Tuesday, May 29, 2007

Ideoita ja rohkeuden puutetta

En tiedä, onko syy kesä vai mikä, mutta olen saanut viime aikoina jokusen ihan hyvän idean. Olen keksinyt jotain piristämään kesäviikonloppuja. Mielessä on myös suurempi asia, jonka voisin toteuttaa muutaman kuukauden päästä: tuo tarjoaisi jotain mukavaa odotettavaa. Lisäksi olen keksinyt muutamia pienempiä juttuja piristämään arkea.

Nämä ideat varmaankin kertovat siitä, että voin paremmin. Toivottavasti saisin pidettyä kiinni tästä uudesta energiasta, jonka olen saanut, ja sen avulla saisin tehtyä mukavia asioita, jotka piristäisivät vielä lisää ja toisivat energiaa.

Tarvitsisin vain roimasti rohkeutta, voimaa ja päättäväisyyttä toteuttaa nämä ideani. Tiedän, että minulla on kaikkia noita, jos haluan... mutta nuo ovat sellaisia ominaisuuksia minussa, joita en ole käyttänyt viime vuosina paljoakaan. Rohkeuden ja sisäisen voimani olen pitänyt vakan alla; olen esittänyt mukautuvaa ja harmitonta, en itseäni. En ole osannut oikein tehdä mitään päättäväisesti, vaan olen harhaillut elämänpolullani sinne ja tänne vailla selkeää suuntaa. Nyt olisi oiva tilaisuus olla oma itseni ja löytää rohkeuteni. Ensimmäisen askeleen ottaminen tällä tiellä on vain niin pelottavaa...

Ajatukseni näistä ideoistani saavat minut hymyilemään. Minulla on elämässä mielenkiintoisia asioita ihan käden ulottuvilla. Yletyn kyllä, jos kurkotan... Haluan ylettyä... Pelottaa... mutta haluan! Ja teen?!

Saturday, May 26, 2007

Lasipurkin voitto

Yritin avata sitä. Käytin nihkeää rättiä ja väänsin ja väänsin. Käytin kaikki voimani ja käteeni sattui. Pidin sen kansiosaa kuuman veden alla ja uusi yritys: käteen sattui, mutta se ei luovuttanut. En kuitenkaan luovuttanut helpolla: lisää kuumaa vettä ja armotonta vääntöä.

Se mokoma voitti. Ei auennut.

Nyt minulla on lasipurkillinen guacamolea, jota en voi käyttää. Haluaisin palauttaa sen kauppaan, koska tuote ei toimi. Epäilenpä vain, että se ei onnistu...

Yksinäisellä naisella ei ole helppoa.

Friday, May 25, 2007

Väsymys

Väsymys tuntuu joka kehon osassa. Se on kuin köynnös, joka ulottaa oksansa joka puolelle minua, kuristaa ja puristaa niin että pystyn hädintuskin hengittämään. Mennyt viikko arkisessa aherruksessa tuntuu myös möykkynä sisuksissa. Möykyssä on hitunen pettymystä, koska en ole kokenut olevani parhaimmillani, enkä edes hyvä. Mieliala on ollut siedettävä, mutta silti olen ollut laiska ja alisuoriutuja, ja syytän siitä tätä väsymyksen sairasta köynnöstä, jossa taitaa olla ripaus ahdistustakin mukana.

Nukkuminen on erittäin kiinnostavaa. Siihen minulla riittää voimia, kaikki muu tuntuu kuin kantaisin valtavaa taakkaa harteillani. Nyt en jaksa kantaa. Olen viikon sinnitellyt arkea, nyt hellitän hetkeksi ja annan väsymykselle vallan.

Toivottavasti huomenna olisi parempi päivä ja väsymys poissa. Haluaisin siivota, mutta väsyneenä siitä ei tule mitään. Väsyneenä itsensä pakottaminen tekemään ylipäätään mitään on uskomattoman raskasta, ja minähän kuitenkin pakotan itseäni tekemään joka päivä ainakin jotain. Viikonloppuna vähemmän.

