Kun työ tarjoaa tyhjyyttä...

Posted on 1:09 PM In:
Minua turhauttaa. Ei kun ei, minua turhauttaa JA tympäisee. Työni siis. Heräsin tässä eräänä päivänä töideni ääressä normaalista arkihorroksestani ja tajusin, mitä viime kuukausina on tapahtunut ja missä olen nyt. Näin kehityskulun tähän päivään asti ja väläyksen tulevista kuukausista... se pysähdytti miettimään.

Minulla on ollut mukava, mielenkiintoinen ja aika monipuolinenkin työ. Tilanteet kuitenkin muuttuvat, ja itsestäni johtumattomista syistä työnkuvani on muokkautunut ajan myötä. Jotain on tullut lisää ja jotain on pudonnut. Muutos on luonnollista, joten olenkin yrittänyt sopeutua siihen. Olen iloinen siitä, että minulla on työtä ja toimeentulo, joten olen yrittänyt antaa työpanokseni vaadittavalla täsmällisyydellä ja tarmolla.

Viime kuukaudet ovat kuitenkin olleet vaikeita. Olen ajatellut, että se voisi johtua talviväsymyksestäni, ehkä masennuksesta ja siitä, että työni on muuttunut väliaikaisesti ikävämmäksi. Mutta ei, tämä ei ole enää väliaikaista.

Samalla, kun muu elämäni on tuntunut paremmalta kuin aikoihin, niin työelämän osalta kehityskulku on ollut päinvastainen. Työstäni on pudonnut pois mielenkiintoisimmat, vaihtelevimmat ja vastuullisimmat osat ja tylsät tehtävät ovat jääneet. Työni vähentyessä sain toki uusia tehtäviä, jotka vaikuttivat mielenkiintoisilta, mutta osoittautuivatkin pian kuplaksi. Lupaus paremmasta muuttuikin uusiksi vielä aiempiakin tylsemmiksi työtehtäviksi. Kaiken lisäksi työmäärä on jatkanut kutistumistaan.

Minä olen todellakin kadottanut motivaationi ja innostukseni työhöni. On sääli, että kevään myötä lisääntynyt energisyyteni ja tarmokkuuteni valuu hukkaan ja voin antaa vain murto-osan siitä, mihin pystyisin. Lisäksi työmäärän vähetessä kadotan helposti vähäisenkin tarmokkuuteni työtä kohtaan ja hyvä jos saan aikaiseksi enää yhtään mitään. On vaikeaa tarttua mihinkään, kun ei enää kiinnosta; työni ei tunnu enää edes vähänkään merkitykselliseltä enkä koe, että minua edes arvostetaan.

Kyllähän surkeaakin työtä tekee jonkin aikaa, jopa kuukausia, mutta pitkään jatkuessaan se tekee olon vaikeaksi. Minulla on nyt vaikea olo. Jos minulla olisi todella huono olo elämässäni, saattaisin ehkä hakea sairaslomaa. Muita lomia ei voi juuri nyt oikein pitää eikä ne mitään ratkaisisikaan. Esimiehelle ei voi tilanteesta puhua vielä muutamaan kuukauteen. Ainoat vaihtoehdot ovat sinnittely tai uuden työpaikan etsiminen, joista jää oikeastaan jäljelle vain yksi vaihtoehto.

En ymmärrä, miten ihmeessä jaksan sinnitellä tulevat kuukaudet, kun nytkin on jo näin vaikeaa. Tämä merkityksettömyys, tyhjyys, tavoitteiden ja vaihtoehtojen puute todellakin syö sisältä. Ei kai kuitenkaan auta muu kuin vain rutistella työtunteja eteenpäin ja yrittää tähyillä jotain hyvää. En ymmärrä, miten näin onkin päässyt käymään. Vielä jokin aika sitten asiathan näyttivät työelämäni suhteen valoisilta. Nyt olen pudonnut johonkin enkä löydä tietä ulos.

(Suomi24-sähköposti on ollut toimimatta jo ties kuinka monta päivää. Täytyy kyllä sanoa tämän kokemuksen ja aiempien kokemusteni perusteella, että siinä on huonoin sähköpostinpalveluntarjoaja, jota olen käyttänyt. Ehkä ilmaispalvelusta ei pitäisi valittaa, ja ainahan voi tulla ennakoimattomia suuria ongelmia, joita pitäisi ymmärtää, mutta silti nyppii...)

