaisin vahvistaa tai tunnistaa paremmin itsessäni. Koen olevani herkkä ja ehkä intuitiivinenkin, mutta luulen tällä saralla olevan vielä paljon varaa kehittyä!

**
Nyt pitäisi kai haastaa niitä muita bloggaajia... mutta jätän nyt väliin. Ei sillä, ettenkö mielelläni lukisi toistenkin aistipohdintoja, mutta ottakoon haasteen vastaan, jos joku haluaa ja on aikaa tällaisiin. En halua painostaa, vaikka minusta onkin ihan mukavaa saada tällaisia huomionosoituksia :)

Tuesday, October 13, 2009

Palavaa innostusta etsiskellessä...

Olen viime aikoina lueskellut kirjoituksia ja katsellut TV-ohjelmia ihmisistä, jotka ovat päässeet tekemään jotain, mitä he ovat todella paljon elämässään halunneetkin tehdä. Olen katsellut innosta hypähtelevää tekstiä, punertavia poskia ja loistavia silmiä ja kuunnellut asiaansa täysin uskovan ihmisen palavaa intoa. Upeaa!

En ole välttämättä edes jakanut näiden ihmisten kanssa samaa mielipidettä tai innostuksen kohdetta, mutta silti heidän aito intohimonsa on koskettanut syvältä. "Tuossa se on, aito intohimo, ihminen oikean elämän äärellä."

Yhteistä näille elämänsä toteuttajille on ollut kuitenkin myös haasteet: heidän tiensä ei välttämättä ole todellakaan ollut mutkaton ja joka hetki mukava, mutta asiaansa uskova ihminen on kai niin vahva, että hän voi puskea vaikka kiven läpi, kun kyse on omasta elämästä ja intohimosta. Uskon sen kyllä.

Minä en tunne intohimoa mitään arkisuorittamiseeni liittyvää kohtaan. Innostukseni kohteet ovat sellaisia, joita voi nauttia pieninä annoksina ja harvoin suurimman osan ajastani ollessani jotain ihan muuta (eli suorittamista ja mieleni pakoilua todellisuudestaan haavemaailmaansa). Oikein hävettää millaista ajanhaaskausta oma olemiseni onkaan: saisin töissäkin tehtyä ihan mielettömästi kaikenlaista, jos tuntisin edes hitusen intohimoa työtäni kohtaan. Vaan kun en tunne. Hävettää.

Ajatella, jos kaikki saisivat tehdä sellaista työtä, johon tuntisivat intohimoa: millainen työteho, onnellisuus ja hyvinvointi siitä seuraisikaan! Vaan ei, pitää pakertaa orjameiningillä. Tai ei, ensin pitää taistella verisesti, jotta voisi päästä hengailemaan puoliteholla (= normaali työteho ankeassa työssä) orjakerhoon.

Oi kunpa löytäisin tekemistä, jota kohtaan tuntisin intohimoa! Vaikka edes harrastuksen. Olen alkanut kovasti kaivata sellaista tekemistä. Vuosien suorittaminen alkaa käydä mielen päälle, nostaa sisäistä kapinaa kaikkea vallitsevaa kohtaan. Minäkin tarvitsen jotain itselleni merkitystä tuottavaa, jossa voisin käyttää intohimoani ja vahvuuksiani jonkin asian hyväksi, olla jotain hyvän asian hyväksi. Minäkin voisin olla tosi hyvä, jos tekisin oikeita, omia asioita, omana itsenäni.

Onnellisuudesta, osa 3

Olen aiemminkin kirjoittanut tänne onnellisuudesta liittyen Ylen Elämä pelissä -ohjelmaan. Ohjelman henkilöillehän on määritelty kolme tavoitetta, joiden avulla he voisivat tavoitella onnellisempaa elämää. Pohdin asiaa myös itseni kannalta ja olenkin listannut tänne jo kaksi tavoitettani (katkeruudesta eroon pääseminen ja itseni esille tuominen). Kolmas tavoitteeni onkin jotain, mitä olen jo harjoitellutkin.

Kolmas tavoitteeni voisikin olla elämäni aikatauluttaminen itselleni sopivammaksi, mukavien asioiden tekeminen ja leppoisampi elämä(nasenne). Tuo kuulostaa sisältävän useammankin asian, mutta minulle tuo tuntuu ja näkyy kokonaisuutena, eli parempana elämän hallintana (siis ei sellaista hampaatirvessä-hallintaa, vaan parempi elämänvirtaaminen) ja syvempänä hetkessä läsnäolemisena.