Olisikohan nyt hyvä aika mennä nukkumaan?

Thursday, May 24, 2007

Korjauksen tarpeessa

On rikkinäinen olo. Keho voi hyvin, mutta mieli tuntuu vioittuneelta, hauraalta ja väsyneeltä. Tuntuu, että minussa on tosi paljon korjattavaa enkä tiedä mistä aloittaa. En edes tiedä, miten voisin korjata itseäni. Enkä edes tiedä kaikkia rikkinäisiä paikkojani.

Olen väsynyt tähän rikkinäisyyteeni. Tuntuu, että tämä on jatkunut jo iäisyyden, ja tulevaisuus näyttää tältä samalta. Nyt tiedän, että tästä selvinneet ovat tosi vahvoja ihmisiä, koska he jaksavat kävellä kaiken tuskan, epävarmuuden ja oman rikkinäisyyden läpi, ja ovat silti hengissä. Kokemus on varmasti kasvattava, mutta onko se kaiken tämän kärsimyksen arvoista?

On raskasta myöntää oma rikkinäisyyteni. Minulla olisi kovastikin intoa korjata itseäni, mutta keinojen puute ja väsymys vaikeuttavat... Kunpa olisin edes pirteämpi. Kai tämä rikkinäisyyden itselleen tunnustaminen on kuitenkin yksi askel parannuksen tiellä - ainakin toivon niin. Ehkä tämän askeleen jälkeen alkaa löytyä pieniä keinoja auttaa itseään... ja sen askeleen jälkeen taas jotain uutta... ehkä.

Tulevaisuus on liian epävarma.

Tästä vuodatuksesta huolimatta tänään on ollut ihan hyvä päivä.

Monday, May 21, 2007

Iltatee

On hetki iltateen parissa. Otan vain rennosti ja yritän olla ajattelematta liikoja. Tämä on rutiini, jonka olen yrittänyt ottaa iltojeni iloksi, ja aika usein onnistunkin rauhoittumaan. Teeni on nyt pikkaisen mausteista yrttiteetä, joka lämmittää mukavasti.

Väsyttää. Viime yö oli pikkaisen vaikea, liian paljon taistelua peittojen kanssa. Ensin oli kuuma, sitten jalat ilman peittoa, sitten kylmä, peitot muuten huonosti ja mitähän muuta. Toivottavasti peitot olisi tänä yönä rauhallisesti; yhtä rauhallisia kuin oloni on juuri nyt.

Näitä pieniä hyvän olon hetkiä osaa nykyään arvostaa paljon enemmän kuin ennen. Nyt tietää, millaista on olla, kun olo on karmea. Nyt tietää, että hyvä ja rauhallinen olo on upea hetki. Elämisen arvoinen kokemus. Voi nauttia iltateetä, kuunnella musiikkia, katsoa ikkunasta ulos ja vain nauttia pään sisäisestä rauhasta. On upeaa olla hetki murehtimatta.

On kyllä melkoinen ero sillä, mitä pääni sisällä tällaisella hetkellä liikkuu verrattuna tosi huonoon päivään. On uskomatonta, miten päivät voikin olla niin erilaisia; ihan kuin minulla olisi eri pää eri päivinä. Nautin nyt muutamasta hyvästä ajatuksesta, jotka päässäni etenevät rauhallisesti. Olen kiitollinen tästä rauhasta.

Sunday, May 20, 2007

Juoksemisesta voimaa

Lämmin ja aurinkoinen sää piristää. Olin tosi hämmästynyt tänään, kun vihdoin viiden aikaan raahauduin ensimmäistä kertaa pihalle - wow, mikä ilma! Täytyy sanoa, että jo se yksinään piristi.