Minusta tässä maassa vallitsee sellainen "ei se kuitenkaan kannata, älä edes yritä" -ilmapiiri. Uusia ideoita katsotaan kummeksuen ja yritteliäisyys lytätään jo harkintavaiheessa negatiivisen sävyisin kommentein. On helpompi olla hyväksytty, jos seuraat suurta yleisöä ja et tuo ponnisteluasi esille kuin jos innokkaasti tartut asioihin ja yrität todella viedä elämääsi tai muita yhteistä hyvää tukevia asioita eteenpäin.

Onkohan minun käsitykseni yritteliäisyydestä jotenkin vääristynyt? En usko, että se täysin on, vaikka omassa elämässäni ja lähipiirissäni tuo onkin ollut se vallitseva ilmapiiri. Siinä olen siis kasvanut, ilman positiivista kannustusta juuri mihinkään "ylimääräiseen". Ei siis ole mikään ihme, että usein itsekin kellun elämässä kuin kuollut kala, kun se on ollut se tapa suhtautua elämään, jota olen ympärilläni enimmäkseen nähnyt. Sitten, kun jotain yritteliäisyyttä on tullut joltakulta esille, sitä on kummeksuttu, siitä on kaivettu kaikki mahdolliset negatiiviset puolet ja uhkakuvat esille ja lopulta asiasta on mutistu vielä selänkin takana, jotta toisen uudesta ideasta katoaisi innostuksen kantavimmat siivet. Minultakin on suoraan kysytty, että miksi ihmeessä harrastan erästä harrastusta, kun "eihän minun tarvitse". Siis miten niin ei tarvitse?!

Niinpä olenkin ihaillen seuraillut uutisointia Kemijärjen massaliikkeestä. En ota tässä kantaa itse asiaan, mutta en muista paljonkaan nähneeni tässä maassa noin sinnikästä ponnistelua yhteisen hyvän eteen. Jotenkin odotin, että tuo ponnistelu tehtaan säilyttämiseksi olisi ollut vain lyhyt pyrähdys, mutta se näyttääkin erittäin ei-suomalaiseen tapaan jatkuvan! Ihanaa nähdä tuollaista tavoitteellista, kaikki mahdolliset asialliset keinot käyttävää työtä nimenomaan yhteisen hyvän eteen, vaikka vastapuolena onkin iso ja kasvoton, nykyaikoja hyvin heijastava yritys.

Minua ärsyttää kuitenkin hieman se, että miten massaliikkeen toimista on uutisoitu. On haastateltu erilaisia henkilöitä kommentoimaan, että mitä he luulevat, että tässä saattaisi käydä. Kai arvailujen kyseleminen on normaali tapa uutisoida, mutta itselleni siitä tulee sellainen olo kuin yritettäisiin jotenkin viedä pohjaa massaliikkeen ponnisteluilta, kääntää yleistä mielipidettä siihen suuntaan, että suuri yleisö ajattelisi ponnistelun olevan turhaa, jolloin lyttäämisen ilmapiiri saisi valtaa. Tosin ymmärrän kyllä senkin, että eihän uutisointi voi olla kenenkään puolella.

Minulle irrottautuminen tuosta yritteliäisyyden lyttäämis -ilmapiiristä on ollut todella vaikeaa. Olen siitä jotenkin ajatusten tasolla kai jo irtautunut, mutta välillä lannistuminen ja elämässä kelluminen pääsevät käytännön elämässäni voitolle. Minun on vaikeaa uskaltaa tehdä ratkaisuja, kun en ole oppinut siihen, että elämää voi ohjailla ehkä enemmän kuin olen kuvitellutkaan olevan mahdollista. Myös ponnistelu näyttäisi olevan asia, joka osittain opitaan (ainakin näin olen päätellyt omien kokemusteni pohjalta). Kai minun on kuitenkin mahdollista oppia edelleen - varsinkin, kun näkee ponnisteluja ympärillään ja ilmassa leijuu häivähdys yritteliäisyyttä tukevasta ilmapiiristä.

Olen viime aikoina "päässyt" useampaan kertaa tuijottamaan vikojani silmästä silmään, ja voin sanoa, että nuo hetket ovat olleet vaikeita. Yksin ollessani minun on hyvin helppoa uppoutua omaan yksinäiseen olemiseeni, jolloin en ole mitään kenellekään. On vain minä, ympäröivä todellisuus ja ajatukseni, jotka pyörivät vain osaksi todellisuuden, osaksi tekemieni tulkintojeni ympärillä jättäen paljon asioita ulkopuolelle. Olemiseni on leppoisaa ja turvallista (siis jos ajatukseni niin suovat).

Nyt kun on ollut enemmän seuraa tarjolla, olen kohdannut itsestäni uusia puolia. Jotain ihan ilahduttavaa ja hyvääkin olen itsestäni nähnyt, mutta sieluani karmaisee jotkut "huonot puoleni", vaikka ne eivät sinällään mitään maatajärisyttävän kamalia olisikaan. En vain pysty hyväksymään niitä itsessäni, vaikka ymmärränkin, että osa on ollut vain hetken suunnattomasta väsymyksestä johtuvia, järjettömiä, ajattelemattomia tuhahduksia. Silti en hyväksy niitä; kyllähän minun kai jo pitäisi osata tässä iässä toimia harkitsevammin, nähdä jopa hetkessä edes vilaus suuremmasta kokonaisuudesta ja siitä, haluanko oikeasti toimia "huonosti" (hajottavasti) vai "hyvin" (rakentavasti).

Niinhän se on, että toisten ihmisten avulla oppii itsestään eniten. Toisen ihmisen läsnäolo ikään kuin pakottaa paikalleen jämähtäneet käsitykset itsestään liikkeelle, kyseenalaistaa, herättelee ja vavisuttaa. Omalla kohdallani tuo on ollut nyt hyvä asia, vaikka itseni hyväksyminen tällaisenaan onkin juuri nyt äärimmäisen vaikeaa. En pidä niistä omista vioistani, joita olen saanut nähdä viime aikoina, mutta minun täytyisi nyt vain oppia käsittelemään ne ja ehkä jopa jollain aikavälillä hyväksymään ne.

On kuitenkin onni, että olen saanut nähdä vikojani, koska ehkä minulla on nyt mahdollisuus pienentää niitä siten, että voin elää niiden kanssa, ja jopa päästä joistakin eroon jonain päivänä... niin, ja joidenkin olemassaolo täytyy kai vain hyväksyä. En kuitenkaan halua olla liian ankara itselleni, joten nyt pitäisi saada suunnaton itsekritiikkini ja itseni piiskaaminen kuriin ja lempeämpää suhtautumista tilalle.

Tekee mieli suklaata. Siis todella mieleni hokee suklaasuklaasuklaasuklaa, tänne hetinyt ihana herkullinensamettinensulavainenpehmoinen mieleni rauhoittaja! Mutta ei, Ankaruus nostaa terävän sormensa pystyyn ja murahtaa hampaidensa välistä: eiiii makealle.

Tästä minun on hyvä jatkaa lempeämmän asenteen opettelua itseäni kohtaan ;)

Riittämätön

Posted on 1:44 PM In:
Riittämättömyyden tunne on inhottava. Se kalvaa sisuksia kuin happoa sylkevä lohikäärme, joka kiertää ja kiehnää niin, että korventavissa sisuskaluissa tömisee.

Huono itsetunto, sanoisi joku. Siitähän tuo riittämättömyyden tunne kai usein kumpuaa, vaikka onhan 'oikeaakin' riittämättömyyden tunnetta olemassa. Osittain kyse on myös valtavista vaatimuksista itseään kohtaan; siitä, että ei koe olevansa riittävä yhtään kenellekään tai millekään, vaikka oikeasti voisi ollakin ihan riittävän hyvä. Kukaanhan ei ole täydellinen, mutta silti voi olla riittävä.

En minä tiedä, milloin minä olen riittävä. Kai sen joskus voi tietää, mutta usein ei ja arvailu ei kannata. Ehkä tuo riittämättömyyden tunne on asia, jonka kanssa oppii elämään... tai ehkä opin olemaan vähemmän vaativa itseäni kohtaan.

Minulla ei ole suunnitelmia pääsiäiseksi. En oikein edes tiedä, miten juhlia; ostamalla mämmiä ja suklaamunia? Ehkä niin. Hyvää pääsiäistä!

Palautteesta itsepohdintaan

Posted on 9:53 AM In:
Olen saanut harrastukseeni liittyen palautetta, joka hämmentää minua. Palaute ei tosiaan ollut kovin positiivista, mutta ei se sinällään pahaakaan ollut - ihmetytti vain se, millainen käsitys palautteen antajalla on minusta. Erotan siis palautteesta kaksi osaa: hyvän rakentavan kommentin liittyen siihen, miten voisi olla harrastuksessa parempi sekä palautteen siitä, millaisena minut nähdään (mikä vaikuttaa siihen, miten minua kohdellaan). Rakentavasta palautteesta olen kiitollinen, tuosta toisesta... öh, ihmeissäni. En tietenkään syytä palautteen antajaa; vikahan ei ole hänessä, vaan edelleen omassa käytöksessäni.

Annan edelleenkin itsestäni tietynlaista kuvaa, jota en koe omakseni. Onko kyse siitä, että en vieläkään näe itseäni "oikein", kieltäydyn hyväksymästä itseäni ja näen itseni vääristyneenä? Palautteen antaja ei tunne minua yhtään, joten se selittää tietysti osaksi hänen näkemystään, mutta en todellakaan halua antaa itsestäni enää sellaista kuvaa, jota hän palautteellaan osoitti minun antavan muille ihmisille.

Mikä tuossa kuvassa on sitten vikana? Se, että se tekee minusta idioottimagneetin: vedän puoleeni tietynlaisia valheellisesti virnuilevia hyväksikäyttäjiä ja muita onnenonkijoita, ja samalla tämä "kuvani" pitää sellaiset ihmiset loitolla, joiden kanssa ihmissuhteilu voisi toimiakin.

Entä jos sitten olenkin jopa pohjimmiltanikin sellainen (edes osittain) kuin mitä olen saanut kuulla. Entä jos en todellakaan näe itseäni oikein, vaan kuvittelen olevani jotain ihan muuta kuin olen. Olen hämmentynyt; palaute teki oloni vaikeaksi, lähinnä siksi, että en halua olla sellainen ihminen kuin mitä "kuvani" esittää. En suostu olemaan sellainen, koska sisälläni jokin pistää kovasti vastaan. En pidä siitä muotista, koska en koe sitä omakseni. En pidä "kuvasta", koska se on heijastus ihmisestä, jossa on sellaista huonoa, jota en pysty hyväksymään itsessäni. En halua elää sellaisena.

Huh, onpa sekavaa. Kylläpä muutama lause toisen suusta voi pistää pienen pään sekaisin.

Ei ehkä kannata...

Posted on 1:51 PM In:
antaa pomolle palautetta melko avoimesti. Olen nimittäin valittanut, KUN aihetta on ollut, olen kysellyt, jos jokin asia on harmittanut, olen antanut mielestäni rakentavaa palautetta hänelle ihan hyväntahtoisesti. Nyt eräät epäkohdat työssäni vain jatkuvat, pomo välttelee minua ja hyvä että edes tervehtii.

Vaikka monikaan ei minua ehkä avoimena ihmisenä pidä, en silti jostain syystä ole kainostellut joissain tilanteissa suoraa puhetta. Ehkä jatkossa olisi syytä, ainakin työpaikalla. Ehkä tästä syystä saan edelleen ärsyyntyä työni epäkohtiin, ylennykset ja mielenkiintoiset työtehtävät menevät ihan toisiin osoitteisiin enkä muutenkaan saa palautetta tai huomiota.

Nyt ei sitten oikein viitsisi valittaa mistään, vaikka aihetta olisikin. Työmotivaation nousua ei todellakaan ole havaittavissa lähiaikoina, mutta on pakko puurtaa vaikka hampaat irvessä, jipii.

Tekemisen meininkiä

Posted on 9:08 PM In:
Tekemisestä tulee hyvä mieli. Minä murehtijana jään helposti jumiin kotiini murehtimaan pieniä asioita, jolloin tulee paha mieli. Tekemättömyydestä syntyy helposti sellainen olo, että elämä vain valuu turhana eteenpäin ja en ole siinä mukana. Sen sijaan, että tekisin jotain (mitä tahansa), saatan vain istua telkkaria katsellen, mutta oikeasti murehtien. Illalla olo voikin olla jo tuskastunut ja ylienerginen istumisesta, jolloin vain kiukustun ja uni voi karata.

Yritänkin nyt panostaa siihen, että tekisin enemmän ja möllöttelisin vähemmän. Rentoutumiselle on toki aikansa, mutta olen tullut siihen tulokseen, että minun on syytä aktivoitua. Elämäni on ollut loppujen lopuksi aika rentoa viime ajat, työskentelyä ja harrastamista, joten minun ei ole tarvinnut pahemmin ponnistella. Se taas on antanut minulle "hyvän" tilaisuuden passivoitua muutenkin, vaikka tiedän, että aktiivinen asioiden tekeminen olisi parempaa hyvinvoinnilleni.

Noiden tekemisten ei tosiaankaan tarvitse olla mitään kovin ihmeellistä, esimerkiksi harrastukset, kotityöt, leipominen, lukeminen, puuhastelu ja kaupungilla kävely voivat olla jo hyvä alku. Tarkoituksenani olisi nimittäin pyrkiä siihen, että ahdistus ei saisi otettua otettaan minusta ja sen estämiseksi parasta on tekeminen. Muutenkin monenlaisesta tekemisestä tulee energisempi olo ja parempi mieli, "tekemisen meininki".

Huomaa selvästi, että lisääntynyt valo on piristänyt mieltäni. Kevät on ihanaa aikaa, luonnon heräämistä ja kesän (ja loman) odottelua. Silloin on helpompaa ajatella iloisia asioita.

Tänään on jotenkin erityisesti inhottanut kaikki ällöttävät ihmissuhdesekoilut, -säädöt ja -salailut. Oikein ärsyttää lukea uutisiakin, kun nekin pursuavat ihmisten ihmissuhdeongelmia - usein vielä täysin itseaiheutettuja. Tarkoitan sekoiluilla nyt salarakkaita, tekstiviestisekoiluja yms. kolmiodraamakuvioita, jättämisiä, toisen huonostikohtelua yms. usein ikäviksi luokiteltavia asioita. (Toki otan huomioon sen, että uutisointi voi olla mitä on - kuinkahan suuri osa tuollaisista uutisista kertoo asioiden todellisesta tilasta?!)

Nyt kun väsymys sumentaa järjellistä ajattelua, kaipaan älyttömästi sitä, että ihmissuhteet voisivat olla avoimia ja rehellisiä, vapaita salailusta, valehtelusta ja juonitteluista. Voisinpa elää sellaisessa todellisuudessa, että toisiin voisi luottaa täysin eikä olisi mitään pelkoa selän takana vehtaamisesta. Keskustelu olisi avointa ja luottavaista, mikä loisi ihanasti läheisyyden ja turvallisuuden tunnetta. Minusta tuntuu, että olen jo ihan liikaa katsellut monenlaisia ihmissuhdesotkuja - omassa elämässä ja toisten - joten alan mielestäni olla jo liian vanha ja väsynyt katsomaan mitään tuollaista enää. Ja nyt tunnen itseni typeräksi, koska todellisuus on kuitenkin aika karua, monenlaista sattuu ja tapahtuu, vaikka kuinka yrittäisi itse tehdä parhaansa...

Olen muutaman viime yön nukkunut käsittämättömän huonosti ylikierroksilla käymisen vuoksi. Ei ole uni tullut eikä kestänyt muuten kuin pätkissä. Se alkaa vaikuttaa ajatuksiinikin, jotka sinkoilevat järjettömästi sinne ja tänne ja mm. pelot ovat kasvaneet ihan suhteettomiin mittoihin. Kyllä unella on suunnaton merkitys ihmisen hyvinvoinnille. Ei tällainen unettomuus pidempään jatkuessaan tee todellakaan hyvää, sen huomaa, kun kuuntelee omaa käsittämätöntä ajatusmaailmaansa (kuka ihme pääni sisällä asustaakaan suoltaen kaikkea outoa mieleeni?), ja kun huomaa pitkäjänteisyytensä ja keskittymiskykynsä olevan tyystin kadoksissa.

Ei minulla silti paha olo ole. Olen väsynyt ja kaipaan edes hetkeksi turvapaikkaa, jossa voisin nukkua väsymykseni pois ja tuntea olevani hyväksytty ja rakastettu. Onneksi huomenna on perjantai.

Kyynärpäitä kehiin!

Posted on 6:56 PM In:
Lueskelin tänään eräästä lehdestä erään julkisuuden henkilön haastattelua, ja sen myötä sain kiinni ajatuksenhaituvasta liittyen rohkeuteen ja röyhkeyteen. Minultahan on aina uupunut molempia, tosin vähän vaihdellen; röyhkeä en tunnusta monesti olleeni, mutta rohkeuden määrä on vaihdellut kovastikin elämäntilanteesta riippuen.

Jos elämässä haluaa jotain saavuttaa, se taitaa todellakin vaatia paljon aktiivisuutta, rohkeutta sekä hivenen jopa röyhkeyttä. Pitäisi osata ja uskaltaa tyrkyttää itseään eri tilanteisiin ja eri paikkoihin, vaikka se tuntuisikin epämukavalta. Pitäisi myös jutella eri ihmisten kanssa rohkeasti silmiin katsoen, ja tunnistaa tilanteita, joista voisi hyötyä; olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tuurilla voi toki myös edetä pitkälle, mutta useimmiten vaatii paneutumista, aikaa ja vaivaa, jotta saavuttaa jotain.

Tunnustan, että minulla on monessa asiassa käynyt uskomaton tuuri, mutta jotkut asiat olen saavuttanut vain pitkäjänteisellä työllä, asettamalla tavoitteen pitkänkin ajan päähän ja kulkemalla määrätietoisesti tavoitetta kohti. Jostain syystä näyttää nyt siltä, että olen muuttunut jotenkin lyhytjänteisemmäksi ja epävarmemmaksi ja en osaa asettaa tavoitteita enää kuten ennen. Osaksi tämä tietysti johtuu siitä, kun en tiedä, mikä kiinnostaisi ja mitä tavoitella, mutta osaksi kyseessä on otteen kadottaminen. Minä kellun enkä saa mistään otetta.

Vaatisi ponnisteluja lopettaa kelluminen ja tarttua jostain kiinni. Olenko valmis ja riittävän voimissani siihen? Ehkä. Olen kai liikaa odottanut, että se minua kiinnostava asia, "oma juttuni" tulisi aikanaan vastaan, mutta ehkä minun tosiaan pitäisi enemmän etsiä, kurkotella, kurkistella alta ja päältä, ryntäillä johonkin (mahdolliseen) suuntaan, kokeilla ja katsoa. Ehkä ne "omat jutut" eivät tosiaankaan marssi luokseni, vaan niiden löytäminen ja saavuttaminen vaatiikin enemmän työtä kuin olen kuvitellutkaan. Ehkä hyvä tuurini on tuudittanut minut liiaksi siihen uskoon, että vähemmälläkin pääsisi. Eipä taida päästä.

Olisi aina hyvä muistaa jänishousukohtauksen iskiessä, että yleensä pahin asia, joka tilanteessa kuin tilanteessa voi tapahtua, ei ole oikeasti kovinkaan paha asia (eikä se edes todennäköisesti toteudu). Nolottaa voi, ja toiset ihmiset voivat jopa muistaa "mokan" jälkeenpäin, mutta ei se muuta sitä, mikä ihminen pohjimmiltaan on. Pitäisi vain uskoa itseensä ja muistaa, että virheitä sattuu kaikille ja viimeistään aika karistaa terävimmän piston muistoista.

Uskon, että ajatustyöllä voi tehdä itseään rohkeammaksi siten, että uskaltaa eikä takerru liikaa siihen ajatukseen, että "mitähän toisetkin ajattelevat". Tie ei ole omalla kohdallani ollut helppo, mutta kun olen nähnyt tuloksia tiedän sen olevan mahdollinen. Tulokset kannustavat minua vielä rohkeammaksikin. Askeleet tässä - ja monessa muussakin asiassa - ovat vain kovin pieniä. Muutosta ei voi odottaa hetkessä; jos en ole käyttänyt rohkeasti kyynärpäitäni edetessäni kolmeenkymmeneen vuoteen (vaan olen ennemminkin antanut toisille tilaa), niin tuskin se huomenna onnistuu siten, että se tuntuisi luontevalta.

Hyvien asioiden hellimistä

Posted on 3:18 PM In: ,
Vaikka olenkin ollut tänään hieman väsynyt ja arkitympääntynyt (vasta maanantai!), niin olen samalla kuitenkin hellinyt mielessäni hyviä asioita elämässäni. Niitäkin nimittäin on, vaikka ei näistä valituksistani ehkä sitä huomaisikaan (lueskelin nimittäin läpi joitain vanhoja kirjoituksiani). Ehkä minun pitäisi kurjista asioista valittamisen ohella kirjoittaa tänne enemmän hyvistäkin asioista. Ehkä mukavien, mieltä lämmittävien asioiden pyörittely piristäisi minua, toisi toiveikkuutta ja arjessa tarvittavaa energiaa. Valittamista en varmasti lopeta, heh :), mutta iloisten asioiden kaivelu voisi olla mukavaa. Eikös?

Olen tässä viime päivinä saanut yhtä käytännön ongelmaa ratkottua ja vietyä eteenpäin. Sain siihen kreivin aikaan apua ystäviltäni, mikä ilahduttaa minua kovasti. Tämän ongelman hoitaminen on todellakin opettanut minulle itsestäni yhtä ja toista, ja tiedän, että joitain asioita en enää ainakaan yksin aio tehdä. Stressaan muutenkin helposti mitättömistäkin asioista, joten minun on järjetöntä sotkea itseäni sellaisiin asioihin, joita en hallitse ollenkaan.

Lisäksi olen huomannut, että elämässäni on aivan ihania ihmisiä, vaikka en monia heistä usein tapaakaan. Jo pelkästään se, että tulee puhelu tai viesti silloin tällöin, lämmittää mieltä suunnattomasti. Lisäksi tieto siitä, että tapaamme varmasti joskus, ilahduttaa; tapaamista oikein odottaa, kun tietää, että se on molemmista osapuolista odotettu, harvinainen hetki. Ei tosiaan ihmissuhteiden aina tarvitse olla jatkuvaa tapailua, vaan välimatkasta ja kiireestä huolimatta ihmissuhde voi tarjota iloa arkeen pienemmilläkin asioilla.

Toki minulla muitakin hyviä asioita elämässäni on, mutta niitä taidan rutistella nyt itsekseni hymyillen. Ilahduttavaa :)

Lisäys: En ole uskaltanut iloita ääneen hyvistä asioista elämässäni, koska minun on ollut vaikea luottaa, että ne olisivat pysyviä. Pelkään, että ne ovat vain kuplia, jotka puhkeavat räiskähtäen hetkenä minä hyvänsä. Pitäisi nyt kuitenkin yrittää tarttua hyvän hentoon säikeeseen, mennä täysillä mukana, ja jos tulee seinä vastaan, hyväksyä se elämään kuuluvana kolhuna. Pitäisi uskaltaa. Pitää uskaltaa. Haluan uskaltaa.

Odottamisia ja motivaation puutetta

Posted on 12:26 PM In:
On ollut jotenkin hankala olo. Töissä pitäisi olla ahkera, mutta motivaatio on edelleen hukassa, mikä tarkoittaa armotonta pinnistelyä, jotta saan tehtyä kaiken hyvin ja ajallaan. Minua ei hymyilytä, vaan kävelen käytäviä todennäköisesti aika happaman näköisenä - siitä huolimatta, että yritän tsempata. Jotenkin vain vanne kiristää liikaa päätäni, en jaksaisi keskittyä ja kaipaisin armottomasti lomaa.

Tunnen itseni myös laiskaksi vetelykseksi. En ole viime aikoina oikein jaksanut tarttua pontevasti juuri mihinkään ja asioiden tekeminen tuntuu raskaalta ponnistelulta. Harmittaa oikein se, että aiemmin minulla ollut energia tehdä kaikenlaista tuntuu hiipuneen, ja nyt on jäljellä enää rippeitä, joiden voimilla teen töitä, harrastelen ja suoritan arjen askareita. Haluaisin saada kiinni jostain energian säikeestä, joka auttaisi minua tarttumaan asioihin, joilla on suunta ja jotka voisivat tarjota tulevaisuudessa jotain iloa tai hyötyä edes jollain elämän osa-alueella. Liian monta vuotta on mennyt nyt ihan samaa toistaessa. En halua, että elämäni valuu näin eteenpäin.

Näin yhtenä aamuna koiraa ulkoiluttavan vanhemman naisen. Hän mutisi itsekseen suojatien ylitettyään, että "voi kunpa pääsisi täältä pois" ja huokaisi raskaasti, minkä jälkeen mutina jatkui, mutta en erottanut sanoja enää. Katsahdin koiraa ja naista ja tunsin suurta surua: on oikeasti kamalaa, jos elämä muuttuu sellaiseksi, että kaikki ilo katoaa, elämä tuntuu menneen omalta kohdalta ohi ja muuta vaihtehtoa ei enää ole kuin kuoleman odottaminen. Minä niin kovasti haluan odottaa ensin jotain ihan muuta. Tai oikeastaan en edes halua odotella, vaan toimia itse aktiivisesti niin, että voisin saavuttaa kokemisen arvoisia asioita. En vain oikein tiedä, mihin tarttua. Ajelehtiminen on helpompaa.

Mihin kuuluisin?

Posted on 12:57 PM In:
Minua on ahdistanut. Vaikka monia hyviä asioita onkin viime aikoina ollut/tapahtunut, sisälläni on taas tänään kalvanut suuri mihinkään kuulumattomuuden -tunne. Minulla ei ole perhettä, ystäväpiiriä enkä töissäkään koe kuuluvani mihinkään. Vaikka harrastankin, niin en niissäkään piireissä kuulu mihinkään.

Töissä olen vain yksi tuntematon rivityöntekijä, josta voidaan luopua koska tahansa (eipä yksittäisellä työntekijällä nykyään suurta arvoa näytä olevan). En koe tekeväni työtä, jolla olisi merkitystä (aika harvalla työllä taitaa nykyään olla merkitystä). Teen toki ihan hyvää työtä, mutta jokin tyhjyyden tunne siitäkin jää sisääni, varsinkin, kun työ on melko itsenäistä, työkaverit etäisiä ja etenemismahdollisuudet vaikeita.

Ystäväpiiriä minulla ei ole, vaikka joitain ystäviä toki onkin. Minulla ei ole juuri sellaisia ihmisiä, joilla olisi aikaa ja jotka ehdottaisivat minulle jotain tekemistä, illanviettoa, reissaamista tai vastaavaa suurempaa tai pienempää juttua. Voi todennäköisesti laskea yhden käden sormilla minulle tulevat tekemisehdotukset vuodessa. Täytyy tosin myöntää, että olen itse varsin huono ehdottelemaan mitään, vaikka olenkin yrittänyt sitä puolta parantaa. Se on vain ollut kovin vaikeaa... joten ei ihme, että ehdotuksia ei taivaalta satele.

Minulla on ihan mukavia harrastuksia, mutta en niissäkään ole tutustunut keneenkään. Se tuo kieltämättä suurta huonommuuden tunnetta... tosin näyttävät nuo harrastusporukat kyllä olevan varsin hajanaisia eikä siellä kukaan näytä olevan tutustunut keneenkään toiseen. Missähän harrastuksessa tutustuisi oikeasti toisiin ihmisiin?

Perhettä minulla ei ole (jos ei siis vanhempia lasketa mukaan) ja en tiedä tuleeko edes. Parisuhdeasiat ovat olleet minulle jostain syystä haastavia eikä tässä iässä enää juuri tapaa vapaita, mukavia miehiä. Tosin eihän minun pitäisi valittaa, kun minulla on nyt kuitenkin ollut ihminen, jota tapailla, vieläpä oikein mukava ja hyvä ihminen. Tässäkin kuviossa on vain suuria epävarmuustekijöitä, ei niinkään minun puoleltani, mutta toisen... joten en uskalla luottaa siihen, että tämä hyvä olisi pysyvää.

Luin koulukaverit-sivustoon tekemäni kuvauksen itsestäni vuodelta 2004. Masentavaa on se, että se sama kuvaus on edelleen sopiva.

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive