Kuulin tänään radiosta Yön erään koskettavan biisin, jonka nimeä en nyt muista. En juuri kuuntele radiota, joten kuuntelemani musiikki rajoittuu hyvin paljon pieneen CD-kokelmaani, joten sikäli en kuule vanhoja pop-klassikoita saati uusia hittejä, jotka voisivat tuoda muistoja mieleeni. Tämä kuulemani Yön biisi kuitenkin pysäytti ja kantoi minut siivillään (käsittämättömän?) monen vuoden taakse, ikään kuin toiseen aikaan...

jolloin istuin erään läheiseni kanssa hänen vanhahkossa autossaan Yön soidessa hänen autostereoistaan. Suomen kesäiset maisemat vilistivät ohitsemme laulaessamme Olli Lindholmin mukana suuremmalla innolla kuin taidolla. Tunnelma oli riemuisa siitä huolimatta, että matkan päässä ei odottanutkaan pelkästään iloisia asioita. Tuolloin kuitenkin osasimme tarttua hetkeen, kesään, vauhdin hurmaan, hyvään musiikkiin ja seuraan.

Se oli niitä nuoruuteni hetkiä, jolloin olin täynnä nuoruuden intoa (ja epävarmuutta), ja jotka jäivät mieleeni ohikiitävinä hyvinä, muistamisen arvoisina hetkinä.

Yhtenä syynä tämän päivän kirpaisevaan nipistykseen sisälläni vaikuttaa toki myös läheiseni poismeno muutama vuotta myöhemmin yhteisestä hetkestämme. Yö nostattaa pintaan ikävän, joka ei koskaan katoa.

Hajamielinen murehtija

Posted on 12:33 PM In:
Minä olen murehtija. Minä olen myös hajaamielinen. Olen montaa muutakin asiaa, mutta nuo kaksi ominaisuutta minussa ovat juuri nyt itseäni erityisesti ärsyttäviä.

Keksin murehdittavaa ja stressattavaa hyvinkin pienistä asioista. Tällä hetkellä minulla ei juuri murheita ole, mutta tiedän, että syksyllä on stressiä, joten murehdin tulevaa stressiä jo nyt sen sijaan, että nauttisin sateisesta Suomen kesästä. Järkevää? No ei.

Mieli vain toimii välillä uskomattoman kummallisesti. Aivan kuin minulla olisi jokin sisäinen pakko siihen, että korvien välissä täytyy olla jokin 'normaali' kiristystila ja syy siihen revitään ihan mistä tahansa. Mieli kyllä suurentelee tarvittaessa ongelman riittäviin mittoihin, jos muuten murheeni tuntuvat pieniltä. Joskus on vaikea sietää itseään.

En pidä myöskään siitä, että minusta on vuosien mittaan tullut hajamielisempi. Pitäisiköhän minun jo huolestua? Mitään ihan kauheaa ei hajamielisyyteni vuoksi ole päässyt tapahtumaan (vielä?), mutta jotain pientä harmia on tullut vastaan silloin tällöin. Uskon hajamielisyyteni vaikuttavan suuresti heikohkon keskittymiskykynikin: voin ihan surutta kävellyllä ollessani ajautua ajatuksissani ihan omiin maailmoihini siten, että en juurikaan havainnoi ympäristöäni. Turvallista? Ei.

En tiedä, miten voisi oppia paremmin keskittymään juuri tähän hetkeen, tarttumaan todellisuuteen sen sijaan, että ajatuksissani ajelehdin ihan toisessa todellisuudessa ja/tai hetkessä. Tuo hetkeen tarttuminen voisi kuitenkin vähentää hajamielisyyttäni, mikä voisi tuoda itselle parempaa ja turvallisempaa oloa sikälikin, kun voisi tuntea olevansa läsnä siinä missä oikeasti on. En vain tiedä, miten voisin päästä tuohon.

Ensisijaisesti haluan nyt kuitenkin nauttia kesästä ja siirtää syksyn stressit ja murheet sinne, minne ne kuuluvatkin eli oikeaan ajankohtaan. Aion yrittää ja onnistua!

Minun on useimmiten ollut helppo hyväksyä ystäväni sellaisena kuin he ovat. Parisuhteissani ja itseni kohdalla asia on ollut huomattavasti haastavampaa, mutta olen oppinut asiasta yhtä ja toista elämäni varrella, välillä jopa hyvin raskaiden kokemusten myötä. Nyt minusta tuntuu, että erityisesti viime aikoina olen oivaltanut jotain olennaista ihmissuhteista.

