Friday, October 14, 2016

Paikalleen jämähtänyt todellisuus

On aivan mahtavaa saada hyviä uutisia ystävältä. Ilo ja onni läikähtelevät sisälläni, kun ystäväni on saanut toteutettua suuren unelmansa ja asiat järjestyvät paremmin kuin hyvin. Hänen onnensa on todella ansaittua.

Ilon hetken jälkeen istun alas. Sisälleni virtaa surua siitä, että en itse ole kyennyt tekemään todeksi moniakaan itselleni tärkeitä asioita. Näen aiempaa selvemmin eron siinä, miten monet kulkevat pontevasti elämässään eteenpäin tehden itselleen tärkeitä asioita verrattuna omaan jumiutumiseeni. Olen toki tehnyt asioita, suorittanut, pakertanut kuuliaisen kansalaisen lailla. Mutta ovatko ne asiat niitä, jotka saavat sisäisen valoni loistamaan, elämäni sykkimään? Eivät.

Olen antanut (kuvittelemieni) ulkoisten tekijöiden rajoittaa elämääni. Olen ajatellut, että kyllä minun vuoroni aikanaan tulee, nyt ei ole oikea hetki. Ja näin elämä on mennyt ja menee edelleen oikeita hetkiä odotellessa. Kyse on osittain myös pelosta astua elämän tikapuilla eteenpäin. Olen ajatellut, että kyllä asiat aikanaan järjestyvät, mutta eivät ne järjesty, ellei niitä järjestä. Oma hapuileva hosuminen sinne ja tänne ei ole vienyt niitä itselleni tärkeimpiä asioita eteenpäin. Olen tehnyt monta huonoa valintaa ja jotain pientä, varovaista hyvää toisinaan. Arvojen mukainen asioiden tavoittelu on jäänyt vähemmälle.

Kokonaisuus on jämähtänyt paikalleen, koska olen pelännyt ja kuvitellut itselleni rajoituksia, joita ei ole ollut olemassa.

Muiden ihmisten elämän tavoitteiden tavoittelu ja lopulta saavuttaminen ovat avanneet silmäni tälle. Olen oman elämäni sivustakatsoja. Ja voin kertoa, että kipeää on tehnyt. Monet itkut olen itkenyt, mutta en silti pääse eteenpäin, irti tahmeasta jähmettyneisyydestäni. Nytkin minulla on yksi asia, jota voisin lähteä tavoittelemaan, mutta kuvittelen sille rajoitteita. "En voi, koska..." "Kyllä parempi hetki tulee vielä joskus." Oikeasti voisin toimia juuri nyt.

Ei niitä hetkiä välttämättä tule myöhemmin.

2 comments:

Between said...

Oletpa ankara itseäsi kohtaan. Ihan kaikki tässä maailmassa ei ole yksilöstä riippuvaista. Kyllä ympäristö ja yhteiskunta asettaa runsaasti rajoituksia, joihin on äärimmäisen vaikea vaikuttaa.

Nan said...

Between: kiitos kommentistasi ja sen muistuttamisesta, että olen tosiaan turhan ankara itseäni kohtaan. Olen opetellut hyväksymistä, mutta ajoittain perushaasteeni pompahtaa esille. On totta, että kaikki ei ole yksilöstä riippuvaista ja erityisesti sellaisissa asioissa on oltava itseään kohtaan lempeä. Maailma on nimittäin joka tapauksessa kova. Ihmettelen kyllä sitä, että miten yhteiskunta pyrkii koko ajan asettamaan vain enemmän ja enemmän rajoituksia. Erityisesti heille, jotka ovat muutenkin heikoimmassa asemassa. Olin luullut, että oltaisiin menossa jotenkin vapaampaan (fiksumpaan) suuntaan, mutta näin ei olekaan.