Kävin juoksemassa, ja juoksu oli aivan loistava. Muistin taas, miksi juokseminen parhaimmillaan onkin aivan upeaa. Tunsin kuinka liidin pururadan yläpuolella, jaloissani oli voimaa kantaa minua pitkälle ja hengästyminenkään ei tuntunut. Olo oli hetken aikaa jopa ihan voittamaton... kai ne oli ne endorfiinit asialla tuomassa hyvää oloa.

Saavuttaisinpa muussakin elämässäni edes joskus saman voittamattomuuden tunteen, joka juostessa joskus löytyy. Pystyisinkin olemaan yhtä itsevarma ja luottavainen omiin kykyihini ja pärjäämiseeni. Joskus mietin tuota tunnetta, jotta muistaisin sen muulloinkin. Toivon, että miettimällä sitä pystyisin sisäistämään siitä edes osan; yritän sovittaa sitä osaksi minua. Sitten, joskus, jossain sopivassa tilanteessa muistaisin sen ja osaisin käyttää sitä. Se olisi hienoa.

Friday, May 18, 2007

Taitaa olla perjantai-ilta... ja valitusta

Tuntuu, että aina vain valitan. Kirjoitan tänne kurjasta elämästäni ja valitan myös pääni sisällä. En vain niin todellakaan tahdo tällaista elämää, ja ne ajatukset pyörivät päässäni ison osan ajasta. On ihan hyödytöntä miettiä tällaisia masennuksen tuottamia toivottomia ajatuksia, mutta miten tuon pään sisäisen loputtoman rallin saisi taukoamaan edes hetkeksi?

Pitäisi yrittää ajatella positiivisemmin, joten kokeillaan. Tässä on lista nyt mieleen tulevista tämän hetken positiivisista asioista:

- Perjantai-ilta (voittaa maanantai-aamun)
- Kaunis ilma (istun kyllä sisällä...)
- Olen fyysisesti terve
- Väsyttää (ehkä nukahdan aikaisin)
- Minulla on suklaata

Onpas vaikeaa. No, onhan tuossa jo jotain. Nyt voikin sitten siirtyä taas valittamiseen. On kamalan kuumakin, kun aurinko on paistanut sisälle. Olisi mukavaa keksiä jotain asuntoa viilentämään, mutta en ole oikein keksinyt mitään.

Onneksi nyt on oikeastaan edes pikkaisen parempi olo. Olen viime päivät niin kovasti toivonut, että lakkaisin olemasta olemassa, mutta juuri nyt en jaksa ajatella edes sitä. Surettaa silti se, että tämä perjantai-ilta on taaaas samanlainen kuin suurin osa. Kuinka mukavaa olisi pitkästä aikaa viettää hauskaa iltaa. Koskahan minulla muuten on viimeksi ollut oikein hauskaa?

No, onhan kirjan lukeminen ihan mukavaa. Väsyttääkin sen verran, että on melkein mukavaa vain levätä. Parempi kai siis vain keskittyä kirjaan loppuillan ja toivottavasti nukahtaa aikaisin. Huomenna on lauantai, jonka olen elänyt ennenkin.

Thursday, May 17, 2007

Tyhjä päivä, tyhjä olo

Kiitos Mariia kannustavasta kommentistasi. Yritän tosiaan antaa itselleni aikaa ja lepoa, sekä luottaa siihen, että jonain päivänä kaikki on paremmin. Pitää olla vain kärsivällinen. Ei voi odottaa (kai?) nopeaa parannusta sellaiseen, joka on syntynyt pidemmällä aikavälillä. Kyllä tämä masennus töitä vaatii, että tästä pääsee eroon.

Pelottavaa tässä hetkessä on se, että kun on kuitenkin olemassa myös se vaihtoehto, että tästä ei paranekaan tai tätä ei jaksakaan. Ääni pääni sisällä ei suostu hyväksymään tällaista elämää. Se mieluummin haluaa kuolla kuin elää tätä liian pitkään. Siksi pelkään... ja pelkään muuten tosi paljon! Kauanko jaksan? Entä jos en jaksakaan ja sekoan?

Erityisesti kesä on minulle vaikeaa aikaa. Silloin näkee paljon iloisia ihmisiä, jotka pitävät hauskaa. Silloin tavataan läheisiä ihmisiä ja käydään tapahtumissa. Minulla viikot vain valuvat ohitse, jokaisen viikon ollessa kopio edellisestä. Sisin huutaa elämättömän elämän tuskasta. Välillä raahaan itseni katsomaan elämää, mutta sekin usein vain pahentaa oloa. Ennemmin suljen silmäni kuin muistutan itseäni siitä, että elämääkin voisi olla jos... mitä?

Tänään on helatorstai. En tiedä, mitä "normaalit" ihmiset tekevät tänään, mutta minulle päivä on vain samaa kuin muutkin päivät, jolloin en ole töissä. Teen aamutoimet, tiskaan, pyykkään, lueskelen kirjaa, katson telkkaria, en sano sanaakaan kenellekään... Kuinkahan monta kertaa olen tämänkin päivän elänyt?!

Välillä lähden toki ulos, pois neljän seinän sisältä, mutta aika harva asia enää kodin ulkopuolella tuottaa aitoa iloa. Nautin lenkkeilystä, mutta ei sekään enää takaa hyvää oloa kuten se ennen teki. Kaupungille voin mennä kävelemään, mutta siitäkin saattaa seurata vain ahdistusta, jos on oikein huono päivä. Onhan niitä muitakin asioita, joita joskus teen, mutta en voi välttyä ajatukselta, että miksi niitäkään kannattaa tehdä, kun kaikki tuntuu vain samalta. Ajaa ihan saman asian, jos istuu kotona ja tuijottaa apaattisena eteensä. Yhtä paljon se edistää omaa hyvinvointiani. Siltä ainakin tuntuu, vaikka tiedän, että tässä vaiheessa pitäisi olla vaikka väkisinkin aktiivinen. En vain näe mitään järkeä vastustaa sänkyni ja sohvani kutsua juuri nyt.

Mihin ihmeeseen elämäni on kadonnut?! Ei se voi olla tätä, eihän?!

Wednesday, May 16, 2007

Surullista hyväksyntää

En sitten nukkunut hyvin, vaikka sitä kovasti toivoinkin. Oli liian kuuma ja kylmä ja ajatukset pyörivät turhan vilkaasti päässäni. Nyt sitten väsyttää, tosin huominen helatorstai (saa nukkua pitkään) ilahduttaa.

Jostain syystä on valtavan surullinen olo. Ei suoranaisesti masentunut (ainakaan juuri nyt) vaan surullinen. Sen hyväksyminen, että tarvitsee toisia ihmisiä elämäänsä, tuntuu tosi raskaalta. Surulliselta tuntuu tieto siitä, että en pysty luomaan kontakteja (ainakaan nyt), jotta jonain päivänä olisi niitä ihmisiä elämässäni. Olen pahoillani siitä itselleni, että en pysty, kykene enkä osaa, vaikka haluaisinkin.

Toisaalta tuntuu hyvältä se, että en enää yritä valehdella itseäni. Vihdoin pystyn katsomaan itseäni peilistä ja sanomaan, että on asioita, joihin tarvitsen toisia. Myös minulla on tarvetta olla rakastettu ja hyväksytty. Myös minulla on oikeus olla olemassa myös muillekin kuin itselleni (vai onko?!). Olisi mukavaa saada myös varjostusta (kaihtimet tms) parvekkeelleni, mutta en osaa sellaisia asentaa. Apu olisi kiva.

En yhtään ymmärrä, miten tämän oivalluksen kanssa pystyy elämään. Toivottavasti en masennu lisää siitä, että en juuri nyt jaksa tehdä mitään sen eteen, että olisi vilkkaampi sosiaalinen elämä. Tiedän, että asian eteen pitäisi tehdä kovasti töitä, ei voi vain olettaa asioiden järjestyvän itsestään, mutta tekeminen tuntuu valtavan raskaalta nyt. En jaksa. Varsinkin, kun minulla ei ole mitään ideaa siitä, miten voisin auttaa itseäni juuri nyt. Ehkä jos toivoo oikein kovasti jotain hyvää tapahtuu... Ehkä?!

Tuesday, May 15, 2007

Rauhallinen ilta

Pään sisällä on nyt melko rauhallista. Se tuntuu mukavalta vaihtelulta viime päiviin verrattuna. Toivon juuri nyt niin valtavan hurjan kovasti, että saisin elämäni kuntoon siten, että minulla olisi siinä hyvä olla. Haluan sitä niin valtavasti, että sisuksiin sattuu.

Sitten kuitenkin tiedän, että tästä masennuksesta toipuminen ei ole niin helppoa. Tiedän, että en pysty sormia napsauttamalla ratkaisemaan ongelmiani. Mikään ei edes takaa sitä, että jonain päivänä keksisin ratkaisun päästä tästä masennuksestani yli. *huokaus*

Otan kirjan (masennusta käsittelevän) ja menen sänkyyni. Kohta onkin hyvä aika vaipua toivon mukaan levolliseen uneen. Se on päivän paras aika. Hyvää yötä.

Monday, May 14, 2007

Parvekekasvi

Ostin tänään Parvekekasvin. Se näyttää söpöltä ja siinä on punaisia kukkia. Sen katsominen hymyilyttää; kukkien katselu ei voi muuta kuin piristää. Tarkoituksena on vielä hankkia Parvekekasville kavereita, mutta tämä on jo hyvä alku kesäkaudelleni.

Muuten tämä päivä onkin mennyt masennuksen kanssa tiiviissä yhteydessä. Mikään ei kiinnosta ja päätä särkee. Elämä vain valuu ohi enkä ole siinä mukana tänäänkään.

Sinnittelyä

Viikonloppu meni sitten aika huonoissa merkeissä. Masennus löi hyvän olon rippeet taas piiloon johonkin kaapin perukoille, ja en löydä niitä enää. Taas on siis alkamassa sinnittelyvaihe. En ole innoissani siitä.

Tässä olotilassa on vaikea kuvitella, että joskus vielä tulisi hyvä päivä. Järki kyllä sanoo, että kyllä se tulee, mutta toinen "järki" (?!) sanoo ihan muuta. Se sanoo, että näiden olosuhteiden vallitessa elämässäni minulla ei ole mahdollisuutta täyteen parantumiseen.

No, nyt tavoitteenani on lähinnä pitää kroppa hengissä. Kovasti kaipaan hyvää elämää ja olisin valmis tekemään töitä sen eteen, mutta keinoja ei ole. Minulla on kova ikävä iloista itseäni, mutta sen takaisin saaminen ei ole juuri nyt mahdollista. Joten nyt sinnitellään.

Saturday, May 12, 2007

Haluan luovuttaa

En jaksa ponnistella päivästä toiseen. Elämä tuntuu merkityksettömältä sinnittelyltä. Viime aikoina minulla on/olisi ollut voimia tehdä monenkinlaisia asioita, mutta en pysty/osaa muuttaa elämässäni niitä kaikkein vaikeimpia asioita. Ne vaivaavat minua päivästä toiseen ja tuhoavat mielenterveyttäni. Siksi haluaisin luovuttaa... lakata ponnistelematta. Mitä hyötyä tästä kittuuttamisesta on, kun se tärkein elämästä puuttuu: läheiset ihmiset.

Aamulla parempaa

Eilen minulla oli tosiaan pienimuotoinen romahdus. Tunsin sen hiipivän jo päivän aikana, mutta en kyennyt estämään ajatusten vyöryvää voimaa, niinpä kävin läpi melkoisen ajatusmyrskyn illan aikana. Illalla olin tosi väsynyt, kun ryömin sänkyyn, mutta sain nukuttua ihan hyvin, minkä vuoksi oloni on nyt ihan kohtalainen.

Olen lukenut masennuksesta jonkin verran sen jälkeen, kun tajusin saaneeni tämän vaivan. Eräs asia, jota olen ihmetellyt suuresti, on se, että masennus olisi pahimmillaan aamuisin ja helpottaa päivän mittaan. Minulla se on juuri päinvastoin. Olen aina pitänyt rauhallisista aamuista ja auringonnousuista. Mieleni on tyyni ja asiat näyttävät aika valoisilta. Monesti olen aika toiveikaskin tulevan suhteen. Uusi aamu tuntuu uudelta alulta.

Päivän mittaan ajatusten ikävä vellominen pääni sisällä alkaa ja pahimmillaan se on illalla. Tunteet ja ajatukset kasaantuvat päivän mittaan sen myötä, kun näen, että tämäkin päivä on vain eilisen toistoa ja en kykene muuttamaan asioiden kulkua tiettyyn, hyvinvointiani heikentävään suuntaan. Näen, että elämäni ei näillä voimilla ja taidoilla muutu. Näen, että tulevaisuus on tätä samaa, eli ei elämisen arvoista elämää.

Nyt on kuitenkin vielä lauantai alkamassa, joten en halua sen enempää miettiä ikäviä ajatuksia. Vielä tuntuu siltä, että voisin syödä jotain hyvää ja lähteä kaupungille kävelemään auringonpaisteeseen. Ehkä istahdan johonkin syömään jäätelöä ja katselemaan ihmisten kulkemista. Ehkä jopa jaksan hymyillä pikkaisen?!

Friday, May 11, 2007

Hys, hiljaa ajatukset!

Perjantai-ilta. Ihan kiva. Tänään ajatusmaailmassa pyörivät ajatukset ovat kuitenkin sellaisia, että niitä ei kannata kuunnella. Yritänkin siis keskittyä kaikkeen mahdolliseen muuhun kuin niihin. Yritän sulkea sisäiset korvani. Yritän "nauttia" perjantai-illasta. Tai oikeastaan vain suoriutua siitä jotenkin ilman suurempaa pahaa oloa.

Elokuva auttaa sulkemaan sisäiset korvat. Toivottavasti olo on riittävän hyvä siihen, että kirja tekee saman (jos olo on oikein huono, on vaikea keskittyä lukemiseen). Telkkaria varmaankin katson pikkaisen.. ja teen ehkä jotain muutakin... tai sitten vain tuijotan seiniä ja kattoa.

Tavoitteena on olla hengissä huomenna ja mielellään melko täysipäisenäkin. Kai huonompiakin tavoitteita voi olla.

Wednesday, May 09, 2007

Elämä on tuolla jossain...

...mutta ei täällä. En koe eläväni; suoritan päivittäisiä toimintojani melko rutiininomaisesti. Yritän painaa pahanolon tunteeni piiloon, koska tunnetta aiheuttavien ajatusten liian pitkällinen pohtiminen ei hyödytä mitään. Siitä huolimatta pohdin ja pohdin, päivät pitkät.

Pohtimisen tuloksena olen tullut siihen päätelmään, että jos elämää, ajatuksia ja tunteita haluaa, niitä varten on olemassa kirjat ja elokuvat. Niitä lukiessa/katsellessa elämään saa seikkailua, jännitystä, draamaa ja romatiikkaa, haluamassaan suhteessa kutakin. Niiden myötä myös ahdistavat ajatukset menevät piiloon väijymään parempaa hetkeä hyökkäykselleen.

On ihmeellistä, miten tyhjältä ja merkityksettömältä elämä voikaan tuntua. Kyllähän tätä voi suorittaa, kulkea silmät kyynelissä ja hartiat kyyryssä päivästä toiseen, mutta mikä ihme on tämän tarkoitus?!

Tuesday, May 08, 2007

Arjen haaste

Miksi arki on niin vaikeaa minulle? Töissä ei sinällään ole mitään vikaa, mutta töiden tekeminen tuntuu raskaalta. Illalla on muutama tunti aikaa itselle, mutta sekään ei jaksa innostaa, vaikka jotain ihan mukavia harrastuksia minulla onkin.

On niin vaikea löytää jotain merkitystä ja syytä elämälle. Kyllähän sen tietää, että synkät ajatukset ovat masennuksen tuottamia, mutta vaikka kuinka ajattelee, on tosi vaikeaa löytää elämäniloa kantamaan elämää eteenpäin. Järkeilemällä niitä syitä ei ainakaan löydy, joten ehkä olisi parempi vain olla miettimättä.

Ääh, kun tämä oma arki ei sitten niin millään jaksaisi kiinnostaa... mutta eipä tässä kai kenenkään muunkaan arkea voi elää. Omat voimat ja kyvyt eivät riitä kummoisiin keinoihin parantaa omaa oloaan. Tässä tilanteessa ei voi kuin sinnitellä päivästä toiseen ja toivoa, että joskus elämä tuntuisi hyvältä... mutta en voi oikein muuta sanoa kuin että ei tällainen sinnittely ole elämistä.

Monday, May 07, 2007

Aikaa

On vapaapäivä ja tunnen, että minulla on aikaa. Tämä on tunne, jota olen kaivannut tosi paljon. Järjellä ajatellen minulla on aikaa myös työpäivinä, mutta en sisimmässäni tunne niin. Tunnen vain kiirettä ja taukoamatonta tekemisen tarvetta: työtä, liikkumista, kotitöitä... Päivä menee suorittamiseksi, elän ja teen asioita, koska minun on pakko, en siksi, että nauttisin elämästä. Suoritan päiväni velvollisuudesta.

Minun on vaikeaa tehdä työpäivänä itselleni hetki, jolloin saisin tunteen siitä, että minulla on aikaa. Minua vain ahdistaa koko ajan ja varttitunnin lehden tai kirjan lukeminen tuntuu sekin suorittamiselta sen sijaan, että kokisin lataavani akkujani.

Tämä masennus on vienyt kyllä tosi paljon voimia. Väsyn tosi nopeasti, jos yritän tehdä liikaa asioita ja silloin tarvitsen aikaa toipumiseen. Olenkin ajatellut, että tekemiseni on jotenkin liikaa juuri nyt ja se aika, joka minulla on käytettävissä itselleni ja toipumiseeni, on jotenkin liian vähäistä. Työssäkäyvänä sitä aikaa on vain niin vaikea taikoa jostain lisää.

Päivä näyttää oikein mukavalta, on lämmintä ja aurinko paistaa. Yritän keskittyä tähän hetkeen ja nauttia. Tuleva työpäivä ja masennuksen mörkö pysyköön vielä hetken poissa ajatuksistani. Toivottavasti.

Saturday, May 05, 2007

Mielialan vuoristoradassa

Masennus on ollut nyt seuralaiseni useamman kuukauden. Mieliala menee ylös ja alas, huonompia päiviä on enemmän kuin hyviä. Huonona päivänä haluan vain kadota, haluan sammuttaa negatiivisten ajatusten kiertävän kehän ja paeta pahaa oloa. Hyvänä päivänä olo on melko normaali ja saatan iloitakin jostain mukavasta asiasta, jota olen tehnyt. On raskasta istua tässä vuoristoradassa tietäen, että hyvän päivän jälkeen tulee aina se huono... se, jolloin ei jaksa nousta ylös sängystä.

Se mikä juuri nyt ilahduttaa, on se, että minulla on ollut pari oikein hyvää päivää. Olen hemmotellut itseäni, tehnyt vain mukavia asioita ja jopa tavannut ystävää. Tämä kaikki on tuonut toivoa... vaikka tiedänkin tämän masennuksesta toipumisen olevan vasta alussa. Iloitsen kuitenkin nyt, kun masennuksen panta ei juuri nyt kiristä päätä ja suurin osa ajatuksista on positiivisia. Hip, vihdoinkin vapaapäivä masennuksesta!