Ensimmäisessä parisuhteessani yritin selkeästi ja tietoisesti muuttaa toista. Toisessa oli paljon ominaisuuksia, joista en pitänyt, joten yritin ratkoa suhteen ongelmia muuttamalla toista tajuamatta sitä, miten väärin se häntä kohtaan olikaan. Toki silloinen poikaystäväni yritti jossain määrin muuttaa myös minua, mutta kyllä minä olin se suurempi mörkö tässä asiassa. En yhtään tajunnut, että me emme vain olleet yhtään toisillemme sopivat kumppanit; miten olisin voinutkaan tietää, kun eihän minulla ollut kokemusta parisuhteista enkä tuntenut itseänikään.

Halu muuttaa kumppaniani oli seuraavassa suhteessa selvästi vähäisempää. En kokenut edes erityisempää "tarvetta" moiseen, koska toinen oli minulle selvästi parempi kumppani kuin edellinen oli ollut, sopivampi. Tässä suhteessa kompastuin kuitenkin siihen, että minua yritettiin muuttaa, kovastikin. Se oli inhottavaa ja toisen nalkuttaminen murensi suhteen luottamusta ja läheisyyttä, jolloin todellakin huomasin, että toisen persoonan hyväksymättömyys parisuhteessa ei ole hyvä tie kulkea. Tämän suhteen jälkeen tietoinen halu muuttaa toista on karissut entisestään, mutta lähinnä sen oivalluksen myötä, että yritys muuttaa toista ei ole oikein eikä toimi suhteen parhaaksi.

Nykyään minä arvostan läheisiä ihmisiäni jo niin paljon, että en halua muuttaa heidän omalaatuisia persooniaan ja ominaisuuksiaan. Heillä on omat omituiset luonteenpiirteensä ja tapansa, mutta se on minusta vain hienoa ja rakastettavaa. Minusta tuntuu mahdottomalta edes ajatuksena, että toisen jokaista piirrettä rakastaisi sydämensä pohjasta, mutta eihän se ole edes tarpeellista: toinen on kuitenkin oma kokonaisuutensa, joka pitää nähdä, ja se koko paketti pitää joko hylätä tai hyväksyä, eikä jatkuvasti natista ominaisuuksista, jotka ovat selkeästi osa toisen persoonaa. Uskon, että toisen hyväksyminen sellaisenaan kuin toinen on lähentää, mikä taas auttaa luomaan ihmissuhteen, jossa viihtyy. Olenkin huomannut, että kykyni hyväksyä on lisännyt kiintymystäni... tai kyse voi olla siitäkin, että toinen on vain sopivampi kumppani/läheinen, kun hänet pystyy hyväksymään.

En tarkoita tällä hyväksymisellä kuitenkaan sitä, että toisen ikävät piirteet ja ominaisuudet haudattaisiin johonkin peruskallion pienen pieneen koloseen, vaan ne ovat edelleen olemassa ja voivat toki aiheuttaa joskus kitkaa, riitaa ja pahempaakin kriisiä, mutta niidenkin kanssa eletään, koska mistä lähtien elämä mutkatonta olisi ollut. Kukin meistä toki määrittelee itse, mitä on valmis sietämään ja mitä ei.

Toivon, että en yritä muuttaa toista tiedostamattani. Joskus pelkään, että kannustukseni kuulostavat siltä, että haluaisin muuttaa toista, vaikka kyse onkin vain kannustamisesta suuntiin, joita toinen kenties arkailee, mutta tavoittelee. En osaa myöskään sanoa, heijastaako olemukseni joskus sanatonta hyväksymättömyyttä, mutta toivon, että se ei sitä tee.

Toisen hyväksymisen tärkeyden oivaltaminen on ollut pitkä tie, mutta on hienoa huomata sen tuoneen tulosta. Minä en halua olla sellainen ihminen, joita lapsuudessani liikaa näin ja jotka nalkuttivat puolisoilleen/siskoilleen/veljilleen aivan tyhjänpäiväisistä asioista luoden kireää ja kummallista ilmapiiriä, josta läheisyys ja lämpö loistivat poissaolollaan. Toivottavasti osaisin itse olla nalkuttamaton ja välittävä lähimmäinen, mutta kuitenkin vahva enkä mikään kaiken hyväksyvä kynnysmatto.