Olen edistynyt tässä tavoitteessani. Olen nukkunut enemmän, liikkunut sopivasti, syönyt tasapainoisemmin, joten oloni on ollut jossain määrin parempi ja olen jaksanutkin... vaikka edelleenkin arki-illat tuottavat vaikeuksia vetämättömän oloni vuoksi. Haastavinta minulle nyt onkin löytää mukavia asioita, joita voisin vapaa-ajallani tehdä ja jotka ns. lataisivat akkujani.

Onnellisuustestissä sai lopuksi ratkaisuehdotuksia, joiden avulla voi kokeilla lisätä omaa onnellisuuttaan. Minulle tuli yhdeksi vaihtoehdoksi flow-kokemukset. Testin myötä tajusin, että en juuri edes muista, koska olen viimeksi kokenut flow-tunteen jotain tehdessäni! Ei minun arkiaskareeni ole mitään niin mielenkiintoista, että saisin siihen ajatukseni täysin uppoamaan ja aika lentäisi. Ei todellakaan. Ennemminkin pakoajattelen kaikkea mielenkiintoista, jotta minun ei tarvitsisi kohdata todellisuutta "täysin mielin". Voi kun olisi mukava tehdä jotain niin innostavaa, että kokisin flown!

Ehkä itselleni merkityksellisen tekemisen löytäminen toisi flow-kokemukset. Tiedän, mitä ne innostavat tekemiset voisivat olla, mutta nykyarkeni ei mahdollista niiden tekemistä. Arki siis estää flow-kokemukset, ankeaa. Pitäisi kai yrittää löytää jotain innostuksen aiheita arkeenikin, mutta sen olen kokenut jo pitkään vaikeaksi. No, pitää kai yrittää jatkaa etsintöjä.

Vielä aikataulutukseen palatakseni minulla on onneksi yrityksiä siihen suuntaan, että tulevaisuudessa minulla olisi enemmän aikaa itselleni merkityksellisiin asioihin. Sitä kautta aikataulutus, mukavien asioiden tekeminen ja hetkessä oleminenkin voivat helpottua. Näin toivon.

Monday, October 12, 2009

Ärsyttävän saamaton minäihanitse...

Ärs! Olen kiukustunut itseeni. Ensin olen soutanut ja huovannut erään asian kanssa ainakin alkuvuodesta lähtien. Kuukausi-pari sitten sain tehtyä päätöksen (hurraa, oli jo aikakin) ja nyt se päätös pitäisi saattaa käytäntöön. Vaan kun mitään ei tapahdu. Ei mitään muuta kuin päivästä toiseen seuraavaa loputonta vatvomista.

"Teen sen ensi viikolla/huomenna/ihan kohta." Tuo lause on tullut pääni sisällä erittäin tutuksi. Pitäisi ja pitäisi, vaan ei. Käytännössä minun pitäisi saada vain avattua suuni ja kerrottua asia ja sitten se ei enää olisikaan omissa käsissäni. Lopputulos voi olla ihan mitä vain, mutta tietysti toivon oman toiveeni menevän läpi. En tiedä hyvää syytä, miksi ei menisi. Epäonnistuminenkaan ei haittaisi, kun olen kuitenkin tehnyt jotain. Tehnyt, ollut aktiivinen toimija.

Mutta kun en saa otettua askeleita ja sanottua sanottavaani. Mikä ihme siinä on niin vaikeaa?! No, tiedän kyllä vastauksenkin, mutta siinä ei ole mitään sellaista, mikä puolustaisi jahkailuani.

Tarkoituksenani on ottaa ensimmäinen konkreettisempi askel tielläni kohti itselleni mieluisampaa elämää. Se on ehkä hivenen vastaan sitä, mitä "yleisesti" tehdään, mikä ehkä on syynä siihen, että en "uskalla" ottaa askelta. En uskalla, kun tunnen paineen toimia "niin kuin pitäisi", ajautua sen elämän mukana, joka minulle on "annettu". Tarvitsen nyt itsestäni aktiivisemman otteen elämääni!

Teen sen ensi viikolla. Teen, oikeasti. (En voi hoitaa asiaa tällä viikolla itsestäni riippumattomista syistä, oikeasti.)

Sunday, October 11, 2009

Levykkeillä vanhaa kirjeenvaihtoa - viikko 23

Löysin omia vanhoja tietokoneen levykkeitäni (diskettejä vai mitänenytolivatkaan) vuodelta mitä lie. Uteliaani tyrkkäsin ne erääseen käytössäni olevaan tietokoneeseen, jossa sattui vielä olemaan levykeasema ja sukelsin menneeseen.

