Thursday, December 29, 2016

Ilmaistyön haittoja tekijälleen

Pää pyörii täynnä ajatuksia niin, että on vaikeaa saada jostain ajatuksesta kiinni. Väsyttää ja hieman ahdistaakin, elämä on ollut aikataulullisesti täynnä ja liikaa vaatimuksia sinkoaa liian monelta suunntalta, itseltänikin. Arki on suorittamista ja uupumuksen välttelyä.

Mutta siis ilmaistyöhön, josta minulla alkaa olla runsaasti kokemusta. Olen tänä vuonna tehnyt yli puolet tästä vuodesta ilmaiseksi työtä ja nyt minusta tuntuu (kun ilmaistyötä riittää ensi vuodellekin yllin kyllin), että kamelin selkä alkaa katketa. Toisin sanoen en jaksa olla "aina" tällainen alimman tason orja, jolle annetaan ne työt, joita muut eivät halua tehdä ja jolla ei ole oikeuksia. Näin joulun aikaan on tympinyt esimerkiksi se, että vapaata on ollut minimaalisesti. Olen saanut nähdä erityisesti vaivaa, jotta olen pystynyt näkemään rakkaita läheisiäni. Samalla "työkaverini" voivat ottaa palkatonta vapaata, jos muuta lomaa ei ole, ja tehdä mitä ja miten haluavat lomallansa. Hammasta purren on täytynyt tehdä töitä.

Jos mietin ilmaistyöurani alkuaikoja, niin silloin olin innokas ja tein työni hyvin. Hymyilin, olin aktiivinen ja ahkera. Jotenkin ajattelin, että kun näyttää olevansa hyvä ja ahkera, niin siitä palkitaan. Saan jotain, edes hyviä taitoja jatkoa ajatellen, koska tarkoituksena oli tosiaan oppia uutta. Ajattelin myös, että mikä tahansa työ voisi auttaa työllistymään ja/tai ilmaistyössä ollessani olisin halutumpi työmarkkinoilla.

Erehdyin joka kohdassa. Minua ei palkittu mitenkään. En saanut minkäänlaista jatkoa työlleni, palkkaa tai palkintoa. En oppinut hyödyllisiä taitoja, vaan tein töitä, tuotin lisäarvoa yritykselle. Kiinnostavuuteni työmarkkinoilla ei lisääntynyt yhtään. Olo oli lähinnä hyväksikäytetty, vaikka toki yrityksen henkilökunta ja minun kohtelu oli todella hyvää.

Tämän jälkeen olisi luullut, että en ilmaistöihin menisi. No, huomasin pian töitä hakiessani, että minulla ei ole mahdollisuuksia työllistyä hakemuksia lähettämällä. Ajattelin, että voisin tehdä töitä ilmaiseksi, jos oikeasti on työllistymismahdollisuuksia ja opin sellaisia taitoja, joille on kysyntää työmarkkinoilla.

Nyt siis olen taas tehnyt ilmaiseksi töitä ja saldoa en osaa vielä sanoa. Saatan työllistyä tai sitten en. Oppimieni taitojen kysynnästä en osaa sanoa mitään, mutta mielellään minulla teetetään töitä ja vähemmän annetaan aikaa uuden opettelulle. Toisaalta saan nyt kyllä opetella edes jonkin verran verrattuna ensimmäiseen paikkaan. Aika näyttää, miten käy.

Nyt olen toisenlainen kuin ensimmäisessä paikassa. En enää luota työllistymiseeni. Tiedostan eriarvoisuuteni ja oikeuksieni puutteen ja tunnen niistä katkeruutta ja vihaa. Olen jotenkin lannistunut enkä koe, että minulla on mitään hyödyllistä osaamista tai edes paikkaa tässä yhteiskunnassa. Uskon entistä vähemmän työllistymismahdollisuuksiini (nykyisen firman ulkopuolelle). Suhtaudun entistä vihamielisemmin työttömien parjaamiselle, tähän maahan ja maan työttömyyden hoitoon. Inhoan tätä luotua orjatyömarkkinaa, jota luultavasti vain laajennetaan.

Tämä ilmaiseksi työskentely vie minulta työitsetuntoa, vähentää haluani tehdä mitään tämän maan hyväksi ja lisää inhoa työnantajia kohtaan, jotka haluavat vain noukkia rusinoita pullasta. Ei ihan kevyttä settiä, mielestäni.

Nyt yritän luvata ja vannoa itselleni, että en enää koskaan tee ilmaiseksi töitä. En enää ikinä kuvittele, että tässä maassa palkittaisiin ahkeruudesta ja aktiivisuudesta. Muistan, että tavallista tallaajaa käytetään heti hyväksi, kun hyväksikäyttö jotenkin mahdollistetaan. Ymmärrän, että jokainen meistä on työelämässä korvattavissa koska tahansa. Tiedän, että työmarkkinoilla ei pärjätä ja pysytä olemalla ahkera, hyvä tyyppi.

Ehkä "huikeinta" oli kuulla yhdessä haastattelussa (ilmaistyöpaikasta oli toki kyse), että he käyttävät ilmaistyöntekijöitä, kun se on kustannustehokasta. He sanoivat jopa suoraan, että eivät palkkaa ketään uutta, kun kerran ilmaiseksikin saa. Jipijee, tällä Suomi nousuun! (Joo, en mennyt tuonne.)

Saturday, December 24, 2016

Hyvää ja rauhallista joulunaikaa!

Paljon olisi sanottavaa, mutta sanat ovat olleet piilossa. Aika on mennyt arjesta selviytymiseen, mutta silti se on sisältänyt myös onnen ja ilon hippusia. Ne ovat kannatelleet muuten raskasta loppuvuotta.

Toivon, että ehdin ja jaksan pian kirjoitella tänne. Olen kaivannut sitä. Nyt keskityn rauhoittumaan hetkeksi läheisteni seurassa. Tämä on arvokasta ja hienoa.

Hyvää joulua kaikille teille lukijoilleni ja muille tänne eksyneille! Tehdään joulunajasta juuri meille ja läheisillemme hyvä ja lämmin.

Sunday, November 27, 2016

Muutos syksyn kuvioissa

Juuri, kun olin sujahtanut leppoisaan arkeeni ja alkanut nauttia siitä kunnolla, rysähti muutos. Voi sanoa, että todellakin rysähti, koska arkeni muuttui muutamassa päivässä ihan toisenlaiseksi. Aloitin siis töissä, mutta en toki palkkatöissä. Päädyin siis tekemään taas ilmaiseksi töitä ja se on herättänyt ristiriitaisia tunteita.

Työ ja työpaikka ovat kivoja ja pidän siitä, mitä teen. Toisaalta kaikki tekemäni on aivan uutta, eli opettelen käytännössä uusia asioita 8 tuntia päivässä, mikä tarkoittaa sitä, että olen ollut vähäisellä vapaa-ajallani täysin loppu. Olen aiemmin ajatellut olevani toisinaan uupunut, mutta jotenkin tuntuu, että vasta nyt todella tiedän, mitä uupumus on. Se on mm. sitä, kun ei enää pysty ajattelemaan yhtään mitään mutkikkaampaa, ei ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu ja mitä minulle puhutaan ja kehossa kiertää pahoinvointi. Tässä on siis vain osa oireista. Jostain syystä olen kyllä enimmäkseen nukkunut kuin tukki ja voisin nukkua vaikka kuinka paljon. Tämän vuodenajan loputon mustuus ei ole taatusti auttanut.

Olen luultavasti myös sukeltanut johonkin uuteen aikatodellisuuteen, kun aika ei riitä enää mihinkään. Kun tulen töistä ja teen välttämättömät askareet (+ seuraavan päivän valmistelut), onkin nukkumaanmenoaika. Aikaa rentoutumiselle ei juuri ole. Ei ihme, että en ehdi palautua. (Miten joskus oli töiden jälkeen aikaa tehdäkin jotain?)

Se, että päivästä toiseen askartelee sellaisten asioiden parissa, joita ei osaa, näännyttää ja ahdistaa. Minulla on mahdollista saada tästä oikea työpaikka, joten sekin lisää paineita. Siis nimenomaan mahdollisuus eli kaikki on taas kerran epävarmaa. Oikeastaan minun pitäisi iltaisin ja viikonloppuisin opiskella erästä asiaa, jotta varmistaisin työn saamistani. Työnantaja ei toki painosta mitenkään, mutta en vain osaa erästä tärkeää asiaa. En vain ymmärrä, miten voisin opiskella vielä vapaa-ajallani, jota ei juuri ole? Olen vielä niin nääntynyt vapaa-ajallani, että en kykene enää vastaanottamaan uutta. Ahdistaa tosi paljon.

Toisaalta koen taas saaneeni uutta näkökulmaa työelämään. Vaikka asetan ihan itse liikaa paineita, niin kyllä työelämäkin sitä tekee. Osaavampia työttömiä on jonoksi asti tähänkin hommaan. Kilpailu on järjetöntä ja paineita asetetaan, pitää suorittaa ja tuottaa arvoa. Tuollakin pitää kirjata kaikki, mitä tekee. Jaksaa, jaksaa! (Tai sitten ei...)

Jotenkin tuntuu, että jos tästä ei ura urkene, niin ei sekään haittaa. Taloudellisesti toki tulee jännät ajat, mutta kyllä muuten elämässä on niin paljon laatua verrattuna tähän raatamiseen että oksat pois. Tokihan vasta aloitin, joten ajan myötä tietysti tasaantuu, kun oppii hommat ja tottuu, mutta silti.

Onneksi loppuvuodesta on tiedossa jotain mukavaa vaihtelua arkeen ja edes jotain arkipyhiä, joista en juuri nyt voisi olla enempää kiitollinen. On jotain, mitä odottaa nääntymisen keskellä.

Saturday, October 29, 2016

Kasvimaalla kesällä

Vietin kesääni tälläkin kertaa myös kasvimaalla. Kesä oli säiden puolesta varsin hyvä, sekä aurinkoa että vettä riitti, vettä melkein liikaakin. Oli mukavaa taas lapioida, kylvää, kitkeä ja seurata kasvua. Myös sadonkorjuu on työllistänyt nyt syksyllä, parvekkeella on vielä paljon kaikenlaista, joista tehdä ruokaa. Pitääkin olla tarkkana pakkasten kanssa, jotta sato ei jäädy. Näin syksyllä parveke on hyvä paikka säilyttää sapuskaa, kun jääkaapin lisäksi muita kylmätiloja ei ole. Parvekkeella on vielä hieman sipulia, valkosipulia, naurista, palsternakkaa ja maa-artisokkaa. Karpaloitakin löytyy, ne toki suolta poimittuna :)

Hävisin tänäkin kesänä rikkaruohoille. Aloitin kesäni niiiin varmana siitä, että tällä kertaa saan pidettyä rikkaruohon kurissa. No, reissuilla oleminen varmisti sen, että rikkaruohon pääsivät juhlimaan. Ehkä onnistun seuraavalla kerralla :)

Kasvatin ensimmäistä kertaa jättikurpitsaa. (Kuva on syyskuulta, jolloin keräsin viimeiset kukat pois.)


Kurpitsa painaa noin 2,5 kiloa ja on ylhäältä halkaisijaltaan 22 cm. En ehkä ihan vielä pärjäisi kurpitsankasvatuskisoissa, mutta komea on. Tänä viikonloppuna olenkin tehnyt kurpitsaruokia.

Papujen kanssa oli sama ongelma kuin aiemminkin: itäminen. Idätin papuja sekä kotona että kasvimaalla ja molemmissa itäminen oli heikkoa, kotona ehkä jopa vielä heikompaa. Sanoisin itämisprosentiksi noin 10 %, mikä on ihan käsittämätöntä siemenpussin lupauksiin verrattuna. Tämä ongelma on vielä joka vuosi sama, joten en ymmärrä, mikä on vikana. Tänä vuonna ostin ainakin eri siemeniä kuin aiemmin. Satoa sain siis aika vähän, mutta onneksi kuitenkin edes jotain. Kuvassa on yksi satsi keitettynä.


Kasvatin tauon jälkeen valkosipulia. Tänä vuonna kasvimaan sai ehkä hieman aiemmin kuin yleensä, joten päätin yrittää, josko vaikka jotain ehtisi kasvaa. Ja ehtikin. Kuvasta ei oikein näe, minkä kokoisia nuo ovat (ja osan olen käyttänyt), mutta päällä olevat ovat ihan hyvän kokoisia (rasia on siis puolen litran pakasterasia). Pienimmät ovat 1-3 kynnen kokoisia, mutta sellaisinaan juuri sopivia annoskokoja :)


Kylvin nauriit myöhään, En muista, olisiko ollut peräti heinäkuun puolella. Pariin vuoteen en ole saanut nauriita, niiden kasvu on vain jäänyt kesken. Minulla ei siis ollut suuria odotuksia. Yllätyinkin, kun kasvu ei keskeytynytkään, vaan nauriit kasvoivat. Aika vain hieman loppui kesken, joten monta naurista ei ehtinyt kasvaa syötävän kokoiseksi. Kasvua häiritsi myös se, että en harventanut taimia riittävästi... Tälle ei ole selitystä, mutta nyt voin jälkiviisastella, että olisi todellakin pitänyt. Nauriit olivat erittäin laadukkaita ja herkullisia, harmi vain, että niitä oli niin vähän. Kuvassa näkyy myös osa sipulisadostani. Siitäkin tuli laadukas, vaikka sipulit aika pieniä ovatkin.



Kukkien osalta kesä ei ollut kovin onnistunut. Kosmoskukista ehti kukkia vain muutama kukka ennen kuin halla palellutti pitkiksi venähtäneet varret. Aiempina vuosina kosmoskukka on ehtinyt kukkia ihan hyvin, joten tämä yllätti. Taisin vieläpä kylvää siemenet jopa aiemmin kuin viime vuosina. Kehäkukat ja ruiskaunokit kylvin sellaiseen paikkaan, että ne hukkuivat suurelta osin muiden kasvien ja rikkaruohojen sekaan. Samettikukat kukoistivat kuten aiempinakin vuosina keräten loppukesästä runsaasti perhosia. Kokeilin kylvää myös jotain muita kukkien siemeniä, mutta ne eivät juuri itäneet. Muistelisin, että esim. maloppi ei itänyt lainkaan. Perhoskukat ja kalifornian tuliunikko itivät hyvin.

Suurimman yllätyksen kesällä järjesti lehtikaali. Kasvatin taimet kotona ja vein kasvimaalle, suojasin taimet harsolla, joten en kovinkaan pian kurkkinut harson alle. Yllätys olikin suuri, kun lopulta katsoin: jotkut ötökät olivat syöneet taimet! Eivät onneksi kaikkia, mutta melkein kaikki. Pari selvisi hyökkäykseltä, muutama kuoli kokonaan ja loput sinnitellen kasvoivat jonkinlaisiksi kasveiksi. Aiempina vuosina lehtikaalit ovat saaneet olla melko rauhassa ötököiltä, mutta tänä vuonna nimenomaan ne olivat syöminkien kohteena. Muut kaalikasvit saivat olla melko rauhassa.

Toinen yllätys oli porkkana: senkin söi jokin ötökkä. Maistelin jossain vaiheessa yhdestä porkkanasta osaa, mutta se jäikin sitten ainoaksi. Ei tehnyt mieli syödä varsia, jotka olivat syödyn ja huonon näköisiä. En tiedä, mikä porkkanaa vaivasi, mutta varret olivat ainakin ruskaisen värisiä. Ensimmäistä kertaa en käyttänyt harsoa kasvun alussa, joten en tiedä, olisiko sillä ollut vaikutusta ötököiden tuloon.

Kesäkurpitsaa sain hyvin, niistä ei tällä kertaa monikaan mädäntynyt kesken kasvun, kuten parina viime vuonna. Härkäpapusato oli myös melko hyvä. Salaattia sain varsin vähän, se ei jostain syystä itänyt/kasvanut kovin hyvin. Kokeilin jotain uutta salaattilajiketta, romasalaattia, joka kasvoi salaateista parhaiten. Jotain muuta japanilaista salaatti- tms. kasvia kokeilin myös ja se kasvaa rehotti hyvin. Kurkku tuotti satoa kuten aiempinakin vuosina eli ihan hyvin. Viime vuonna palsternakka ei ehtinyt kasvaa, joten tänä vuonna kylvin sitä vähemmän. Sain kuitenkin ihan syötävän kokoista, pienehköä satoa, jota olen syönyt mm. uunijuureksina. Maa-artisokkaa tuli turhankin hyvin, sitä on vieläkin parvekkeella odottamassa muuntumista herkulliseksi sosekeitoksi (jota ei valitettavasti voi syödä kovin paljon kerralla aiheuttamiensa vatsaoireiden vuoksi).

Oli mukava kasvimaakesä, vaikka se tuntuikin tällä kertaa myös työläältä. Kasvun seuraaminen ja fyysinen työ sopivassa määrin sopivat minulle, nautin sellaisesta. Aikaa tuo kasvimaatouhuilu vie niin paljon, että en tiedä, miten se sopisi työn oheen. No, tällä kertaa ei tarvinnut murehtia moisesta, vaan pystyin panostamaan viljelyyn. Ainoastaan kasteluiden järjestäminen reissujen ajaksi on iso ongelma, mutta tänä vuonna reissasin aikoina, jolloin ei tarvinnut kastelemisesta juurikaan murehtia ja sateinen kesä auttoi loput.

On ikävä kesää!

Friday, October 14, 2016

Paikalleen jämähtänyt todellisuus

On aivan mahtavaa saada hyviä uutisia ystävältä. Ilo ja onni läikähtelevät sisälläni, kun ystäväni on saanut toteutettua suuren unelmansa ja asiat järjestyvät paremmin kuin hyvin. Hänen onnensa on todella ansaittua.

Ilon hetken jälkeen istun alas. Sisälleni virtaa surua siitä, että en itse ole kyennyt tekemään todeksi moniakaan itselleni tärkeitä asioita. Näen aiempaa selvemmin eron siinä, miten monet kulkevat pontevasti elämässään eteenpäin tehden itselleen tärkeitä asioita verrattuna omaan jumiutumiseeni. Olen toki tehnyt asioita, suorittanut, pakertanut kuuliaisen kansalaisen lailla. Mutta ovatko ne asiat niitä, jotka saavat sisäisen valoni loistamaan, elämäni sykkimään? Eivät.

Olen antanut (kuvittelemieni) ulkoisten tekijöiden rajoittaa elämääni. Olen ajatellut, että kyllä minun vuoroni aikanaan tulee, nyt ei ole oikea hetki. Ja näin elämä on mennyt ja menee edelleen oikeita hetkiä odotellessa. Kyse on osittain myös pelosta astua elämän tikapuilla eteenpäin. Olen ajatellut, että kyllä asiat aikanaan järjestyvät, mutta eivät ne järjesty, ellei niitä järjestä. Oma hapuileva hosuminen sinne ja tänne ei ole vienyt niitä itselleni tärkeimpiä asioita eteenpäin. Olen tehnyt monta huonoa valintaa ja jotain pientä, varovaista hyvää toisinaan. Arvojen mukainen asioiden tavoittelu on jäänyt vähemmälle.

Kokonaisuus on jämähtänyt paikalleen, koska olen pelännyt ja kuvitellut itselleni rajoituksia, joita ei ole ollut olemassa.

Muiden ihmisten elämän tavoitteiden tavoittelu ja lopulta saavuttaminen ovat avanneet silmäni tälle. Olen oman elämäni sivustakatsoja. Ja voin kertoa, että kipeää on tehnyt. Monet itkut olen itkenyt, mutta en silti pääse eteenpäin, irti tahmeasta jähmettyneisyydestäni. Nytkin minulla on yksi asia, jota voisin lähteä tavoittelemaan, mutta kuvittelen sille rajoitteita. "En voi, koska..." "Kyllä parempi hetki tulee vielä joskus." Oikeasti voisin toimia juuri nyt.

Ei niitä hetkiä välttämättä tule myöhemmin.

Wednesday, October 12, 2016

Työnhakijaa kohtaan osoitettu mielenkiinto

On se kumma, kun en saa lojua kotona laiskana, vaan minua yritetään aktivoida. Juuri kun ajattelin, että saattaisi olla rauhallista kaamokseen varautumista tämä elo ja olo. Vetoa tälle työnhakijalle olisi nyt tarjolla, pääsisin tekemään jopa töitä tai sitten minua ainakin potkittaisiin pepulle työhakemusten väkertämisessä. Jepulisjee! Saan valita!

Yhteistähän näille aktivoinneille on se, että palkkaa ei heru eikä tipu. Töitä pääsisin tekemään taas kerran ilmaiseksi, aiheesta, joka on yksi erittäin kapea erikoisosaamisen alueeni, joka ei työllistä. Paitsi näköjään, jos menen ilmaiseksi jakamaan tietoani. Ja jatkoa ei olisi. Miksi tämä tuntuu minusta ihan älyttömän pahalta? Jakaisin suppeaa osaamistani ilmaiseksi saamatta itse muuta kuin 9 euroa päivä? Oikeasti minusta tuntuu, että pääni ei ehkä kestäisi tuota vedätystä. Voisin työskennellä ilmaiseksi, jos oppisin jotain työllistymistäni edistävää.

Tai sitten saisin apua työnhakuuni. En tiedä, mitä tämä tarkoittaa enkä ole erityisen vakuuttunut siitä, että tsemppaaminen ja hakupapereiden viilaaminen mitään tekisi, kun ongelmanani on se, että olen tehnyt erittäin kapean osaamisalueen hommia. Minun pitäisi siis saada töitä, jollaista en ole aiemmin tehnyt. Kyllä, ja pinkit lehmät lentävät taivaalla ledivalot kaulassa. Tälläkin hetkellä. Katsokaa vaikka!

Olen saanut työnhakudokumenteistani niin hyvää palautetetta, että mitään päivitettävää ei ole enää löytynyt. Olenkin miettinyt, että pitäisikö minun alkaa katsomaan ja kommentoimaan muiden työttömien CV:itä ja hakemuspapruja. Luulen, että minulla on kaiken tämän aiheen opiskelun jälkeen jo suorastaan ammattimainen näkemys asiaan. Valitettavasti asia on vain niin, että papereiden muodolla ei ole suurta väliä, jos sisältö on pielessä.

Silti hahmottelen mielessäni hakemusta, joka olisi jollain tavalla överiksi vedetty. Lopputulos työnhaussa ei ainakaan voisi huonontua ja saisin itse viihdykettä väkertäessäni jotain hauskaa. Pitää katsoa, josko viitsisin vaivautua moiseen. Sohvalla lojuminen kirjan kanssa on kuitenkin mukavampaa.

Oikeasti minusta on mahtavaa, että minulle tarjotaan apua työllistymisen kanssa. Tuohan on mahtava etu! Tuo ilmaiseksi työskentelemisen "mahdollisuus" korventaa, kun tiedän, että ei se korjaisi tätä suppean osaamisen ongelmaani ja menettäisin mahdollisuuden saada apua työllistymiseeni, joka taas ei takaa työllistymistä. Voi rähmä. Mitähän tässä tekisi. Pohdiskella tässä nyt kahden vaihtoehdon välillä, joista kumpikaan puuhastelu ei välttämättä työllistä...

Wednesday, October 05, 2016

Omassa kuplassa on hyvä olla

Olen monen tavoin Facebookissa ja olen siitä ihan tyytyväinen. Facebook on tarjonnut minulle enemmän positiivista kuin negatiivista, ehdottomasti. Olen sen avulla saanut uusia tuttavia, ollut yhteydessä vanhoihin tuttuihin ja saanut paljon kiinnostavaa tietoa ja tietoa tapahtumista.

Kuulun turhan moneen ryhmään, joista luontoaiheiset ovat erityisen lähellä sydäntäni. On mukavaa lukea ihmisten luontokokemuksista ja katsella huikeita kuvia. Ammennan tietoa kansallispuistoista ja muista retkeilyalueista ja suunnittelen omia retkiäni. En tietäisi juurikaan retkipaikkoja, ellen olisi Facebookissa aiheeseen liittyvissä ryhmissä.

Minusta on mukavaa lukea tuttujeni kuulumisia, vaikka enimmäkseenhän niitä toki sävyttää positiivisuus ja menestyminen. Ei toki kaikilla. Minä en jaa itsestäni juuri mitään ja koen siitä huonoa omaatuntoa, jolloin toisinaan laitan jonkin melko turhanoloisen päivityksen tai jaan kiinnostavan uutisen. Harvakseltaan lisään jonkin tarkkaan harkitun kuvan. En tiedä, millaista kuvaa annan itsestäni Facessa. Olen ajatellut, että en välitä antamastani kuvasta, mutta tämä on väärin ajateltu. Olen aiemmin ollut kiinnostunut, mitä muut minusta ajattelevat, mikä on typerää. Nyt minua lähinnä kiusaa se, jos annan aivan väärää kuvaa itsestäni. Sekin tosin varsin vähän.

Olen ehkä ollut onnekas, kun Face-kaverini (ainakin ne enemmän julkaisevat) ovat hyvin pitkälti samalla aaltopituudella kanssani ainakin mitä arvoihin ja politiikkaan tulee. Saan siis heidän julkaisujaan ja jakojaan lukemalla tietää, millaisia aivopieruja maamme typerät päättäjämme ovat turauttaneet. Tällä asialla on tosin kaksi puolta: toisaalta pysyn ajan tasalla, mutta toisaalta minua ahdistaa lukea joka viikko siitä, millä keinoin idiootit päättäjämme kulloinkin haluavat viedä ruokarahani ja miten nämä turhakkeet kuvittelevat sen olevan kannustavaa (kannustaahan se, mutta eri asioihin kuin mihin ahneet päättäjämme haluaisivat sen kannustavan).

Olen siis voinut Facessa olla aika paljon mukavuusalueellani sikäli, että samanhenkistä porukkaa ympärilläni riittää. No, muutama kuukausi sitten sain kaverikutsun henkilöltä, joka on osoittautunut arvoiltaan itseni vastakohdaksi. Siinä missä itse olen pehmoilija ja kaikille hyvää toivova, tämä "kaveri" on kovien arvojen ihminen, rahan perässä juoksija, köyhien kyykyttäjä. Juuri sellainen, joka ajattelee, että työttömät ovat laiskoja paskoja ja ansainneet rangaistuksensa, kun eivät laiskuuttaan viitsi mennä töihin. Joka kannattaa pienipalkkaisten (erityisesti julkisella puolella työskentelevien) työntekijöiden palkkojen reilua pudottamista. Mieluummin keppiä kuin porkkanaa. ja muita vastaavia asioita ja arvoja, joista iso osa hänellä perustuu ideologiaan, ei tosiasioihin. Turvalliseen hymistely-ympyrääni on tullut särö.

Aluksi ajattelin, että voi ahdistus, pakkoko tuollaista on lukea. En itse enää viitsinyt jakaa omia arvojani edustavia päivityksiä. Nyt olen kuitenkin yrittänyt nähdä asian toisen puolen, mahdollisuuden kurkistaa aivan erilaisen ihmisen arvomaailmaan, mahdollisuutta yrittää käsittää, millainen tuollainen ajatusmaailma ja elämä voi olla. Kaiken inhotuksen jälkeen olen kuitenkin tullut tulokseen, että meitä on moneen junaan ja voi kiitos, että en itse ole tuollainen. Olisi kamalaa kumartaa vain rahaa ja kovia arvoja.

Onneksi olen empatiakykyinen ja ymmärrän ihmisiin liittyviä asioita niin valtavan paljon paremmin. Olen jotenkin omituisesti noiden päivitysten kautta saanut myös voimaa ja uskoa omiin arvoihini ja siihen, millainen "pehmo" olen. On oikeasti vahvuutta toivoa kaikille ihmisille hyvää positiivisen ja kannustamisen kautta kuin edustaa ylimielisyyttä, rangaistuksia ja syyttelyä "heikompiaan" kohtaan, lyödä jo valmiiksi lyötyjä. Minulla on nykyään välillä varsin vahva olo ja sille taitaa olla perusteita.

Ehkä on hyvä ravistella omaa kuplaansa, jotta tunnistaa sen edelleen omakseen.

Tuesday, September 27, 2016

Arvottomuutta ja epäonnistumista

Viime päivät ovat olleet raskaita. Mieli on kuin tunkkainen tukos, josta ei saa otetta. Luulen, että en osaa kirjoittaa ajatuksistani ja tunteistani, vaikka luultavasti kirjoittaminen tekisi hyvää. En puhu kenellekään tämänhetkisistä mietteistäni. En toisaalta kyllä tiedä, mitä mietteeni ovat.

Mitään erityistä ei ole tapahtunut, päivät soljuvat tasaiseen tahtiin. Välillä saan jotain tehtyä, välillä en. En tiedä, mihin tarttua tai suunnata. Kaikessa on tuhruinen harmaan sävy. Ei ole hyvä olla.

Kun on aikaa, mieli alkaa kehitellä ikäviä ajatuksia. Välillä mielessäni itää ajatus pieleen menneestä elämästä ja vääristä valinnoista. Siinä on sellainen siemen, josta voi saada sopivissa olosuhteissa kasvamaan muhkean puun, joka täyttää koko mielen. Tunnen tunteita turhuudesta ja arvottomuudesta. Toisaalta mietin, että kaikki me ihmiset olemme yhtä arvottomia. Maapallo taitaisi pärjätä paremmin ilman meitä. Liian monella esillä olevalla ihmisellä on suuri, haitallinen valta kaikkea elollista kohtaan ja heitä kuvitellaan arvokkaiksi. Toisaalta liian moni pienestä rakentava ja ympärillensä rakkautta hehkuva pieni ihminen tungetaan arvottomuuden muottiin. Tässä maailmassa hyvää ei ole jaossa tasaisesti eikä varsinkaan ansion mukaan. Moni haitallinen saa aivan liikaa ja liian moni hyvä saa liian vähän tai ei lainkaan.

Näitä mietin, kun tunnen itseni arvottomaksi ja epäonnistuneeksi. Jos tuo tyyppi on, olen minäkin.

Olen taatusti epäonnistunut monessa asiassa, mutta mitä väliä sillä loppujen lopuksi on? Tässä kovenevassa yhteiskunnassa taidamme olla suuntaamassa kapenevien vaihtoehtojen suuntaan. Jos ei ole vaihtoehtoja, voi olla siinä, missä sattuu olemaan. Se voi kyllä olla kurjaa, mutta kyllä se jotain (synkeää) rauhaa voi tarjota, jos on pakko pysyä paikallaan verrattuna erilaisissa vaihtoehdoissa harhailevaan, levottomaan mieleen. Minä kai tasapainoilen tuossa välissä. Kuvittelen vaihtoehtoja ja yritän kuvitella, että niitä ei ole.

Oikeasti on kyllä kurjaa pohtia, tekisinkö tuota vai tätä ja todeta, että ei osaa valita. On ikävää, kun en koe voivani puhua kenellekään siitä, että en oikeastaan voi kovin hyvin, tunnen katkeruutta ja tyhjyyttä. Tavoitteet ja suunta ovat hukassa. Toisaalta minulla on moni perusasia ihan hyvin ja olisi hyvä muistutella itseään niistä. Miten voisi muistaa ne hyvät asiat, kun mieli harhailee puutteisiin ja luopumisiin?

Taidan kärsiä toivon puutteesta. En näe tulevassa toivoa. En ole aiemmin ajatellut, miten tärkeää olisi ylläpitää toivoa, jotta elämän myrskyssä jaksaa. Minä en tällä hetkellä tiedä, mistä ammentaisin toivoni, siksi kai olen sen menettänyt. Ja kun toivoa ei ole, on vain toivotonta näköalattomuutta.

Aurinko paistaa. Lähden lenkille. Hengästymisessä, kropan työskentelyssä on jotain lohdullista, juurruttavaa ja kannattelevaa. Se antaa hetken tauon kurjasta olosta. Ruskalehdet ovat kauniita, luonto tarjoaa lohdullisia näkymiä. Liikunta luonnossa on terapiaa.

Tuesday, September 13, 2016

Päivärytmi

Herään aamulla siihen aikaan, mikä tuntuu hyvältä. Tämä riippuu oikeastaan täysin nukkumaanmenoajastani tai siitä, koska uni edellisenä iltana on suvainnut tulla, mutta herään joka tapauksessa 8.00-9.30 välillä. Siitä alkavat erittäin hitaat aamutoimeni, joista periaatteessa nautin tosi paljon. Työttömyyden parhaita puolia, jota varjostaa se seikka, että voin toimia noin melkein joka aamu.

Saatan katsoa hieman aamu-TV:tä, jos olen herännyt riittävän ajoissa. Laitan aamupalan kaikessa rauhassa, syön hitaasti lehteä lukien ja lopulta siirryn sohvalle teekupin kanssa. Luen kirjaa, joskus lyhyempään ja joskus pidempään.

Tämän jälkeen siirryn päivän siihen ajankohtaan, kun pitäisi saada jotain aikaiseksi. Hoidan tietokoneella asioita, harkitsen työhakemuksen tekemistä, ehkä siivoan tai käyn kaupassa ja lopulta laitan lounasta. Lounaan jälkeen koittaa taas tehokkaan tai "tehokkaan" "työskentelyn" ajanjakso, jonka saattaa katkaista kirjaan syventyminen. Saatan kyllä mennä lenkillekin. Pian pitääkin laittaa päivällistä, jonka jälkeen saatan harrastaa liikuntaa. Illalla ehkä luen tai katson telkkaria.

Meininki on niin tahmeaa, että tuntuu kuin mikään ei etenisi. En juurikaan saa työnhakua edistymään, kun en vain pysty tarttumaan siihen. Satunnainen hakemus lähtee silloin tällöin. No, eipä niitä paikkojakaan juuri ole. Kotonakin voisin tarttua toimeen jos toiseenkin, mutta ei oikein huvita. On jotenkin tyhjää ja tahmeaa, elämä valuu johonkin.

Nautin aamuista ja omista aikatauluista, rennosta ja kiireettömästä menosta. Samalla minulla on aivan liikaa aikaa ahdistua siitä, että elämä menee hukkaan. Tuntuu, että johonkin pitäisi tarttua, mutta en löydä mitään. Enkä kyllä oikein jaksa etsiäkään, muulloin kuin tarmopuuskissa.

Olisi varmaan hyvä olla jotain, mikä rytmittäisi päivää. Olla enemmän päiviä, jolloin täytyisi mennä johonkin, olla hyödyksi. Pää vain tuntuu niin tahmealta, että en jaksa yrittää väkisin keksiä jotain.

Nyt voisi olla päiväteen aika. Ehkä syön ilmaiseksi saatuja kotimaisia omenoita välipalaksi ja avaan kirjan. Kirjojen tarinat ovat hyvä pakopaikka tästä arkitahmeudesta. Tuntuu kuin elämä etenisi, kun tarina etenee.

Wednesday, September 07, 2016

Työnhakuharmautta

Tämä on näitä päiviä, kun näyttää harmaalta. Ei ulkona, siellä on nättiä, mutta noin elämässä muuten. On sellaista tympeää, harmaata ilmamassaa, joka ei liikahda mihinkään. Siinä sitten yritän jotenkin tarpoa eteenpäin ja mitään ei tule vastaan.

Sain vihdoin itsestäni irti sen verran tarmoa, että päätin alkaa tehdä hakemusta yhteen työpaikkailmoitukseen. Muuten hyvä, mutta muutama päivä sitten ilmestynyt ilmoitus oli jo kadonnut. En tiedä, pitäisikö olla tyytyväinen vai ei, koska säästinhän mukavasti aikaa. Toisaalta työ oli sellainen, jota todella, siis todella olisin halunnut ja olisin ollut hyvä siinä. No, tuollaisiin on hakijoita ihan valtavasti.

Minulla on sisässä muutama työhakemus ja odottelen, että ainakin joihinkin niihin liittyen tulisi viesti: "kiitos, mutta ei kiitos, ei todellakaan, yökyök". Olisi ihan kiva, jos joihinkin vastauksiin tulisi yhteystiedot mukana, josta voisi kysellä, että mikä ihme mättää. Sitten voisin edes poistaa hakemuksistani työnantajia eniten yököttävimmät kohdat ja lisätä jotain houkuttelevampaa. Nyt hapuilen vain tyhjää.

Tänään päivällä soi poikkeuksellisesti puhelin. Mietin, että voi, toivottavasti olisi jostain työpaikasta, jota olen hakenut! Vastatessani tiesin, että todennäköisempi vaihtoehto lienee puhelinmyyjä. Arvaatte varmaan, kumpi oli.

Monday, August 29, 2016

Paluu todellisuuteen ja työnhakuun

Kesä on ollut mukava, hienoja hetkiä sisältävä, mutta nyt on koittanut paluu todellisuuteen. Olen pitkään tuntenut niin suurta vastenmielisyyttä työnhakua kohtaan, että hakemusten tekeminen on jäänyt vähälle. En ole pystynyt tekemään hakemuksia, olen ollut aivan lukossa asian suhteen. Muutama onneton väkerrys on lähtenyt kesän mittaan, eikä niistä ole seurannut yhtään mitään. Joihinkin ei ole tullut mitään reaktiota työnantajien suunnalta eli normimeininki. Nyt yritän panostaa työnhakuun, vaikka toistaiseksi työnhakuani on leimannut lähinnä sanat "ajanhaaskuu" ja "turhuuden turhuus".

Tarmokkaana olen ajatellut, että pyrin lähettämään paljon hakemuksia. Käytän minimiajan yhden hakemuksen viilaamiseen eli lähetän suunnilleen samanlaisia dokumentteja sinne tänne. Työnhakuvalmennuksissa sanotaan aina, että hakemukset pitää räätälöidä paikan mukaan. Näin olen toiminut ja tulosta ei ole tullut, joten vaihdan taktiikkaa ja yritän lähettää aiempaa suurempaa määrää.

Tämä alkoi "mainiosti". Väkersin tänään yhtä hakemusta kolme tuntia. Siis kolme! Ruokataukoineen meni neljä tuntia. Tuota tahtia en muuta ehdi tekemäänkään kuin viilaamaan (turhia) hakemuksia!

Toisaalta lohduttaudun sillä, että hakemus piti tehdä englanniksi ja paikka oli sellainen, että en ole sellaista työtä aiemmin hakenut. En voinut siis käyttää mitään vanhaa pohjaa. Ehkä homma siis helpottuu, kun erilaisille töille alkaa olla pohjia sekä suomeksi että englanniksi. Toivon ainakin niin.

Odotukseni eivät todellakaan ole korkealla ja mieliala on ollut matalalla. Olen miettinyt, että edessäni on ensimmäinen talvi, kun minulla ei ole mitään askaretta tiedossa, ei töitä eikä opiskelua. Viimeksi näin on ollut luultavasti alle kouluikäisenä. Tämä on tuntunut tosi kurjalta, kun olisin tosi motivoitunut purkamaan energiaani jonkin mukavan askareen parissa, mutta ei voi mitään. Tämän maan tilanne on tosi surkea, eikä asiaa auta typerät päättäjämme, jotka miettivät "kannustimia" työttömien kannustamiseksi töihin. Kyllä näin työttömänä sen tietää, mitä on tarjolla, ja ikävintä on se, että omaan tilanteeseensa ei voi oikein vaikuttaa. Kun ei kelpaa töihin, niin ei kelpaa. Lisäkyykytyksiä ja köyhtymistä odotellessa siis, jos se on päättäjistä kiinni ja sehän taitaa olla.

Friday, August 26, 2016

Poimintoja kesästäni 2016

Kesäni on ollut kaiken kaikkiaan hyvä. Olen saanut tehdä paljon aivan mahtavia asioita ja iso kiitos siitä kuuluu läheisilleni. Olen jakanut heidän kanssaan monia hyviä hetkiä, mutta olen myös yksin tehnyt asioita, joista olen nauttinut. Nyt minusta tuntuu siltä, että tämä upea kesävaihe on jäämässä taakse ja uusi vaihe on alkamassa, mutta olen painanut nämä upeat hetket mieleni aarrearkkuun, josta nostan niitä esille välillä, kun kaipaan hyvää mieltä. Nämä muistot ovat aarteitani.

Tässä välähdyksiä kesästäni.

Olen saanut istua ja olla useamman vesistön äärellä ja nauttia luonnon rauhasta. Uimassakin olen käynyt.


Olen katsellut maisemia huipulta.


Olen tutustunut myös ihmisen rakennelmiin, niihin hienoimpiin.


Olen kulkenut poluilla.


Ja poikennut metsiin.


Monenlaisiin metsiin.


Olen kerännyt ja nauttinut luonnon antimista.


Mutta olen luonnossa myös ihan vain tarkkaillut ympärilläni vilisevää elämää.



Ja olen kulkenut lisää poluilla.


Syksylle on luvassa vielä lisää polkuja ja sitä todella odotan.

Olen kiitollinen tästä kesästä, vaikka syksy tuo myös haikeutta mukanaan.

Sunday, July 24, 2016

Kivoja kesäpuuhia

Kesä menee niin nopeasti, että tuntuu ikävältä! Paljon olen ehtinyt tehdä kaikenlaista kivaa, mutta paljon haluaisin vielä tehdä. Miksi Suomen kesä on niin lyhyt?! En silti valita, kun pääasiassa on ollut kivaa.

Olen onnistunut löytämään mustikkapaikan. Hieman sinne joutuu menemään huonoa polkua rytelikön läpi, mutta ehkä siitä johtuen sain nauttia hyvästä paikasta ihan itsekseni. Keräsin mustikoita muutaman litran pakastimeen ja osasta keitin hilloa. Hyvää tuli. Mukavaa oli myös ihan vain metsässä oleminen ja eväiden syöminen. Huomasin, että ampiaisia on paljon liikkeellä ja ne tykkäävät mustikoista. Poimuria tyhjentäessä piti olla tarkkana.

Kasvimaa on ollut turhan huonolla hoidolla. Tuholaiset söivät osan lehtikaalien taimistani heti alkuun ja monet siemenistä eivät itäneet, niin jotenkin alkoi tympiä. Nyt olen kuitenkin tsempannut kitkemisen kanssa ja sen myötä olen huomannut, että kyllä luultavasti jotain satoa saan. Tästä ei silti kyllä tule mikään huippuvuosi.

Parvekkeellani kasvaa kukkia, yrttejä ja tomaatteja. Jokin ötö on mieltynyt yrtteihini, erityisesti sitruunamelissaan ja lehtipersiljaan. Molemmissa oli alkuun vain reikiä, mutta nyt huomasin, että lehtipersiljastani on riivitty kokonaisia lehtiä parempiin suihin! Olen yrittänyt tutkia, mitä ötököitä nuo tuholaiset voisivat olla, mutta en ole nähnyt ötököitä kasveissa. Outoa. (Toivottavasti ei ole mitään sellaista, joka voisi siirtyä sisäkasveihin.)

Olen käynyt uimassa, vaikka uimavedet ovat tuntuneet kylmiltä. Toisaalta kun veteen pääsee, niin kyllä siellä pystyy olemaan ja jälkeenpäin on ihana olo. Tänään esimerkiksi kävin lenkillä ja sen päätteeksi pulahdin viileään veteen. Oli pitkään ihanan viileä olo kuumassa asunnossa.

Haaveilen tekeväni vielä tänä kesänä tai alkusyksynä patikointireissun kansallispuistoon. Lisäksi lähden tapaamaan sukulaisiani ja tuttaviani eli ainakin parille reissulle. Uimassa haluaisin vielä käydä monta kertaa. Paljon on vielä mukavaa odotettavaa, mistä olen tosi iloinen.

Täytyy myöntää, että olen unohtanut työttömyyteni tehokkaasti ja keskittynyt lähinnä kesälomailemaan. Jos on aikaa, laitan hakemuksia, mutta olen päättänyt ensisijaisesti nauttia kesästä. Siitä tulee ainakin paljon parempi mieli kuin joutavasta hakemusten väsäämisestä :)

Friday, July 08, 2016

Hyvä kesäkuu

Olen viettänyt mitä upeimman kesäkuun, mistä olen tosi kiitollinen. Fiilikseni eivät muuten ole järin korkealla lennelleet, mutta kesäkuun reissut ja luonnossa kulkemiset ovat olleet niin suurta hyvää, että en muista, milloin viimeksi kesäkuu on ollut näin hyvä. Luultavasti joskus on toki ollut ;) Nyt olen siis ennen kaikkea tosi kiitollinen kaikesta siitä hyvästä, mitä olen saanut.

Olen nähnyt upeita maisemia ja pulahtanut järveen uimaan.



Olen kulkenut poluilla upeissa metsissä.



Olen nauttinut vehreydestä ja luonnon monimuotoisuudesta (monenlaista ininää ja pörinää kuunnellen). Suomen kesä <3 p="">


Tällaisina hetkinä todella tunnen eläväni. Koen olevani omimmassa paikassani ja jotenkin tasapainossa kaiken kanssa. Ei ole huolta eikä murhetta.

Sadepäivät olen hyödyntänyt siivoten. Mieleni on levoton, haluan taas lähteä johonkin. Kehittelen suunnitelmia mielessäni, mutta en ole vielä päättänyt, mitä teen. Aion lähteä katsomaan uusia ja miksei tuttujakin paikkoja. Tärkeää on yöpymisen edullisuus. (Otan vastaan vinkkejä edullisista yöpymispaikoista!) Pakko päästä taas kaupungista pois :)

Friday, June 10, 2016

Stressinsietokyky

Olen miettinyt stressinsietokykyä täällä blogissa luultavasti useaan kertaan. Milloin harmitellut sen heikkoa tasoa itselläni tai muiden parempaa stressinsietokykyä. Toivoisin sietäväni stressiä hyvin, mutta näköjään stressinsietokykyni vain heikkenee vuosien myötä. Nuorena jaksoi ja pystyi.

Kestän pientä, tasaista stressiä melko hyvin. Töissä käyminen onnistuu hyvin, jos se ei raasta päivästä toiseen ja purista viimeisiä voimiani. Hankalampia hetkiä tulee silloin, kun tulee usein stressipiikkejä, joista toipuminen jää vajaaksi. Olen huomannut kehoni reagoivan voimakkaasti piikkeihin. Stressiä voi aiheuttaa monet asiat, kuten tolkuton kiire aikataulun petettyä, liiallinen valvominen (pakosta), stressaavat tilanteet tai ihmiset jne.

Tunnettuahan on, että flunssa iskee loman alussa tai muun stressijakson loputtua. Se taitaa liittyä stressin aiheuttamaan immuniteetin heikkenemiseen. Minulle tämä on tuttua sairastamista, "tunnollisen työntekijän syndrooma". Muitakin oireita voi kuitenkin ilmeisesti olla, näin olen alkanut epäillä.

Pitää vielä tarkkailla tuota tiettyjen oireiden ilmaantumista, että liittyvätkö ne stressitilanteisiin. En sen enempää halua täällä avautua kaikista epäilemistäni oireista, mutta ainakin vatsani menee sekaisin ja tulen tosi väsyneeksi (vaikka saisinkin nukuttua hyvin).

Hankalampaa on keksiä, miten voisi välttää tuollaista erilaisia oireita aiheuttavaa stressiä, kun kaikkia stressitekijöitä ei voi mitenkään hallita. Mutta siinä, miten keho kehittelee oireita stressissä, on jotain aika pelottavaa. Jos voi tulla selviä oireita, niin miten käy pidemmällä aikavälillä? Heikkeneekö terveys, tulenko vielä herkemmäksi stressille? Toisaalta jos stressiä onnistuu välttelemään, tuleeko sille herkemmäksi? Pitäisikö itseään siedättää sopivalle stressille? En tiedä.

Tiedän varmasti, että en kaipaa liiallista stressiä, joka laittaa kehoni sekaisin. Muutama päivä sitten tuli tällaisia stressipiikkejä ja yritän toipua mahdollisesti niiden aiheuttamista oireista tässä hiljalleen. Ei ole kovinkaan mukavaa, vaikka se onkin mukavaa, että voin lomailla ja levätä ahkerointia sisältäneen talven jälkeen. Aiheuttaako stressi teille (outoja) oireita?

Saturday, May 28, 2016

Rennompaa kesää aloitellessa

Olen pinnistelijä ja ponnistelija, joka kuitenkin ajoittain sortuu kehän kiertämiseen siinä mielessä, että aikaansaavuus on heikkoa. Välillä taas suoritan hurjasti. Olenkin ajatellut nyt ottaa rennommin, ainakin opetella, ja samalla miettiä mihin kaikkeen aikaani menee.

Takaraivossa huutaa ääni, joka kehottaa lähettämään urakalla työhakemuksia. Avoimia hakemuksia voisin laittaa moneen paikaan. Teeteetee. Joo, voisin tehdäkin, mutta miksi? Saisin ehkä töitä? Olisi mukavaa saada jossain välissä töitä toki, mutta miksi käyttäisin vapaa-aikaa ihan ylettömästi pakertamiseen, joka ei välttämättä johda mihinkään? Nythän on kesä ja kaikenlaista kivaa tekemistä olisi vaikka kuinka paljon! Kasvimaastakin saa velvollisuusprojektin, jos sitä suorittaa urakalla. Kylvöjäkin ehtii tehdä hiljalleen. Suunnittelemani kaappien siivoaminen voi sekin odottaa. Ei ne tavarat kaapeista itsestään karkaa. Hylly kerrallaan ehtii hyvin sitten, kun jaksaa.

On vaikeaa rentoutua, jos velvollisuudet kummittelevat jossain pimeissä nurkissa, mutta aion opetella. Teen tänään yhden työhakemuksen ja parin päivän päästä toisen. Siinä välissä siivoan yhden hyllyn. Luen ammattiini liittyvää kirjallisuutta. Luen dekkaria. Etenen hiljalleen kohti niitä asioita, mitä haluankin, mutta sen kummemmin stressaamatta matkasta tai päämäärästä. Ei kaikkea voi hallita eikä jaksaa. Paljon on kiinni myös sattumasta.

Tämä on ehkä helpommin suunniteltu kuin toteutettu, mutta nyt voisi olla hyvä väli ottaa hieman rennommin ja keskittyä mukaviin asioihin, kuten kasviin, luontoon, kirjoihin, liikuntaan. Ei maailma suorittamalla valmiiksi tule. Mitä enemmän suorittaa, sitä enemmän sitä suoritettavaa taitaa taas vastaan tulla. Ehtiihän tässä ja jos ei ehdi, olkoon niin.

Saturday, May 14, 2016

Vappuretki

Pääsin vihdoin vappuna avaamaan retkeily- ja luonnonihmettelykauteni tälle kesälle. Päivä oli aurinkoisen sään ja loistavan fiiliksen myötä oiva avaus kesäkaudelle. En ehtinyt lähteä liikkeelle niin aikaisin kuin alunperin olin suunnitellut, joten muuten kohteen lähikohteeksi. Suuntasin siis melko lähellä sijaitsevalle pienelle järvelle. Kun astuin metsään, tunsin tulevani paratiisiin, kotiin.


Uutta kasvillisuutta oli näkyvissä vielä varsin vähän, mutta sinivuokkoja sain ihailla.


Minulla ei ollut karttaa, kun ajattelin osaavani järvelle polkuja pitkin. En vain arvannut, että metsä olisi täynnä eri suuntiin suuntaavia polkuja, joten olin hieman ihmeissäni polkujen kanssa. Vastaani tuli hieman eksyksissä oleva pariskunta, joka oli tulossa järveltä, joten neuvoimme toisiamme oikeaan suuntaan. Lopulta löysin järven.


Istuin kalliolle juomaan kaakaota ja syömään eväitäni. Jokin vesilintu ui tyynellä järven pinnalla. Muutama lintu lauloi. Kimalainen pörisi. Tästä alkoi kesäni ja kesän luonnossakulkemisen kauteni. Hymyilin. Retki oli oikein onnistunut. Lisää näitä!


Wednesday, April 27, 2016

Vielä sulateltavaa

*** Varoitus: sisältää katkeraa ja pessimististä tilitystä. ***

En tiedä, missä purkaa tuntojani, joten puran niitä täällä. Uutiset ovat vielä tuoreita, joten olen vihainen. Ei, vaan TOSI vihainen. En siis saanut töitä. Työpanokseni kelpaa niin kauan kuin siitä ei tarvitse maksaa, mutta palkkaa minulle ei haluta maksaa. Yritän lohduttautua saamastani positiivisesta palautteesta tekemääni työhön liittyen, mutta sillä ei valitettavasti elä.

Jos työllisyystilanne olisi jotain muuta kuin mitä se on (omalla allallani kutakuinkin toivoton), niin suhtautuisin asiaan aivan toisin. Nyt tiedän, että edessäni on luultavasti pitkä työttömyys kengännauhoja syöden. Ei tarvitse tehdä mitään maksullista, ruokana vain halvin mahdollinen ja läsnä on lähinnä hitaasti lisääntyvä toivottomuus. Ellen siis keksi, että miten tuilla eläminen onnistuu pidemmän aikaa. Ärsyttää enemmän kuin koskaan aiemmin, että pilasin tukeni tekemällä töitä. Sellainen ei tosiaan tässä surkeassa maassa kannata.

On kaikkea muuta kuin hienoa ymmärtää, että omat ponnisteluni ovat työllistymisen kannalta olleet turhia (tutkinnot ja muu opiskelu). Juuri minun osaamistani ja työpanostani ei vain yksinkertaisesti arvosteta ja tarvita. Työtön on oikeasti tosi yksin kelpaamattomuutensa kanssa. Ei siinä voi muuta kuin katsella ympärillä pyöriviä ihmisiä, jotka pystyvät rakentamaan elämäänsä sen myötä, että heillä on riittävät tulot. Miksi rahan täytyy määritellä niin paljon? Ja oikeasti minusta olis TOSI mukavaa päästä käyttämään opiskeluissani saamiani tietoja ja taitoja. Oikeasti pidän opiskelusta ja itseni kehittämisestä, mutta toivon sen myös olevan apuna työllistymisessäni. Nyt saan lähinnä palautetta, että olen "liian kokenut" ja "ylikoulutettu". Mikä vitsi! Millaista sakkia työnantajat kaipaavat? Tyhmää ja laiskaa?!

Minulla olisi myös jokunen sananen sanottavana työnantajista, jotka käyttävät hyväkseen ilmaisia työntekijöitä. Jätän kuitenkin tässä kohtaa tämän vuodatuksen väliin. Jokainen voi kuvitella. Mistä ihmeestä ylipäätään tulee se ajatus, että ilmaiseksi työn teettäminen olisi oikein?! Tämän maan päättäjissä näitä idiotteja ainakin on sankoin joukoin.

Pitää tässä nyt tuuletella tunteita ainakin loppuviikko. Toivottavasti ensi viikkoon mennessä tasaantuisi. Ehkä ajan myötä alan suhtautua tilanteeseen positiivisesti ja alan nähdä mahdollisuuksiakin. Juuri nyt se vain ei onnistu eikä mielestäni tarvitsekaan. Saan olla tosi vihainen ja pettynyt!

Sunday, April 17, 2016

Kevättä parvekkeella

Okei, ehkä otsikko lupaa turhan paljon. Mutta heräsin kevään tulemiseen maaliskuussa parvekkeellani, kun kohtasin siellä uutta vihertävää, pientä pirteää kasvun alkua. Parvekkeella? Tällä kertaa syksyn laiskasta parvekkeen siivouksesta (siis ei juuri siivousta) on ollut se hyöty, että kaksivuotinen ruohosipuli on alkanut kasvaa. Minullahan kasvoi viime kesänä ruukussa ruohosipuli oikein hyvin. Syksyn myötä ja talven tullessa kasvi kuihtui hiljalleen ja en sen kummemmin kiinnittänyt enää siihen huomiota. Tämä kuva kertoo tämän hetkistä tilannetta, mutta oli sykähdyttävää nähdä kasvun alku muutama viikko sitten.


En tuohon kuvaan vielä siistinyt viime syksynä kuivuneita lehtiä pois, mutta pitää siivota. On mukavaa, kun parvekkeella on jo jotain kasvavaa ja mukavaa tietää, että tuon pitäisi kukkia kaunein kukkasin tänä kesänä. Sitä siis odotellessa.

Nyt olen saanut vauhtia parvekkeen siivoukseen ja tulevan kesän kasvien suunnitteluun. Jotenkin tuntuu, että tämä suunnitteluvaihe on aina yhtä innostavaa, yhtä kiehtovaa kuin aikanaan kasvien kasvun seuraaminen ja hoitaminen.

Tänään on ollut sadepäivä, mutta ei ole harmittanut, kun olen tiennyt, että luonto tykkää. Eilen kävelin metsässä ja oli vielä hieman ankean näköistä, mutta tästä se kasvu lähtee nopeasti käyntiin. Sitä on ilo seurata. Lintujen lauluakin kuuntelen innoissani. Tämä aika vuodesta on aina niin mahtavaa luonnon tarkkailun kannalta!

Thursday, April 14, 2016

Kaksi suuntaa, kaksi eri todellisuutta

Minulle on herännyt ohuen ohuita toiveita työllistymisestä. Tällainen mahdollisuus voisi olla nykyisessä palkattomassa ahkerointipaikassani, ehkä, iso EHKÄ. Omasta taustastani johtuen epävarmuustekijöitä leijuu ilmassa paljon, mutta niin kauan kuin toivoa on, olen haaveillut.

Se, että jatkuuko elämäni työttömänä (tulot menoja pienemmät, tosi pienet työllistymismahdollisuudet) vai työllistyneenä (palkka, mielekäs työ, kiva työyhteisö) luo eteeni tienhaaran, josta tajuan, että haarat johtavat kahteen täysin erilaiseen todellisuuteen, joilla ei ole mitään yhteistä.

Työttömänä pakertaisin hakemuksia päivästä toiseen, niitä samantyyppisiä kuin aiemmin, räätälöityjä ja eri tavoin muokattuja ja lähettäisin niitä eteenpäin. Tähän asti en ole päässyt niiden kautta yhteenkään haastatteluun, joten sama luultavasti jatkuisi tulevaisuudessakin. Yrittäisin keksiä keinoja löytää piilotyöpaikkoja, mutta itseni tyrkyttäminen ei ole minulle mitenkään luontaista, joten kovin ihmeellisiä toimia en itseltäni tällä saralla odota. Ainakin moinen näyttely ja tyrkytityrkyti ahdistaisi, vaikka se olisi kuinka ajan hengen mukaista. Minituloilla eläminen rasittaisi päivästä toiseen. Tietoisuus siitä, että säästöt eivät loputtomiin riitä menojen ja tulojen välistä aukkoa paikkaamaan ahdistaisi. Aikanaan minulla oli ajatus, että käyttäisin säästöjäni johonkin ihan muuhun kuin syömiseen. Tulevaisuutta ei voisi juurikaan miettiä, kun rahaa ei olisi. Elämä olisi pientä ja halpojen asioiden tekemistä, ruoka-alennuksien etsimistä. Hyvänä puolena toki olisi runsas vapaa-aika. Pystyisin näkemään läheisiäni usein ja minulla on paljon halpoja/ilmaisia harrastuksia, joille minulla olisi aikaa. Voisin nukkua hyvin ja runsaasti.

Palkkatyötodellisuudessa minulla olisi rahaa, mikä avaisi aivan toisenlaista todellisuutta. Pystyisin ostamaan ruokakaupasta juuri sitä, mitä haluaisin. Olenkin sortunut haaveilemaan kaikesta hyvästä ruoasta, jota ostaisin, jos olisin töissä (avokadoa, kirsikkatomaatteja, myslejä, erikoispuuroja, erilaista teetä, pähkinöitä, viherjauheita ja muita superfoodeja yms.). Haaveilen hyvistä vaatteista ja kengistä, joita voisin käyttää töissä. Mietin, millaisia maksullisia harrastuksia ottaisin ja millaisia konsertteja ja teatteriesityksiä menisin katsomaan. Vuokraisin mökin jonain viikonloppuna. Menisin hierojalle ja en murehtisi kampaamojen hintoja. Antaisin läheiselle rahaa. Huonona puolena olisi toki iso vapaa-ajan menetys ja yleensäkin työn aiheuttama uupumus ja kiireisyys.

Tällä hetkellä en voi muuta kuin odottaa, että mitä tapahtuu. Toisaalta toive työllistymisestä piristää ja ilahduttaa, mutta toisaalta epävarmuus hiertää. Myös iso pettymyksen mahdollisuus leijuu ilmassa. En pysty suunnittelemaan tekemisiäni kuin muutamaksi viikoksi, kun sen jälkeen koittaa joko todellisuus yksi tai kaksi, joilla ei tosiaan ole mitään yhteistä keskenään. En oikein pysty suunnittelemaan kesääni. Tiedän ainoastaan, että luultavasti kyykin kasvimaalla joka tapauksessa.

Tuesday, April 05, 2016

Kenkäostoksilla

Tarvitsin kengät, joten päätin lähteä kenkäkaupoille. Olen sen verran nirsojalkainen, että en tilaa kenkiä netistä. On nimittäin erittäin epätodennäköistä, että sietäisin tilaamiani kenkiä jaloissani. Sovitan aina lukemattomia kenkiä, ennen kuin ehkä kelpuutan jotkut. Joten suuntasin siis kaupoille. Minulle kävi syksyllä huono tuuri, kun kaksista välikausikengistä kivi tuli pohjasta läpi ja sen jälkeen kengät ovat kastuneet aina, kun kävelen märällä asfaltilla. Kengät olivat toki halpiskenkiä, joten laatua ei kai pohjien osaltakaan voinut odottaa. Silti ärsyttää kaikkialle levitetty sora.

Tuossa olivat siis kaikki siistit välikausikenkäni, joten jalkojen jatkuva kastuminen alkoi motivoida kauppojen suuntaan. Ei oikein viitsi kaikkialle talvikengissä tai kumppareissa marssia. Ajatus kaupoille menosta heräsi oikeastaan siinä vaiheessa, kun kävelin erään parkkipaikan keskellä, ainoalla kuivalla kaistaleella ja vastaani tuli auto. En halunnut väistyä, koska olisin joutunut astumaan märälle asfaltille ja kastelemaan kenkäni. Siinä tovin seistessäni ja lopulta yhdellä jalalla pomppiessani sivuun pohdin, että ei näin voi kulkea, että hyppii kuivalta maalta toiselle kuivalle läntille ja yrittää astella siten, että kengänpohjan reikä ei osuisi maahan. Siis kaupoille.

Ensimmäinen hämmästykseni kenkäkaupassa oli valikoima. Toki tiedän, että kesä on tulossa, mutta silti hylly toisensa perään sandaaleita, balleriinoja ja avokkaita hämmästytti minua. En minä tuolla ulkona tuollaisilla popoilla nyt kulkisi. Onko tämä maa siirtynyt Keski-Eurooppaan? Talvikenkiä oli tarjouksessa, mutta en kulkisi nyt talvikengilläkään. Jonkin verran tilaa oli varattu kävelykengille, joita suuntasin siis katsomaan. En valitettavasti voi pitää korollisia kenkiä kuin vähän aikaa kerrallaan, joten katsoin matalakorkoisia, mustia, siistejä kävelykenkiä.

Hymy hyytyi hintalappujen kohdalla. Tavoittelemani kengät maksavat vähintään noin satasen. Sovittelin siis satasen kenkiä ja en voinut yksienkään kohdalla olla varma, että ne eivät hiertäisi. Yleensä nimittäin matalavartiset (siis varret matalammat kuin nilkkureissa) kengät hiertävät kantapäätäni. Olen törmännyt vain harvoihin poikkeuksiin. Eli maksaisin siis satasen riskikengistä?

Budjettini ei oikeastaan salli juuri minkäänlaisia kenkiä, joten hylkäsin satasen kävelykengät. Halpiskenkiä myyvissä liikkeissä vedin vesiperän. Niissä olisi ollut joistain malleista siedettäviä kenkiä siedettävään hintaan, mutta kokoa ei ollut. Minulla lienee naisten yleisin kenkäkoko, joten en varsinaisesti yllättynyt. Olen törmännyt ilmiöön ennenkin. On esimerkiksi turha kuvitella, että alennusmyynneistä tekisi löytöjä.

Mietin tulevia sateita ja sitä, miten kulkisin kengät märkinä. Päätin antaa vielä marketille mahdollisuuden. Lopulta ostin sieltä pitkin hampain siistit, tekonahkaiset tennarityyppiset kengät, jotka olivat halpiksen oloiset ja siihen nähden hinta oli mielestäni yläkantissa. Mutta pakko mikä pakko.

Nyt olen lampsinut uusilla kengilläni pari päivää. Ne ovat jalassa tosi miellyttävät, mutta tekonahka hiostaa. Se ei näillä säillä onneksi ole vielä ongelma, mutta eivät nuo kesäkengät ole. Päätin kuitenkin pärjätä noilla ja ostaa satasen kävelykengät sitten, jos joskus saan töitä. Arjessa voin tepsutella noilla ostamillani kengillä ja työhaastatteluun ja muihin siistimpää olemusta vaativiin tilaisuuksiin voin laittaa reikäpohjakengät. Ei kukaan haastattelussa näe, että jalkani ovat mahdollisesti märät, joten se ei haittaa.

Olen ollut tosi iloinen siitä, että voin kävellä mistä tahansa. Mahtavaa, että ei tarvitse väistellä märkiä kohtia ja miettiä kävelyreittejään. Pienestä sitä voi iloiseksi tulla, kun lähtötilanne on kurja :)

Thursday, March 31, 2016

Pääsiäisloma

Pääsiäisloma teki todella hyvää. On hämmentävää, miten pienikin irtautuminen normaalista arjesta muuttaa pääkopan asetuksia selvästi positiiviseen suuntaan. Arjessa jää helposti pyörimään pienten (ja joskus suurten) askareiden ympärille, jolloin ei enää näe metriä pidemmälle.

En tehnyt lomalla mitään erityistä ja se varmaan olikin se juttu tällä kertaa. Nukuin ja söin hyvin, luin kirjoja, katselin telkkarista sarjoja ja harrastin sopivasti liikuntaa. Hämmästelin sitä, että kevät todella on tulossa. Käytin ensimmäistä kertaa aurinkolaseja tänä vuonna.

Pelkästään nukkuminen teki ihmeitä. Kun ei väsyttänyt, jaksoi puuhastella muita asioita, mikä taas piristi omalla tavallaan. Ehdin ja jaksoin miettiä tulevaan liittyviä kepeitä asioita (kasvien keväthuoltoa, parvekkeen laittoa kesäksi, kaappien järjestelyä yms.). Erityisesti kylvösuunnitelmien pohtiminen tuntuu itselläni vähentävän stressiä. Suunnittelin enemmän, tein vähän, mikä oli juuri hyvä.

Kun on jotain arkiaskaretta, vaikkakin itselläni "työnteonkaltaista toimintaa", niin tuntuu, että aika ei riitä mihinkään. Se vain katoaa johonkin. Vaikka tekisin koko ajan jotain, silti tekeminen ei lopu. Onhan se hyvä, että en pitkästy helposti, mutta löllöttelyaikaa saisi olla kyllä enemmän. Nyt kun politiikassa on innostuttu siitä, että ihmisillä pitäisi olla vähemmän vapaa-aikaa, niin minusta ennemminkin taukoja pitäisi olla enemmän. Se auttaisi rentoutumaan, mikä taas auttaisi näkemään sekä työssään että elämässään hieman pidemmälle kuin metrin päähän. Se voisi tuottaa enemmän kuin sokea puskeminen eteenpäin.

Thursday, March 17, 2016

Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto

Olipa mielenkiintoinen kirja. Olen viime aikoina todella nauttinut kirjojen lukemisesta, ja sitten kun vielä kohdalle osuu itseeni erityisen hyvin uppoava kirja, niin nautinto on täydellinen. Lars Petterssonin Koutokeino, kylmä kosto on Pohjois-Norjaan sijoittuva dekkari, joka sisältää jännitystä, lunta, luontoa ja saamelaisuutta.

Kirjan päähenkilönä on Tukholmassa koko ikänsä asunut Anna, joka on saamelaisäidin ja ruotsalaisisän tytär. Anna ei ole juurikaan pohtinut pohjoisia juuriaan, mutta kokee kuitenkin velvollisuudekseen mennä auttamaan perhettään pohjoiseen. Hänen serkkuaan syytetään raiskauksesta, mutta tapauksen tutkimisesta eivät kaikki pidä.

Kirja on mielenkiintoinen, mutta ei mitenkään piinaavan jännittävä. Se sisältää paljon pohjoisen lumisen ympäristön sekä saamelaisuuden kuvausta, mikä on minusta kiehtovaa. Arktinen ympäristö kirjan tapahtumapaikkana on virkistävää vaihtelua. Kirjaa lukiessa pääsee sukeltamaan aivan toisenlaiseen maailmaan, kauas pois. Itsekin alkaa kaivata avaraa maisemaa.

Kirja on kirjailijan esikoisteos, mitä ei kyllä huomaa. Voin todella suositella kirjaa dekkarien ystäville. Tarina on mielenkiintoinen, tapahtumapaikka kiehtova ja päähenkilö monipuolinen (eli ei liian siloiteltu).

"Kuura levisi huomaamattomasti laaksosta leiripaikalle. Jääkiteet kiinnittyivät ensiksi koivupusikon latvoihin ja siitä alaspäin. Ne peittivät koko puun ohueen valkoiseen, pimeässä kimmeltävään kristalliverhoon.

Kuura liikkuu ilmassa äänettömästi ja täysin näkymättömästi. Se on kuin tuntematon ulottuvuus ympärillämme. Sitä ei huomaa kirveenvarressa, ennen kuin kirveestä päästää otteensa ja näkee kätensä jäljet. Sitä ei näe vaatteissa eikä kasvoilla. Mutta sen tuntee kosteutena kauluksen sisävuorissa tai pipon reunassa sekä kylmyytenä käsineiden suussa."

Tuesday, March 08, 2016

Kevätväsymystä

En usko potevani kevätväsymystä sinällään, vaan meneillään olevat asiat saavat minut uupuneeksi. Olen taas (ties kuinka monennen kerran) tehnyt kaikenlaista yli voimavarojen, mikä on kostautunut. (Tai oikeastaan en ole kaikkea tehnyt, vaan asioita on myös vain tapahtunut.) Juuri kun ajattelin ottaa rennommin, iski jokin pöpö. Tai ehkä sille tuli tilaa ryhtyä hääräilemään kehossani, kun annoin itselleni aikaa vain olla? Jokatapauksessa pöpö teki sen, että olen ihan rättipoikki.

En ole varsinaisesti sairas siten, että voisin sairastaa hyvällä omallatunnolla, vaan ihan terveeltä vaikuttava. Kaulan imusolmukkeita tykyttää ja olen äärimmäisen väsynyt, mutta niin vain täytyy porskuttaa arkipuuhasta toiseen, huh. Toki vapaa-ajan käytän lepäämiseen. Onneksi viikonloppuna vaivannut niskasärky näyttäisi hellittäneen (tai tauonneen?).

Näinä hetkinä tulee mieleen, että ei maailma tule valmiiksi, vaikka kuinka huhkisin juuri nyt. Ja jos tarkkoja ollaan, omilla tekemisilläni ei ole juuri mitään vaikutusta mihinkään, jos yhteiskunnan tasolla ajatellaan (omaan elämään vaikuttaminenkin on lopulta aika rajallista). Lähinnä puuhasteluni tai puuhastelemattomuuteni vaikuttaa omaan elämääni tai siihen, miten päiväni kuluvat. Eikä ahkeruuteni tai sen puute myöskään kiinnosta ketään.


Kaipa tämä kirjoitukseni viittaa siihen, että en koe olevani mitenkään hyödyksi tai tarpeellinen kenellekään tai millekään. Kunhan kuljeskelen ja yritän viihdyttää itse itseäni. Pitkästyn harjoittelussani liian vähäisiin ja tylsiin töihini. Tympii, kun tulevaisuus on epävarma ja sitä ei voi miettiä yhtään pidemmälle. Positiivista on toki kevään ja kesän tuleminen ja kesäaktiviteettien suunnitteleminen.

Friday, March 04, 2016

Hiihtämistä ja kevättä tunnustellessa

On mahtavaa, kun on päässyt hiihtämään! Olen nauttinut, kun talvi on vihdoin osoittanut jotain vakauden merkkejä ja hiihtokelejä on tainnut olla jo peräti pari viikkoa. Aion nyt viikonloppunakin mennä hiihtämään eli toivottavasti sää vielä suosisi. Olen haaveillut pääsemisestä johonkin kansallispuistoon tms. paikkaan hiihtämään, mutta luultavasti tuo jää haaveeksi. Matkaa on kuitenkin sen verran, että reissu menee hankalaksi enkä itse asiassa edes tiedä, mihin latuja on vedetty. Aion kuitenkin hiihtää ainakin lähiladuilla ja nauttia. Ensi viikolla onkin sitten taas tiedossa loskaa, joten hiihtämisen jatko tälle talvelle on epävarma.

Jotain heräilevän kevään tuntemusta olen ajoittain löytänyt itsestäni. Eräänä aamuna ulos astuessani lähipensaikossa pyrähteli urpiaisparvi iloisesti sirkuttaen. Katselin ja kuuntelin hymyillen pikkuisten touhotusta, tuntui tosi iloiselta. Päivän pitenemisen huomaa myös selvästi. Iltasella pimeys alkaa laskeutua vasta hiihtolenkin aikana, ei ennen sitä. Myös aurinko paistaa niin kirkkaasti, että olen jo ulkona liikkuessani muutaman kerran kaivannut aurinkolaseja.

Arki rullaa muuten tasaiseen tahtiin. Lähettämääni työhakemukseen tuli vastaukseksi odottamani hylky. Tarkalleen ottaen seuraavasti: "Kiitos mielenkiinnosta ... nönnönnöö ... Olemme edenneet prosessissa siihen pisteeseen, että haastattelemme kriteerit parhaiten täyttäviä ehdokkaita. Tehtävään tuli lyhyessä ajassa yli 70 hakemusta. Valitettavasti Sinun kohdalta joudumme toteamaan, että prosessi ei jatku. Varaamme kuitenkin mahdollisuuden ottaa uudelleen yhteyttä, mikäli tilanne tulee muuttumaan."

Tuossa sisällössä ei ole mitään uutta minulle (vaikka siis täytin paikkaan kaikki kriteerit). Yllätyin oikeastaan hakijoiden vähäisestä määrästä, koska usein hakijoita on hieman enemmän. Jäin miettimään vain sitä, että eikö noihin viesteihin millään saa kehiteltyä yhtään pehmeämpää sävyä. Tuosta viestistä minulle jää ainakin kylmä olo. "Varaamme kuitenkin mahdollisuuden ja nönnöönöö..." kuulostaa tosi ylimieliseltä. Juuri siltä, että nyt on todellakin työnantajien markkinat ja se halutaan osoittaa.

Viime viikolla laitoin taas yhden työhakemuksen paikkaan, johon olen ylikoulutettu. Työ tosin on sellaista, jota olen aiemmin tehnyt, mutta se ei toki tarkoita enää mitään. Lisäksi nyt viikonloppuna aion tehdä pari hakemusta. Kaipa tässä ainakin jotain voi yrittää, vaikka turhalta se tuntuu. Ainakin voin jossain vaiheessa sanoa jollekin marmattajalle (joka kuvittelee, että töitä saa, kunhan vain hakee), että olen hakenut.

Viikonlopun ohjelmaani kuuluu lisäksi muutaman kasvin "keväthuoltoa", ruukkujen vaihtoa ja siistimistä. En tiedä, olenko liian aikaisessa, mutta ehkä juuri noille valitsemilleni kasveille voi jo jotain tehdä. Talvi on taas kurittanut joitakin kasveja, joten tekemistä riittää myöhemminkin.

Friday, February 19, 2016

Yritystä jatkaa taas työnhakua

Olen pitänyt nyt taukoa työnhausta ollessani hankkimassa lisäoppia ja täytyy sanoa, että se on ollut helpottavaa. Ei ajan käyttämistä hakemuksiin ja jatkuvia torjumisia, se on vapauttavaa. Valitettavasti työnhaku on asia, jota kai "pitäisi"kuitenkin tehdä. Niin sanovat. Itse en oikeastaan tiedä, koska yksikään lähettämäni hakemus ei ole tähän mennessä johtanut mihinkään.

Se, että ei ole toistaiseksi ollut edes harkittujen listalla mihinkään työpaikkaan, syö todella paljon itsetuntoa. Tiedän vielä olevani hyvä tyyppi ja osaavanikin jotain, mutta ammatillinen itsetuntoni on valunut kyllä lähelle nollaa. Arvoni työmarkkinoilla näyttäisi olevan nolla ja se tuntuu aidosti pahalta. Osaamiselleni ei ole kysyntää ja se surettaa (kun olen kuitenkin ponnistellut osaamiseni eteen), vaikka tosiasia on se, että työvoiman tarjontaa alallani on aivan valtavasti. Siinä kisassa on todella vaikeaa pärjätä.

Lähetin ensimmäisen työhakemukseni tälle vuodelle ja sen kanssa kävi kuten aiempien kanssa: mitään ei ole kuulunut. Tuntuu uskomattoman turhalta edes yrittää, jotenkin tuntuu, että pitäisi hakemuksiin haaskattu aika käyttää jotenkin järkevämmin, johonkin hyödylliseen. Juuri nyt tuntuu siltä, että en tiedä, kuinka kauan jaksan kehua itseäni, olla muka positiivinen ja lähetellä hakemuksia, mutta kaipa jaksan vielä jonkin aikaa. Ymmärrän hyvin heitä, jotka eivät jaksa.

Toisaalta minussa on alkanut sopeutumisprosessi: alan nähdä itseäni työmarkkinoiden ulkopuolella ja ajoittain se tuntuu minusta jopa hyvältä. Sitten muistan taloudelliset realiteetit ja alkaakin tuntua surkealta. Pitäisi keksiä, miten taloudellisesti pärjäisi, niin ei tarvitsisi miettiä omaa nolla-arvoaan työmarkkinoilla ja voisi oikeasti tehdä jotain mukavaa ja hyödyllistä, nauttia elämästä.

Olen ajatellut alkaa ottaa riskejä työhakemuksissani. Kun kerran "oikeanlaiset" hakemukseni eivät herätä mitään kiinnostusta, niin samahan se on, millaisia dokumentteja ja lurituksia jatkossa lähettää. En tosin vielä tiedä, millaisia riskejä voisin ottaa, mutta kaikkeahan voi kokeilla. Ei voi ainakaan huonommin mennä kuin miten tähän mennessä on mennyt ja menetettävää ei ole.

Wednesday, February 03, 2016

Ystävystymisen haasteet

Sain erään aiemman kirjoitukseni kommenteissa kannustusta pohtia yksinäisyyttä, joten kirjoitan aiheesta nyt jotain mieleeni tulevaa. Miksi siis koen yksinäisyyttä? Mitä se itselleni on? Enkö koe yhteyttä muihin ihmisiin vai onko uusien ystävien löytäminen ja ystävystyminen vaikeaa?

Itselläni kokemus yksinäisyydestä liittyy oikeastaan kumpaankin asiaan, sekä yhteyden kokemiseen että ystävien löytämiseen. Kummankin kanssa on jonkin verran haastetta, mutta toisaalta tilanne ei ole ihan mahdoton. Olen löytänyt ihmisiä, joiden kanssa olen kokenut yhteyttä, ja olen toisinaan tutustunut uusiin ihmisiin. Ehkä haastavinta on syventää kaveruus ystävyydeksi ja ylläpitää ystävyyttä. Taidan useimmiten kompastua tähän vaiheeseen.

Uusien ihmisten löytäminen vaatii työtä. Pitää olla aktiivinen, kysyä kahville tms., muuten ei tapahdu mitään. On minuun toki joskus otettu yhteyttä ja pyydetty johonkin ja se on ollut joka kerta tosi ilahduttavaa :) Toisinaan yhteys toiseen löytyy nopeasti ja toisinaan ei lainkaan, mutta käy kummin tahansa, niin se ei minua haittaa. On mukavaa tavata uusia ihmisiä, vaikka se ei johtaisikaan kovin moneen tapaamiseen. Koen tapaamiset antoisina ja useimmiten olen ilahtunut saamistani uusista ajatuksista ja ideoista.

Yhteyden kokeminen muihin ihmisiin on haastavaa. Esimerkiksi työpaikoilla se on ollut itselleni melkein mahdotonta. Olen tavannut ihan vain muutaman sellaisen työkaverin, jonka kanssa olemme olleet melkein heti samalla aaltopituudella. Se on ollut tosi hienoa ja tuonut töissä käymiseen uutta iloa ja eloa. Vaikka joihinkin näistä henkilöistä en ole kovin hyvin lopulta tutustunutkaan, niin yhteyden olen tuntenut heti. On voinut työpäivän aikana olla "samalla puolella", hymyillä toiselle ja tietää, että se tarkoittaa sitä, että pidämme toisistamme, olemme hyviä työkavereita toisillemme.

Vapaa-ajalla on ollut haastavampaa varsinkin, kun en ole viime aikoina harrastanut aktiivisesti mitään sellaista, jossa muodostuisi ryhmä ja edes jonkinlainen ryhmähenki. Kaipaan niitä aikoja, kun oli harrastusporukka, jonka kanssa tehdä asioita vapaa-ajalla. Ehkä se, että joskus on ollut tuollaista ja enää ei, luo yksinäisyydentunnetta, koska en oikeasti ole enää niin monen ihmisen kanssa tekemisissä kuin vielä muutama vuosi sitten. Kaveriporukka oli kiva, vaikka kukaan heistä ei ollutkaan erityisen läheinen minulle.

Varsinaisia ystäviä minulla ei ole koskaan ollut monta. Ystävystymiseen vaatii sopivan henkilön löytämisen, yhteyden löytämisen, ystävyyden syvenemisen ja ystävyyden ylläpitämisen. Johonkin tuo itselläni kaatuu. Olen huomannut, että jotkut ovat niin kiireisiä tai kavereita/ystäviä on jo paljon, että homma karahtaa kiville ehkä jommasta kummasta syystä tai molemmista. Minäkin olen välillä ollut niin kiireinen ja väsynyt, että kavereihin on tullut panostettua liian vähän. Jos kaipaa ystäviä, pitää antaa heille aikaa, pitää yhteyttä, ainakin suhteen alkuvaiheessa. Lapsuudenystäväni kanssa voimme pitää "taukoa" ja jatkaa ystävyyttämme siitä, mihin aikanaan jäätiin. Meillä on luottamus ja kiintymys, me tiedämme, että olemme ystäviä, vaikka mitä tapahtuisi. Tätä sidettä uuden ihmisen kanssa ei voi olla. Yhteydenpidon ei tietenkään tarvitse olla kovin aikaa vievää ja tiivistä, mutta sitä olisi kai hyvä kuitenkin jonkin verran olla.

Omaan kokemukseen yksinäisyydestä liittyy myös se, miten paljon olen elämässäni (erityisesti vapaa-ajalla) yhteydessä toisiin ihmisiin. Määrä on vähentynyt vuosien varrella ja se on tuntunut ikävältä. Olisi mukavaa, jos olisi kavereita, ystäviä, verkostoa. Onneksi viihdyn itseni kanssa, joten olen enimmäkseen melko ok tilanteen suhteen, mutta toivoisin kyllä muutosta. Kaipaisin enemmän ihmisiä ympärilleni, näin se vain on.

Toivoisin löytäväni tasapainon asian kanssa. Eli toivon, että jaksaisin toimia siten, että kavereiden löytäminen olisi mahdollista ja toisaalta toivon, että olisin tyytyväinen omaan olemiseeni näinkin. Elämä tuntuu kurjalta, jos keskittyy siihen, mitä ei ole. On siinäkin puolensa, että on omaa aikaa latautua ja voimistua arkista aherrusta varten. Puolensa ja puolensa.

Saturday, January 30, 2016

Tuumailuja tammikuusta

Huh, kun tammikuu sujahti nopeasti ohi! Se on mukavaa, tuntuu hyvältä kulkea kevättä kohti. Tässä kuussa elämääni on tullut muutos siinä mielessä, että olen alkanut arkipäivisin harrastaa työnteon kaltaista toimintaa. Siis tiedättehän, sellaista, jossa tehdään töitä, mutta ei makseta palkkaa. Täytyy myöntää, että minulle on ollut henkisesti vaikeaa sopeutua tuollaiseen rooliin. Herätä aamulla aikaisin, ahkeroida päivä ja illalla raahautua väsyneenä kotiin hoitamaan askareita siellä. Samalla miettiä sitä, mistä voisi säästää, kun tuloja on turhan vähän. Mietin myös sitä, kuinka usein voisin käydä työkavereiden kanssa lounailla, kun oikeasti ei ole varaa moiseen, mutta sosiaalisista syistä olisi hyvä käydä. Välillä olen ymmärtänyt, että elän ihan eri maailmaa kuin ne muut, jotka ovat vakituisessa työssä ja voivat suunnitella ja rakentaa elämäänsä eteenpäin. Silti ei auta pohdiskella liikaa, vaan ottaa itse irti se, mitä tilanteesta voin ottaa irti. Ihan itselleni vain.

Pakkasjakso oli toisaalta kiva ja toisaalta ei. Se vaikeutti kulkemista paikasta toiseen ja vaikka olin työmatkoilla pukeutunut hyvin, palellutin itseni useampaan kertaan. Toisaalta nautin talvesta, lumesta ja pakkasen nipistyksestä poskillani. Pidän talvesta.

Kävin hiihtämässä järven jäälle tehdyllä ladulla. Se oli ehkä kuukauden paras hetki. Nautin koko kehon työskentelystä, lumisista maisemista, raikkaasta ilmasta. Tuntui hyvältä puuskuttaa luonnon keskellä ja päivän kruunasi loppupäivän ihanan raukea olo.

Sitten marraskuu teki paluun. Suren (ainakin toistaiseksi) yhteen viikonloppuun jäänyttä hiihtokautta ja ulkoilun hankaluutta liukkauden vuoksi. On jäätä, vettä, loskaa, sadetta ja tuulta. Talvea kaipaan, mutta on vaikea uskoa sen paluuseen enää, vaikka pari kuukautta olisi aikaakin. Kun onhan tämä jo kolmas talveton (tai lyhyt) talvi peräkkäin. Harmittaa asua tällaisessa paikassa, jossa vuoteen mahtuu monta marraskuuta.

Keskimäärin asiat ovat kai aika hyvin. Uuteen arkeen sopeutuminen on tuonut omat haasteensa, liian lyhyet yöunet ja väsymyksen, mutta uskon sopeutuvani, kun annan aikaa ja riittävästi lepoa itselleni. Toivon meille kaikille valoisampaa helmikuuta!