Niin, olen oivaltanut jotain hyväksymisestä, mutta olen vielä varsin kaukana siitä, että pystyisin hyväksymään itseni. En ole koskaan oikein hyväksynyt itseäni sellaisena kuin olen, ja asiaa ovat tukeneet muutamat ihmiset menneisyydessäni: he ovat osoittaneet kukin tavallaan, että en ole pärjäävä, osaava ja hyvä. Sattuu myöntää se, että jotkut ovat ajatelleet minusta noin ikävästi, mutta ehkä pystyn joskus jättämään asian menneisyyteen ja toteamaan, että vähänpä he tiesivät, koska olen pärjännyt ihan hyvin. Ehkä sitä kautta pystyn jonain päivänä hyväksymään itseni paremmin, koska olenhan minä ihan hyvä ja pärjäävä, kivakin ihminen, jolla on ihanan lämpimiä, välittäviä ja omalaatuisia lähimmäisiä.

Kesäväsymystä?

Posted on 4:00 PM In:
Juhannus oli ja meni, valitettavasti. Minulla oli ehdottomasti mukavin, ilahduttavin ja antoisin Juhannus moneen vuoteen. Sen muistelemisesta saan varmasti iloa vielä pitkään.

Olen kuitenkin väsynyt: kaiken piristävän kesäpuuhastelun oheen on liimautunut inhottava kylkiäinen nimeltään unettomuus. Nukahdan illalla hyvin ja vaikuttaa siltä, että saan nukuttuakin muutaman tunnin ihan kohtalaisesti, mutta se ei ole väsymyksen asteestani päätellen todellakaan riittävästi. Olen ihan kaamean väsynyt ja haluan vain nukkua!

Tämä päivä on mennyt ihan täysin horroksessa jonkin vanteen puristaessa päätäni ja sumun leijuessa silmissäni ja ajatuksissani. Minulla on jotain hataraa muistikuvaa siitä, kun nousin aamulla ylös ja tein jotain (aamutoimia oletettavasti). Menin uudestaan nukkumaan, mikä ei auttanut kooma-olooni vähääkään, vaan päinvastoin: olin edelleen sekaisin. Ihme, että selvisin töihin.

Töissä en ole oikein käsittänyt, mitä pitäisi tehdä tai mitä viime viikolla tein. Keskittyminen ei oikein ole onnistunut ja on vaikea ajatella ja keskustella normaalisti, kun on väsyttänyt niin paljon, että ajatustoiminta on kaukana normaalista tasosta. On ollut suorastaan huono olo ja työtehokin on olematon. Aivan kuin en oikein olisikaan missään, vaan leijuisin jossain väsymyksen ja huonon olon ihan omassa maailmassa, ja todellisuus lipuu tuolla jossain kaukana. Enkä todellakaan olisi jaksanut tarttua mihinkään asiaan tai työhön, mutta työkaveri on ikävä kyllä repinyt minua todellisuuden rajoille pitkin päivää. Sinnittely on ollut raskasta. Miten voi väsyttää näin paljon?

... mutta se on vain positiivista :) Viime vuosien Juhannukset ovat minulla menneet kotona, omasta seurasta nauttien, mikä on ollut joskus jopa ihan ok, mutta usein se on tuntunut yksinäiseltä ja surulliselta. Nyt on tarjolla reissua ja seuraa - voisinko muuta enää edes Juhannukselle toivoa? Hyvää säätä, joku voisi sanoa, mutta minua ei sateet haittaa. Väliäkö säällä, jos on muuten mukavaa seuraa ja tekemistä.

Hauskaa Juhannusta! :)

Eräs tavoitteeni on täyttynyt. Asia, josta olen tavallaan haaveillut monta monta vuotta tulee nyt todeksi, enkä tiedä, haluanko sitä enää vai en. Tai oikeastaan haluan, mutta haluanko siihen liittyvää työmäärää, stressiä ja huolta... en tiedä. Tuntuu kuitenkin hyvältä, uskomattoman hyvältä. Tavoitteen saavuttaminen ainakin lievittää huonommuuden tunnettani, jos ei mitään muuta, mutta toisaalta rikkoo myös käsityksiä itsestäni, nimittäin niitä huonoimpia. En minä kai ihan tyhmä ja huono olekaan. Ällistyttävää.

Tunnen kuitenkin myös tyrmistystä. Olen harkinnut tätä asiaa uskomattoman monta vuotta, ehkä jopa 10 vuotta, mutta en ole uskonut missään määrin, että tämä olisi juuri minulle mahdollista. Oli se mahdollista, onnistui kerrasta. Oi, miksi en kokeillut jo aiemmin? Miksi minulla ei ollut rohkeutta ja uskoa itseeni jo 10 vuotta sitten? Miksi minä olen pitänyt itseäni jotenkin huonona tässä asiassa kaikki nämä vuodet? Kai tähän voisi sanoa vain, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan, mutta tyrmistyttää kaikki nämä vuodet, kun olen pyöritellyt asiaa vain päässäni uskaltamatta tarttua toimeen.