Opiskelumateriaalia, harrastukseen liittyviä tiedostoja, järjestötoimintaan liittyviä muistiinpanoja ja... vanha kirjeenvaihto. Mikä yllätys! Kirjeenvaihto ikävä kyllä sisälsi menneisyyteen liittyviä ikäviä asioita. Olenkin säilyttänyt sen varmaan siksi, että muistaisin ihmisten (ja kyllä, myös eräiden tiettyjen ihmisten) nurjan puolen. Nyt en tosin ymmärrä, miksi sellaista pitäisi muistella. Antaa menneen ikävän mennä, unohtua. Kadota, kuten ikävät ihmisetkin.

En kyllä ymmärrä, miksi olen säilyttänyt levykkeitä vuosikausia. Mitä pidempään olen jatkanut romuistani luopumista, sitä vähemmän ymmärrän omaa säilyttämisvimmaani.

Levykkeiden mukana oli niille tarkoitettu säilytyskotelo, joten tämän viikon romuprojektipoistoni olkoon läjä levykkeitä ja niiden säilytyskotelo.

Friday, October 09, 2009

Haaveista vaikeneminen

Minun haaveeni ja tulevaisuuden "suunnitelmani" eivät ole täysin tiedostettuja ja konkreettisia, vaan ennemminkin omien vahvuuksieni ja kiinnostuksieni mukaista "tunnustelua". Minulla on siis kirkas tavoite: itselleni paremmin sopiva työ ja elämä, mutta en osaa vielä sanoa, miten siihen voisin päätyä. Asian voisi sanoa toisinkin: haluan siis lakata jumittamassa nykyisessä, sinällään hyvässä elämässä, ja vaihtaa toisenlaiseen. Meillä on kuitenkin vain yksi elämä, enkä haluaisi viettää sitä (koko aikaa!) nykyisissä merkeissä. Vaihtelu virkistääkin.

Mitäpä siis tapahtuu, jos vihjaan jollekulle, että voisin tulevaisuudessa tehdä jotain muutakin kuin nykyistä? Saan osakseni tyynen vilkaisun ja kysymyksen, että "niin kuin mitä"? Kysymys on aiheellinen, mutta vastaus on vielä ennemminkin tunteen kuin käsitteiden tasolla. Siispä en pysty vastaamaan (enkä haluakaan).

Yllättävää on se, että miten sen jälkeen "haaveisiini" suhtaudutaan. Olen saanut siis kuulla, että "ei nykyisestä tilanteesta mihinkään voi lähteä, täällä on oltava", "ei töitä ole", "luuletko, että tuollaisilla romanttisilla haaveilla voi elättää itsensä (ja ilkeä naurahdus päälle)" jne. Täydellistä tyrmäämistä. Juuri yhtäkään kannustavaa sanaa en ole saanut.

Miksi siis mainitsisin kenellekään edes haaveilevani jostain muusta kuin nykyisestä elämäntilanteestani, kun se ei kerran "kenellekään kelpaa"? No, en miksikään, enää. Tiedän muutoksen olevan haasteellista (en nyt ihan tyhmä ole), mutta ei nykyinenkään elämä loppuelämän vaihtoehtona ole enää mahdollinen. Mieleni on valinnut toisin, tunnustellut toisenlaista suuntaa, tehnyt päätöksiä lupaani kysymättä.

Useimmat meistä ovat tehneet elämässään sellaisia valintoja (velat, lapset), jotka kaventavat vaihtoehtoja tai saaneet muuten elämää kaventavat lähtökohdat, mutta en silti usko siihen, että elämä olisi täydellisen vaihtoehdotonta. Liikkumavara on usein kapea, mutta ei sentään ihan hartioiden levyinen ahdas käytävä. Minulla liikkumavara on aiempien valintojeni ja hyvän tuurin johdosta aika leveä, mistä olen onnellinen. Silti mahdollisuuteni helposti rusennetaan kämmenelle, jos hieman edes vihjaan niistä. Se on surullista. Toivoisin itse, että ihmiset olisivat rohkeampia ja tavoittelisivat innokkaammin omannäköistään (mahdollisimman paljon omien arvojensa mukaista) elämää. Toivoisin aidon kannustavaa ilmapiiriä. Monet luovuttavat liian helposti.

Minusta on ilahduttavaa lukea tai katsella ohjelmia ihmisistä, jotka ovat lähteneet tavoittelemaan omaa elämää. Taival ei ole useinkaan ollut helppo, vaan ennemminkin monia haasteita ja itkuisia hetkiä sisältäviä, mutta silti he ovat onnellisempia kuin aiemmin. Miksi? Koska he toteuttavat elämässään omia arvojaan. Siihen minäkin ensisijaisesti tähtään, en välttämättä mullistaviin ulkoisiin muutoksiin (vaikka niihinkin). Olen nyt jo huomannut onnellisuuteni lisääntyneen, kun olen antanut elämässäni ja ajatuksissani enemmän sijaa itseäni kiinnostaville asioille. Näin sen pitääkin mennä, onnellisuuden etsinnän. En vain malttaisi odottaa, että jotain muutoksia tapahtuisi myös käytännön elämäni tasolla.

Tuesday, October 06, 2009

Riidat luonnollinen osa ihmissuhdetta... kai?

Olen nähnyt ja kuullut ihmisten (pariskuntien, ystävien) riitelevän keskenään, ehkä aikansa mököttävänkin ja myöhemmin sopivan. Tunteiden tuulettaminen näyttäisi kuuluvan ihmissuhteiden kehityskulkuun, koska elämä ei mitenkään voi olla aina kitkatonta, ongelmatonta ja molempien osapuolien mielen mukaista. Jatkuva tasainen arki on toki mahdollinen, mutta voi myös sisältää ongelmien kätkemistä.

Riita repii molempien osapuolien todelliset näkökulmat esille ja usein kyse ei ole elämää suuremmista asioista. Se voi tapahtua liioittelevin ja jopa vääristelevin sanankääntein, mutta tunteiden tuuletuttua (kannattaa odottaa tunnekuohun ohimenemistä) asioista usein voi keskustellakin jo asioina. Sen jälkeen tilanne voi olla jopa parempi kuin aiemmin avoimuuden puhdistaessa ilmaa tai pahimmassa tapauksessa on aika suunnata omille teilleen.

Teoriassa tiedän riidoista yhtä ja toista. Silti minulle riitaan liittyy ajatusketju: riita --> ihmissuhteen katkeaminen. Eikä välttämättä tarvitse olla edes kyse riidasta, vaan "asiaksi" käy ihan väärinkäsityskin, pieni mielipaha tms. toisin sanoen asian ei tarvitse olla edes mikään iso, se vain paisuu jotenkin omituisiin mittasuhteisiin.

Minulla ei ole montaa ystävää. Minulla on kuitenkin ollut ihmissuhteita, joissa olen jopa avautunut jonkin verran, ja aikanaan tekikin näitä ihmisiä sanoa ystävikseni. En kuitenkaan enää kutsuisi heitä ystävikseni, kun ajattelen, miten pienestä kitkasta he ovat minut hylänneet. Heitä on ollut yllättävän monta viime vuosina, niin monta, että minun tekisi mieli ajatella olevani itse pahasti viallinen. En kuitenkaan tee niin, koska mitäpä se hyödyttäisi.

Ei siis ole tarvittu kummoistakaan asiaa, kun minun suuntaani on kaikki kommunikointiluukut lyöty kiinni. Eräs ei saanut tahtoansa läpi, vaikka minulla oli perustelut sille, miksi en yksinkertaisesti jaksanut joustaa enää enempää (ajankäyttöön liittyvä asia). Toiselle ei saanut sanoa kuin häntä miellyttäneitä asioita. Yhdelle olisi pitänyt muistaa kertoa kaikki mahdollinen tapahtunut. Olisi ilmeisesti myös hyvä pitää yllä rautaista itsehillintää, jotta sanoisi vain harkittuja ja neutraaleja asioita höystettynä hyväksytyillä mielipiteillä.

Kun en huomannut, tajunnut ja ymmärtänyt, niin kävi miten kävi. Sitten olikin jo aivan liian myöhäistä.

En jaksa käsittää tuollaisia ihmisiä, jotka katkaisevat kaikki keskustelukanavat. Olen minäkin saattanut tehdä niin hetkeksi, jotta tunteeni ovat asettuneet, mutta mitään lopullista se ei ole ollut. En minä jaksa jostain yhdestä lausahduksesta mököttää lopun ikääni. Asiat asioina ja suhteellisuudentajua kehiin, elämä sisältää oikeitakin huolia (sinällään mitenkään mielipahaa vähättelemättä).

Surettaa vain se, miten olen menettänyt luottamukseni ihmisiin. Tuntuu todella kannattamattomalta avautua kenellekään, kun todennäköistä on, että toinen suuttuu jonain päivänä harkitsemattomasta lausahduksestani ja häipyy iäksi. Tulee tunne, että ei kannata panostaa. Vai pitäisikö ihmissuhteita oletuksenakin pitää kertakäyttöisinä, niin kuin näyttää olevan ajan tapa? "Ei sovi minun hipiälleni, vaihdanpa parempaan."

En sano, että ihmissuhteissa pitäisi väkisin sinnitellä. Ei toki. En vain ymmärrä, mikä asia voi olla sellainen, että keskustelulle (edes yhdelle sanalle) ei ole enää sijaa. Miten yksi, ehkä jopa vain muutaman sekunnin mittainen hetki, voi mitätöidä koko aiemman, kenties jopa tosi hyvänkin historian. Näköjään voi ja sen kun vielä ymmärtäisi. Minusta sanaton hylkääminen on kostamista ja todella häijyä sellaista.

(Täytyy nyt tähän loppuun vielä mainita, että ei minua sinällään haittaa se, että nämä ihmiset päättivät lähteä omille teilleen. Toki olen loukkaantunut syytöksistä, joihin en saanut vastata, mutta totta puhuen en todellakaan kaipaa näitä ihmisiä enää. Minusta on hyvä lähteä eri teille, kun näkemys ystävyydestä on niin kovin erilainen (esim. yksi hetki voi mitätöidä toisen ihmisen täysin). Ainoa asia, mikä vaivaa on se historia, mikä näissä suhteissa oli myös hyvää: olisi ollut hienoa kiittää niistä lukemattomista yhteisistä hetkistä, joista olen aidosti kiitollinen. Siis jotenkin hyvästellä.)

Sunday, October 04, 2009

Kirjahylly on tavaramagneetti - viikko 22

Romuprojektini myötä olen huomannut, miten helposti tuleekaan ostettua "pientä kivaa". Siis ihan tarpeellisiakin juttuja, mutta myös esimerkiksi kotia kaunistavaa, ei niin välttämätöntä tavaraa. Olen ajatellut, että ostelen poikkeuksellisen vähän mitään kestotavaraa tai vaatetta, mutta nyt kun olen kirjaillut niitä ylös tulos on yllättävä! Useimpina viikkoina olen joutunut pohtimaan sitä, että mistä luopuisin ostojeni vuoksi. Huh. Ja silti tunnen pientä innostusta kirpparikierroksille, vaikka en tarvitse mitään (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta). Niin se vain menee, höh.

Viime viikolla en ostanutkaan mitään, mikä on varsin ilahduttavaa.

Olen huomannut kirjahyllyni olevan varsinainen tavaramagneetti. Ei minulla kirjoja ole mitenkään erityisen paljon, koska en keräile niitä, mutta usein pohtiessani, että mihinhän tämänkin tavaran loppusijoittaisin tai laskisin kädestäni, kirjahyllystä löytyy sopiva kolonen. Olenkin oppinut jossain määrin inhoamaan kirjahyllyäni, se ei ole koskaan oikein itseäni miellyttävä. Sen lisäksi, että se on aluperinkin ruma, se pursuilee täynnä sekalaista romua, hyh.

Siispä päätin tällä kertaa karsia kirjoistani. Valitsin kaksi joskus muinoin saamaani kirjaa. Olen erittäin huono luopumaan saadusta tavarasta, mutta joskus niinkin on pakko tehdä - nyt se on itseasiassa helppoa, kun näiden kahden kirjan antajaa en halua enää muistaa tai muistella. En edes pidä näistä kirjoista ja pientä selailua lukuunottamatta en ole niihin edes perehtynyt.

Näistä kirjoistani tulee mieleeni, että en halua omistaa tavaraa, joihin liittyy negatiivisia muistoja. En toisaalta myöskään halua omistaa tavaraa, joka ei tunnu omaltani tai ei edusta arvojani. Toivon näiden kahden lauseen muistuvan tulevina viikkoina mieleeni, kun valitsen poistettavia tavaroitani. Arvot ja muistot, niitähän meidän tavaravuoremme myös edustavat.

Thursday, October 01, 2009

Olipa kerran äidinkielenopettaja

Kahdeksasluokkalainen pitkätukkainen tyttö käveli koulutietään posket innostuksesta punoittaen: olihan repussa runsaasti työtä vaatinut valmis kirjallisuusanalyysi kirjasta, josta tyttö oli kovasti pitänyt. Tyttöä hymyilytti. Tyttö oli tehnyt työtä monena iltana, kirjoittanut ja korjannut virheitä, hionut sanamuotoja ja lauseita ja miettinyt sisältöä ja kirjan sanomaa. Lopulta analyysi oli ollut valmis ja puhtaaksikirjoitettu ystävän kirjoituskonetta lainaten. Kone oli nakuttanut edellisenä iltana myöhään, mutta valmista oli tullut. Siistiä jälkeä. Askel oli kepeä asfaltilla, kun tytön ylpeät askeleet löivät rytmikkäästi kulun tahtia.

Tyttö istui pulpettiinsa hymyillen. Äidinkielenopettaja saapui luokkaan punaiset hiuksensa heilahtaen ja todeten, että on aika kerätä kirjallisuusanalyysit. Tyttö antoi haikeasti, mutta innokkaasti omansa, ja tunsi sisällään innostuneen odotuksen tulevasta palautteesta: harvoin tyttö näin hyvin panosti kirjallisiin töihinsä, vaikka varsin hyvä koulussa olikin.

Opettajan kerättyä työt pöydälleen sekavaksi kasaksi sanoi hän punaisia hiuksiaan silmiltään pois työntäen pitävänsä työt, eli että niitä ei palauteta. Tyttö säikähti: hän nimenomaan halusi takaisin oman, koko sydämellään tehdyn työnsä! Apua! Hän harkitsematta sanoi jotain, mitä myöhemmin ei enää muistanut. Jotain epätoivoisen sävyistä se oli liittyen siihen, että työt ovat oppilaiden omia ja ne pitää palauttaa tai ainakin asiasta olisi pitänyt sanoa aikaisemmin, jotta olisi tiennyt ottaa kopion. Tyttö oikein säikähti sanomisiaan, koska harvasanaisena ja kilttinä tyttönä hän ei muistanut aiemmin moista tehneensä. Mistä sanat nyt luikahtivat, varoittamatta, vapaina? Säikähdys vei pelon ja heikon itseluottamuksen hetkeksi pois ja sanat tulivat, tulvana, hätäisenä, epätavallisena. Mitä ihmettä!

Opettaja sanoi jotain. Tyttö ei enää muista, että mitä. Opettaja sanoi lisää ja sen tyttö muistaakin. Opettaja palauttaa työt kaikille muille, mutta ei tytölle. Tyttö istuu tyrmistyneenä ja surullisena, eikä uskalla avata suutaan enää. Eihän se mielipiteen kertominen näyttänyt hyvä asia olevankaan, parempi olla hiljaa ja nöyrä. Niin kuin tyttö siitä lähtien olikin.

Kului joitain viikkoja. Lupauksensa mukaisesti opettaja palauttikin työt, mutta ei tytön työtä. Tyttö tunsi suurta surua ja nöyryytystä, vihaakin epäoikeudenmukaisesta kohtelustaan. Hän ei myöskään saanut minkäänlaista palautetta työstään, ei sanaa, ei arvosanaa. Tyttö saisi työnsä takaisin kevään viimeisenä koulupäivänä, kuului lupaus punaisten hiusten takaa.

Kevään viimeinen koulupäivä oli aurinkoinen. Todistukset jaettiin, minkä jälkeen pihalla käveli yksinäinen tyttö miettien, mitä tekisi. Hänen sisällään risteilivät monenlaiset tunteet vihasta suureen suruun, mutta ennen kaikkea epätietoisuus: mitä hänen pitäisi tehdä? Tyttö lähti aikansa odotettuaan itkien kotiin.

Syksy saapui pimenevine iltoineen ja uuden lukujärjestyksen mukainen arki palautti kesän rikkoman rytmin. Tytön pelokas olo äidinkielenopettajan kohtaamisesta vaihtui pian suureen yllätykseen: opettaja olikin vaihtunut. Ehkä tämä tästä, tyttö tuumi. Unohdan menneet ja keskityn kouluun. Silti tyttöön sattui ja hän oli aiempaakin varovaisempi. Aikuiset voivat olla arvaamattomia.

Kuukausia kului ja uusi äidinkielenopettaja ei pitänyt tytöstä. Heti alusta lähtien kohtelussa oli outo sävähdys, jonkinlainen hyljeksintä, huomiotta jättäminen. Tyttö suri, mutta nieli kaiken sisälleen. Hän ei puhunut asiasta edes ystävilleen. Mistä uusi opettaja tiesi kannustaa tytön kavereita, mutta jättää tytön ulkopuolelle?

Vuosien päästä tytöllä on vahva tarve puolustaa oikeudenmukaisuutta, itseään ja muita epäoikeudenmukaisuutta kokeneita. Ei hän riidellä halua, mutta on valmis tarvittaessa puolustautumaan ärhäkkäästi, punaisten hiusten hehku aina silloin tällöin mieleen jostain syvältä nousten. Jotain meni rikki, silloin kauan sitten.

Wednesday, September 30, 2009

Onnellisuudesta, osa 2

Pohdin hieman lisää eiliseen kirjoitukseeni liittyviä asioita. Toinen tavoitteeni onnellisuuden tiellä kirkastui minulle eilen illalla ja liittyy myös ensimmäiseenkin: minun olisi hyvä oppia ilmaisemaan itseäni enemmän, eli puhumaan, näyttämään tunteitani, tuomaan itseäni esille eli yksinkertaistettuna: olemaan oma itseni.

Minulla hyvin usein tunteet (sekä negatiiviset että positiiviset) jäävät sisälleni myllertämään, käännän ne siis sisäänpäin. Luulisin kuitenkin hyvinvointiani parantavan suuresti sen, jos tunteeni kiertäisivät, tuulettuisivat eli tulisivat ja menisivät vapasti, mahdollisimman vähän kontrolloituina (toki elämä vaatii tunteiden hallintaa, mutta minun liiallinen hallintani tekee minulle pahaa). Minä olen pelännyt nimenomaan toisten ihmisten reaktioita, hylkäämistä ja syrjintää, joten torjunta on ollut "luonnollinen" reaktio (halu kuulua laumaan). Tämä torjuminen on kuitenkin etäännyttänyt minut todellisesta itsestäni ja saanut minut näkemään liiaksi sisäänpäin, jolloin en ole enää nähnyt itseäni "ulkopäin", eli että mitä minulle on ihmisenä tapahtumassa ja minkälaisena minua pidetään.

Niinhän se on, että ihmiset pitävät minua sellaisena kuin millaisena minä pidän itseäni. Noin suunnilleen. Enhän minä esimerkiksi usko omiin kykyihini, siispä miksi joku toinen uskoisi? Kyllä epävarmuus huokuu ulospäinkin, vaikka sen yrittäisikin kapseloida sisälleen. Jos hylkää oman ainutlaatuisen persoonansa hyväksynnän tai minkä hyvänsä nimissä, niin sitten on persoonaton, nolla, nurkkaan työnnetty. Kyllä ihmisessä pitää olla jotain, mistä ottaa ote.

Menemällä tilanteisiin, puuttumalla asioiden kulkuun ja puhumalla enemmän voisin tuoda itseäni esille. Sen myötä uskoisin itsetuntonikin kasvavan, kun kokisin olevani enemmän "joku" ja "mukana", että minullakin on ajatuksia. Tässä ongelmani on ollut epävarmuuteni omista kyvyistäni, häpeä mahdollisista "vääristä" mielipiteistäni ja oletus ulkopuolisen roolistani. Mikä mielipide on kuitenkaan loppujen lopuksi väärä? Kauanko joku tuntematon ihminen mielessään myöhäilee jonkun tuntemattoman (siis minun) möläyttämiä mahdollisia älyttömyyksiä? Niinpä. Ja mitä väliä ylipäätään?

Olenhan minä näistä asioista jauhanut täälläkin moneen otteeseen, mutta edistysaskeleet ovat olleet olemattomia käytännön tasolla. Kurja mieliala vie helposti voimia ja mielenkiintoa puuttua asioihin ja silloin mieluiten vain vetäytyy suojaan. Nyt minua on (tavallaan onneksi, vaikka asia ei kiva olekaan) potkaistu eteenpäin tässä asiassa: olen joutunut puolustamaan asemaani ja reviiriäni. Jos en siis puutu eräiden asioiden kulkuun, minut työnnetään syrjään asiassa, joka koskee nimenomaan minua. Näinhän se nimittäin on, että jos työnnettäessä siirtyy suosiolla sivuun, niin se polun vie sitten joku muu.

Olen huomannut, että tällaisissa asioissa eteneminen vaatii pohtimisen ja oivalluksen lisäksi ehdottomasti tilanteita, joissa kehittää itseään. Nyt minulle on siis sellainen suotu, vaikka kyseessä onkin ei-toivottava tapahtuma. Lisäksi olen ajatellut aktiivisempaa otetta opiskeluihin liittyen, vaikka usein niissä piireissä tunnenkin itseni tyhmäksi. Näiden lisäksi pitää yrittää kehitellä vielä lisää tilanteita, joissa voisin opetella olemaan oma itseni.

Ehkäpä katkeruutenikin liittyy itseni kadottamiseen. Se voisi nimittäin olla surua menetetystä itsestäni ja kyvyttömyyden tunteita itseni uudelleen löytämisen suhteen. Ehkä, tuli vain mieleeni.

Tuesday, September 29, 2009

Kohti onnellisuutta..?

Olen seurannyt Yleltä Elämä pelissä -ohjelmaa ja tehnyt siihen liittyvän onnellisuustestin. Sain tulokseksi 48/100, kun suomalaisten keskiarvo on noin 70/100, eli olen lievästi onneton. En varsinaisesti yllättynyt tuloksesta, mutta testiä oli mielenkiintoista tehdä ja tuloksia tuumia.

Voisin tähän aiheeseen liittyen kirjoittaa useammastakin mieleeni ponnahtaneesta ajatuksesta, mutta paneudun tällä kertaa yhteen ohjelmassa käsiteltyyn asiaan. Onnellisuusvalmennuksen aluksi kullekin ohjelmassa mukana oleva henkilölle määritellään kolme tavoitetta, joita tavoitella henkilöiden onnellisuuden tiellä kohti parempaa elämää. Tavoitteilla pyritään ratkaisemaan elämässä juuri sillä hetkellä olevia suurimpia möykkyjä. Mitkä siis voisivat olla minun möykkyni, tavoitteeni?

Näkisin tärkeimmäksi tavoitteekseni kaikenlaisesta jäytävästä katkeruudesta eroon pääsemisen. Näkisin nykyisen elämäntilanteeni olevan varsin otollinen katkeruuden syntymiselle, mutta kun kyseessä on pään sisäinen asia, luulisin omilla toimillani ja ajatuksillani olevan myös ratkaiseva rooli. Olen pyrkinyt jo pitkään pääsemään katkeruuden tunteideni kanssa tasapainoon, mutta toistaiseksi olen lähinnä epäonnistunut. Tuntuu ihan siltä kuin jokaista edistysaskelta seuraisi vähintään yhtä suuri takaisku, jolloin jumiudun taas lähtökuoppiin.

Ihmisiä kohtaan tuntemastani katkeruudesta on ollut vaikea päästä eroon, kun olen edelleen kokenut hylkäämisiä, aiheettomia haukkumisia ja ikävää kohtelua. Juuri kun pystyn esimerkiksi sietämään, ymmärtämään ja hyväksymään naapurianikin paremmin, niin hänellä kilahtaa päässä ja hän aiheuttaa harmia toimillaan (esimerkiksi meluamalla yöaikaan). Juuri kun töissä alan sietää vallitsevia olosuhteita sielu joustaen, niin paikan ihmissuhteissa tapahtuu jotain epäreilua tai minua (tai jotakuta toista) syrjivää. Juuri, kun innostun hetkeksi työstäni, joku vie maton jalkojeni alta ja haluaa kuoria kermat päältä. Juuri kun alan luottaa johonkuhun ihmiseen siten, että avaudun, niin hän hylkääkin minut. Tadam.

Yritän ihan älyttömän sinnikkäästi ajatella asioiden positiivisia puolia tai ymmärtää tapahtumien taustoja. Silti nämä kolaukset joka kerta katkeroittavat. Tuntuu aivan siltä kuin minun pitäisi olla loputon ymmärtämisen, joustamisen ja sopeutumisen lähde ilman lupaa tuulettaa omia tuntemuksiani.

Kai tämä on normaalia elämää, mutta taidan olla liian herkkä siihen.

Ensimmäinen tavoitteeni on siis tosi iso, joten en ole vielä edes uskaltanut ajatella kahta muuta. Olisi niin paljon tehtävää ja työstettävää.

Monday, September 28, 2009

Parittomia sukkia - viikko 21

Romuprojektipäivitykseni myöhästyy taas hieman, mutta ei se haittaa. SE tosin haittaa, että myöhästymiset tapahtuvat oman kurjan oloni vuoksi: on ollut vaikea keskittyä olennaiseen ja toimintaan, kun tämä hetki jäytää.

Tein toissaviikolla kirpputorilta sisutukseen liittyviä hankintoja peräti kaksin kappalein, mikä on tosi harvinaista: sisustaminen kiinnostaa, mutta nykyiseen asuntooni en halua panostaa. Kuitenkin, tämä tarkoittaa romuprojektin nimissä poistoja tällä kertaa 2+2 kappaletta.

En nyt jaksanut kaivaa sisustukseen liittyviä poistoja tai edes tavaraa, vaan päätin luopua yhdestä parista sukkia ja muutamasta parittomasta sukasta. Olen säilyttänyt eräitä parittomia sukkia pitkään jotenkin olettaen, että niiden parit löytyisivät. No, eivät ole löytyneet. Aikaakin on kulunut sen verran, että tuskin löytyvätkään. Pois vain.

Minulla ei ole sitä ongelmaa, että pesukone tai mikään muukaan taho söisi sukkiani: pariton sukka on harvinainen ilmiö. Siksi niitä onkin jäänyt muutama kaapin pohjalle lojumaan ehkä jopa vuosiksi. Minulla on mieltymys erivärisiin ja -näköisiin sukkiin, joten jos jokin sukka eksyy paristaan, vastaavaa sukkaa (yksin tai yhdessä) ei löydy. Tämä on toisaalta tietysti huono asia, mutta toisaalta värikkäillä sukilla saa piristystä arkeen. Merkittävänä asiana on myös pirteän väristen sukkien löytyminen usein alekorista - mistähän lie moinen johtuu.

Parittomilla sukilla en siis taatusti tee mitään, joten keventyköön materiaalinen taakkani tällä kertaa niistä!