Miten minä olen voinut tuntea itseni niin huonoksi? Surettaa se, että huonommuuden tunteeni vuoksi olen jättänyt tekemättä asioita, joista olen haaveillut. Ei elämä kuitenkaan loputtoman pitkä ole. Upeaa kuitenkin nähdä, että näköjään myöhemminkin ehtii.

Hyvä hammaslanka hakusessa

Posted on 5:24 PM In:
Minulla on kolmea erilaista hammaslankaa. Ne ovat kertyneet sen jälkeen, kun suosikkihammaslankaani ei enää kaupasta ole ikävä kyllä saanut ja minun täytyi ostaa toista merkkiä ja/tai mallia. Nämä kolme hammaslankaa poikkeavat hieman toisistaan, mutta niillä on yksi yhteinen piirre: ne ovat kaikki huonoja minulle. Minun pitäisi siis ostaa neljäs hammaslanka testaukseen. Kallista hommaa tämä suuhygienian ylläpitäminen.

Yksi hammaslangoistani on ihan liian paksua ja se ei todellakaan sovi useisiin hammasväleihini. Kaksi muuta ovat eri merkkisiä ns. "easy slide" -hammaslankoja, joiden ostamisessa älysin sentään huomioida sen tosiasian, että hammasvälini ovat ahtaat. Kokemuksesta tosin tiesin, että en pidä näistä "easy slide" hammaslangoista, mutta muutaman kaupan kiertämisen jälkeen huomasin, että ahtaille hammasväleille ei muuta ole tarjolla. Siispä tyydyin liukkaisiin malleihin.

Ensimmäinen "easy slide" ostokseni oli todellakin liukas. Se luistaa niin hammasväleissä kuin sormissakin. On tosi vaikeaa käyttää kyseistä lankaa: langan saaminen hammasväleihini vaatii ahtauden vuoksi jonkin verran varovaista voimaa, mikä aiheuttaa sen, että tämä onneton lanka luistaa käsissäni. Sitä pitäisi olla varmaankin metrin pätkä, jotta saisi kunnon otteen ja luistovaraa olisi. Lisäksi tämä lanka lähinnä vain luistaa eikä juurikaan kerää hammasvälitöhniä mukanaan. Välillä täytyy putsata sama väli useampaan kertaan. Näppärää.

Minusta paras tapa käyttää hammaslankaa on sopivan pätkän solmiminen lenkiksi. Olen jo vuosia putsannut hammasvälini tällä tavalla, mutta en käsitä, miten se voi toimia näillä nerokkailla "easy slide" -hammaslangoilla: niissähän ne solmut luistavat jo muutaman hammasvälin jälkeen auki, vaikka kuinka yrittäisi sormilla estellä!

No, ostin siis kolmannen hammaslangan, taas "easy slidea", kun muuta ei tarjolla ollut. Tämä ostos on osoittautunut melkein käyttökelpoiseksi, mutta edelleen solmut luistavat auki liian helposti. Tämä lanka on kuitenkin edellistä hieman parempi, kun se ei ole yhtä terävä: tuo hammaslanka nro. 2 nmimittäin kaiken muun mukavan lisäksi helposti rikkoi ikeniäni, kun se oli typerän terävää. Ahtaiden hammasvälieni vuoksi tarvitsen tosiaan hieman voimaa, jotta langan saa hampaideni väliin ja tuo lanka napsahti välillä kipeästi ikeneen. Auts.

Pystyn siis jotenkuten käyttämään kolmatta ostostani, mutta muistelen suurella lämmöllä ja kaiholla suosikkihammaslankaani. Miksi niin hyvää lankaa ei enää löydy? Ei kai suurin osa ihmisistä voi aidosti pitää näistä kammottavista "easy slide" tuotoksista; toinen toistaan liukkaammista langanpätkistä, jotka viiltävät ja eivät edes puhdista? Vaadin parempaa!

Huolta murehtimisesta

Posted on 3:38 PM In: ,
Elo on tuntunut miellyttävältä viime aikoina. On mukavaa, kun on mukavaa, ja olen jopa osannut nauttia hyvästä olostani. Vuoden paras aika (kevät ja alkukesä) alkaa päättyä, mutta vielä on kesää jäljellä riittävän pitkästi ja voin hiljalleen valmistautua ajatukseen lomastakin. Ei hullumpaa.

Pääni on kuitenkin välillä sitä mieltä, että murehtimiseni määrän on oltava vakio. Yllättävän pienetkin asiat saavat minut pyörittelemään villisti pahaa mieltä tuottavia asioita päässäni ihan turhaan: ei todellakaan ole mitään järkeä murehtia ja kieriskellä ikävissä asioissa, jos se ei johda mihinkään. Pitäisi vain osata ratkaista murehtimista aiheuttava asia mahdollisimman pian tai vain yrittää painaa se unohduksiin. Helppo sanoa, mutta vaikea toteuttaa, ainakin tällä omalla mielelläni.

Olen viime viikot murehtinut suuresti mm. sitä, miten paljon (tai siis vähän) olen pitänyt yhteyttä ystäviini ja tuttaviini. Minulla on oikeasti ollut aika paljon tekemistä, mutta olisihan minun silti pitänyt ehtiä/jaksaa/viitsiä, eikö niin? Olen siis ollut laiska, ystävistäni piittaamaton vätys, kun olen keskittynyt lähinnä vain omaan elämääni, huoliini ja erinäisiin projekteihini... tai jotain :(

Mikähän on sopiva määrä yhteydenpitoa? Minua epäilyttää, että vaikka tekisin mitä, en olisi tyytyväinen yhteydenpitomäärääni. Minun on nimittäin ihan liian vaikeaa olla tyytyväinen itseeni ja tekemisiini... On kuitenkin turhaa jatkuvasti, päivästä toiseen murehtia, että mitä voisi tehdä paremmin. Miten voi olla niin vaikeaa vain keskittyä elämiseen, pitää yhteyttä sen verran, kun tuntuu hyvältä ja jättää asioiden turhanpäiväinen päänsisäinen jauhaminen vähemmälle?

Byrokratian rattaat töksähtelevät!

Posted on 11:24 AM In:
Työelämä on osoittanut viime aikoina taas käsittämättömiä piirteitä. Näppärästi ja helposti hoidettavaksi luulemani asia onkin paisunut ihan suunnattoman vaikeaksi ja ärsyttäväksi projektiksi. Aluksi luulin, että erääseen "pieneen" muutokseen liittyvää byrokratiaa ei ole, mutta päivien myötä byrokratian portaita onkin tullut vastaan jo niin monta, että en pysy laskuissa mukana. Hämmästykseni ja ärtymykseni ovatkin kasvaneet päivä päivältä samassa suhteessa.

Minun pitäisi tehdä oikeasti töitäkin, mutta sen sijaan olen käyttänyt tunteja aikaa siihen, että olen saanut edes jotenkin pieneksi luulemani muutoksen etenemään ensimmäiselle byrokratian portaille. Tyrmistyttää myös se, että seuraavalle portaalle pääseminen kestää ilmeisesti taas päiviä! Siis ihan oikeasti, en voi kun ihmetellä, miten paljon rahaa voidaankaan haaskata ihan turhanpäiväiseen byrokratiaan!

Rahaa menee nyt siis siihen, kun työt seisovat. Myöhästyminen maksaa. Lisäksi minä olen osan ajasta toimettomana, koska en voi tehdä mitään, kun pitää ensin odottaa, että tämä "pienimuotoinen" muutos saadaan vietyä läpi, eli sekin maksaa. Lisäksi tiedä kuinka paljon se maksaa, että tätä "pientä" muutosta ajetaan uskomattoman monen byrokratian rattaan läpi, jolloin tarvitaan useammankin ihmisen työpanosta (turhaan), jotta homma saadaan hoidettua. Ja taas maksaa. (Tosin enhän minä ole toimettomana, kun minun täytyy selitellä, miksi työt seisovat ja yrittää keksiä vaihtoehtoisia tapoja yrittää ratkaista tai siirtää ongelmia, eli kaiken tämän älyttömyyden myötä ulospäin näyttää siltä, että on minun syyni, kun työt seisovat ja myöhästyvät..)

On tehnyt jo uskomattoman monta kertaa sanoa "seis", ja pysäyttää tämä älyttömyys. Vaihtoehtoinen ratkaisutapa olisi olemassa, mutta ei sekään ihan ongelmaton ole. Tosin en usko, että tällaisen byrokratian laahustamisen keskeyttäminenkään on mutkatonta. Eiköhän siinäkin tarvitsisi jotain selvityksiä antaa ja lomakkeita täytellä, anoa, hakea, nöyristellä, valittaa ja varmaan riidelläkin. Auta armias.

Pääsisinkö kesälomalle justnytheti?!

Suomen kesä

Posted on 1:46 PM In:
Ensin on liian kuuma ja sitten perään liian kylmä: tyypillistä Suomen kesää! Olisin paljon tyytyväisempi, jos sietäisin paremmin sekä kuumaa että kylmää: helle saa minut tuskaisen kireäksi ja hieman kiukuttelevaksi ja tolkuton paleleminen lamaa enkä pysty muuta ajattelemaankaan kuin palelemista ja lämpöön hakeutumista järjellisen ajattelun hiipuessa hiljalleen lisääntyvän tärinän myötä.

Minulle sopisi melko tasaiset lämpötilat, juuri sellaiset, että hyvillä varusteilla selviäisi hieman viileämmässäkin. Sadekaan ei ole erityisen ikävää, kun on siihen sopivat vaatteet ja kengät. Liian tuulinen sää on usein tosi kamala riippumatta lämpötilasta, koska sitä vastaan ei voi oikein suojautua muuten kuin tuulipuvulla eikä sekään vie itse tuulta pois, vaan vain lisää lämmöntunnetta.

Hellettä vastaan ei voi suojautua oikein mitenkään, siksi se onkin usein kurja sää. Ainoa asia, jonka vuoksi hyvin satunnaisesti kaipaan hellettä on uiminen: rakastan järvessä uimista, mikä on yllättävää itsellenikin, koska olen vilukissa ja pelkään, että hauki puree varpaaseen (tai johonkin vielä ikävämpään paikkaan).

En siis oikein tiedä, mitä toivon Suomen kesäsäältä. Kaipa jotain mukavan lämmintä (ei siis kuumaa) ja pieniä sadekuuroja välillä, jotta ei olisi liian kuivaa. Toiveena olisi myös mukavat sisälämpötilat, eli että sekä kotona että töissä olisi mukava olla. Nythän kotonani on pääsääntöisesti liian kuuma ja töissä on jostain syystä kesäaikaan sisällä liian kylmä.

Useimmiten kai siis tuntuu siltä, että ei ole hyvä. Onko mukavuusalueeni todellakin kapea vai varusteeni vain ihan vääriä Suomen oloihin? En tiedä muuta kuin sen, että jatkuva valittaminen säästä on ihan turhaa! Tämä kirjoitus oli nyt kuitenkin se pakollinen "valita Suomen kesäsäästä" -vuodatus, joka kai jokaisen suomalaisen pitää muistaa toitottaa ulos jossain muodossa joka kesä :)

Olen vuosien varrella saanut jonkin verran tietyn tyyppisiä ehdotteluja varatuilta miehiltä, sekä humalaisilta että selvin päin olleilta. Yleensä tilanne on käynnistynyt siten, että olen saanut jonkun (mielestäni) ällöttävän kommentin liittyen ulkonäkööni: "sulla on kauniit silmät", "sulla on kaunis katse" tms. mairean virnuilun ja tiiviin katsekontaktin saattelemana. Luonnollisesti olen ymmärtänyt jo tässä vaiheessa, mistä on kyse. En kuitenkaan välttämättä tiedä vielä miehen parisuhdestatusta, koska miehet ovat usein nihkeitä puhumaan (tällaisissa tilanteissa varsinkin, mutta muulloinkin) parisuhteistaan.

Yleensä tuollainen lähestymistapa saa minut hyvin nopeasti poistumaan paikalta riippumatta omasta tai toisen parisuhdestatuksesta. Tuollainen kohtelu nimittäin nostaa minussa pintaan ahdistusta, negatiivisia ajatuksia ja kokemuksen tuomia pelkoja, mutta myös järkeviä ajatuksia siitä, että todellakin kannattaa hipsiä pois ja pian, koska tuollaisilla miehillä ei useimmiten ole itseni kannalta hyviä tavoitteita.

Kamalinta on tosiaan se, jos huomaa/tietää miehen olevan varattu. Siinä vaiheessa minulle tulee ihan suunnattomia allötyksen ja inhon tunteita ja suorastaan vihaista tärinää. Ensinnäkin minua harmittaa miehen tyttöystävän puolesta ja toisaalta itseni puolesta: tuollainen liehittely on mielestäni loukkaus molempia kohtaan.

En ymmärrä, mitä tuollaiset miehet kuvittelevat, kun he maireasti leperrellen yrittävät kehua naisen olemusta, tuppaavat seuraan vaikka väkisin ja esittävät jotain ihan muuta kuin ovat. Ehkä heillä on tärpännyt joskus aiemmin? Minä suhtaudun pahimmassa tapauksessa loukkaantuneesti ja vihaisesti, koska loukkamistahan tuo on: mies yrittää liehittelyllään saada minut uskomaan, että hän on kiinnostunut minusta, vaikka hänen tavoitteenaan onkin vain valehtelemalla käyttää minua hyväkseen omien mielihalujensa toteuttamiseksi ja leikkiä minulla hetken niin kuin olisin jokin esine.

Nuorempana saatoin olla imarreltu saamastani huomiosta, mutta nyt minua ällöttää sekin, että olin aikanaan niin tyhmä ja kuuntelin lepertelyä imarreltuna. Hyi että, miten voi olla imarreltu valehtelusta ja hyväksikäytön yrittämisestä?! Nykyään vain suututtaa tuollaiset miehet ja niin he saavatkin minulta tyrmäävän vastaanoton. Ikävää on se, jos jostain syystä joutuu jatkossa olemaan tuollaisen ihmisen kanssa tekemisissä, koska kohtaamisesta ei enää mitenkään saa luontevaa.

Näin "vanhempana" ihmissuhteista (varsinkin siis uusien ihmisten kohtaamisista) on tullut selvästi aiempaa vaikeampia, kun ihmisten motiivit näkee selvemmin ja tietää tietyt kaavat, joiden mukaan monet toimivat. En enää pysty enkä kai osaakaan näytellä jossain sellaisissa kohtauksissa, joita joissain tietyissä sosiaalisissa tilanteissa täytyisi osata esittää. Kai tuohon varattujen miesten liirumlaarumiin pitäisi osata suhtautua ystävällisen torjuvasti ja keskustelevasti ja hymyillä nätisti ja kiltisti, ja pystyä jälkeenpäin olemaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut sen sijaan, että käyttäytyy tilanteessa loukkaantuneen vihaisesti ja tyrmäävästi ja vielä jälkeenpäinkin on kylmän etäinen (mutta toki asiallinen).

Massakäyttäytyminen

Posted on 10:37 AM In:
Olen joutunut viime aikoina tilanteeseen, jossa toteutui ihmisten massakäyttäytyminen. Ihmisiä oli useita satoja ja ei ollut ketään ohjaamassa tai hallitsemassa tilannetta, vaan ihmiset toimivat siten kuin halusivat. Mitä siis tapahtui?

Suurella massalla ei ole yhteistä tahtoa, vaan massa koostuu useista sadoista yksilöistä, joilla on oma tahto ja ikioma päämäärä, jotka voittavat kaikkien muiden ikiomat päämäärät. Tuloksena on siis kaaos, jossa kenelläkään ei ole kivaa ja joka ehkä johtaa tavoitteeseen tai sitten ei. On kuitenkin uskomatonta seurata tällaisessa massassa toimivan yksilön käyttätymistä: sitä järjetöntä tuuppimista, kiilaamista, töykeyttä ja kapeakatseisuutta. Millään muulla ei ole mitään väliä kuin sillä, että itse saa sen mitä haluaakin ja mieluiten ihan ensimmäisten joukossa.

Minä inhoan jonottamista, joten sikäli ymmärrän, että joillakin pettää hermot ja käytös muuttuu hallitsemattomaksi. En vain käsitä sitä, kuinka suurelta osalta ihmisistä näyttää järkevä ja huomioiva käyttäytyminen katoavan täysin silloinkin, kun se ei palvele edes omaa etua. Tuuppimisesta saa vain tuuppimista osakseen ja kulkemisen tukkimisella tukkii omankin kulkuväylänsä. Ihailen heitä, jotka säilyttävät hermonsa ja jaksavat käyttäytyä kauniisti tuollaisissa tilanteissa.

Onneksi minulle tulee ihan ääriharvoin vastaan tilanteita, joissa törmäisin suuriin väkijoukkoihin. Ne nimittäin ahdistavat minua suunnattomasti (mm. juuri tuon hallitsemattoman massakäyttäytymisen vuoksi) enkä välttämättä saa itsekään (aikani tuuppimista ja älytöntä käytöstä katsellessani) pidettyä hallintaani kasassa, jotta käyttäytyisin joka hetki hyvin ja ystävällisesti toisia ihmisiä kohtaan. Kai minusta on tullut jo vanhakin, kun mieluummin valitsen rauhan kuin suunnattoman hälinän ja sen mukanaan tuoman pakko"sosiaalisuuden" ja pakon sopeutua massakäyttäytymiseen. Tai olla sopeutumatta.

Joskus minusta on kuitenkin hauskaa, jos pääsen sivusta seuraamaan jotain älytöntä massatohinaa. Jotenkin minusta monen yksilön käyttäytyminen sellaisessa on sen verran hullua, että sen seuraaminen ja käyttäytymisen pohdinta tuo omituista iloa. Kummallisia huvituksia minulla :)

Mitä kulman takana odottaakaan?

Posted on 3:59 PM In:
Minulla on viime aikoina ollut sangen mukavaa. Olen nauttinut olostani, mutta samalla myös huomannut itsessäni jotain rasittavaa: odotan jotain kamalaa tapahtuvaksi. Jotenkin en ole osannut ottaa täysin rennosti ja luottaa asioiden sujuvan, vaan olen ollut valmiina mahdollisen "hyökkäyksen" varalta. Aivan kuin jotain kamalaa odottaisi minua nurkan takana.

Olen aivan kuin peloissaan oleva koiranpentu: kyyhötän nurkassa pienenä ja ärisen jokaiselle silittämään tulevalle kädelle. En uskalla luottaa siihen, että minua silitetään, vaan pelkään suuresti kirpaisevaa lyöntiä. Oletan ihmisten haluavan minulle pahaa tai ainakin oletan heidän olevan täydellisen välinpitämättömiä olemassaoloani kohtaan. Tämän lisäksi mieleni kehittelee monenlaisia kauhukuvia, jotka pyörivät mielessäni kiusaten ja ahdistaen. Ärsyttävää.

En tiedä, miksi olen ollut niin kireä ja peloissani. Enkö uskalla myöntää itselleni, että nyt on oikeasti niin hyvä olla, että nauti vain? Vai onkohan tämä jonkin hormonihäiriö? :)

Ehkä olen vain väsynyt. Ehkä sen tunnustaminen, että on mukavaa, on vain niin vaikeaa. Ehkä heittäytymistä hyvän olon hellittäväksikin pitää harjoitella, opetella hyväksymään, että voin olla ihan hyvä ja riittävä ja kaiken saamani hyvän arvoinen.

Olen juuri nyt oikeasti kiitollinen tosi monesta asiasta elämässäni.

Viikkoja, kuukausia

Posted on 2:00 PM In:
Kesä on alkanut. Kevään omat projektinikin olen saanut päätökseen ja nyt voin keskittyä vain kesäaikaan, jonka pitäisi suoda minulle paljon mukavaa aikaa itsellenikin. Tuntuu mukavalta. Vaikka viime ajat ovatkin sisältäneetkin aika paljon ahkerointia, minulla on ollut myös todella mukavia tekemisiä; ne lämmittävät sisältä ja hymyilyttävät pirteästi.

En ole ehtinyt kovinkaan paljon lukea kirjoja viime aikoina, mutta viime viikolla luin melko nopeasti koskettavan kirjan "Viikkoja, kuukausia" (Reko ja Tina Lundan). Siinä kerrotaan ajatuksia ja tuntemuksia päiväkirjanomaisesti sekä miehen että vaimon näkökulmasta miehen aivokasvaindiagnoosin jälkeen ja sairauden edetessä. Tuntemukset on kirjoitettu todella rehellisesti ja avoimesti, kirjoituksista heijastuu pelko, avuttomuus, epätoivo, mutta myös toiveikkuus ja toive elämän jatkuvuudesta. Kirja ei jätä epäselväksi sitä, että tuollainen hurjan pelottava diagnoosi vaikuttaa koko perheeseen, joka päivään, tekemisiin ja ajatuksiin. Se on suuri myllerrys, joka on käytävä läpi, koska sairaus ei muuta suo. Julmaa.

Kirjan "hahmot" ovat kuin roolihahmoja (Aki ja Minna), mutta todellisuudessa kyse on kirjoittajien omista kokemuksista ja Reko Lundanin aivokasvaimesta. Kun tietää, että kyse on todellakin oikeasti tapahtuneista asioista, lukiessa ei voi välttyä palan tunteesta kurkussa. Kirja on koskettava ja ajatuksia herättävä paketti aiheesta, joka koskettaa loppujen lopuksi harvaa, mutta on niin iso ja pelottava asia, että useimmat meistä sulkevat tuollaiselta kohtalolta silmänsä. Siksi on hyvä, että kirja herättää.

Suosittelen kirjaa lämpimästi. Sitä voi lukea lyhyissäkin pätkissä ja kiireisempänäkin aikana, koska se ei ole kovin paksu eikä siihen tarvitse syventyä hartaasti keskittyen. Silti se tarjoaa kokoonsa nähden yllättävän paljon asiaa ajateltavaksi.

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive