Friday, January 13, 2017

Kaipaan omieni pariin!

Päässäni kajahti tänään huuto, että "haluan omieni pariin!". Hämmästyin voimakasta ajatustani, vaikka toki edeltävät (ja pitkältä ajalta silloin tällöin) ajatukset olivat johdattaneet tuohon. Olin tuolloin kävelemästä arkiaherruksen parista kotiin, väsyneenä. Tosi loppuunkaluttuna.

Menen aamuisin arkiaherruksen pariin. Sieltä kotiin ja ehkä johonkin harrastukseen. Sitten olen kotona ja lataudun rasituksista parhaani mukaan. Kohtaan ihmisiä lähinnä ohimennen, välillä vaihdan muutaman sanan. Ihmettelen ympärilläni säntääviä ja suorittavia ihmisiä. Missä minä olen? Mikä tämä maailma on?

Läheiset ihmiseni ovat "omiani". Muuten tunnen olevani ihan oudolla planeetalla ja hämmästelenkin sitä, miten olen voinut elää elämääni siten, että en juuri kohtaa "kaltaisiani" (mitä ovatkaan). Miten minusta tuntuu, että ympärilläni kulkee lähinnä eri planeetan otuksia, aivan erilaisella arvomaailmalla varustettuja ihmisiä? Se tuntuu tosi kurjalta. Ja tätä on vuodesta toiseen, näemmä. Missä minun heimolaiseni ovat?!

Tunnen olevani vain jokin itseäni peittelevä varjo, kun kuljen jossain. Ei minulla ole juuri yhteistä täällä hyörivien ihmisten kanssa. He suorittavat sitä ja tätä ja elävät ihan eri kuplassa. Toki tiedän asuvani aivan väärässä paikassa, mikä osaltaan kenties selittää tätä hengenheimolaisuuden puutetta.

On jotenkin tosi rasittavaa olla ympäröivälle maailmalle vieras, vääränlainen (vaikkakin toki itselleni oikea). Oikeaa kohtaamista ei pääse syntymään, kun mitään yhteistä kosketuspintaa ei ole.

Kaikkein kurjinta on kuitenkin se tunne, että "omani" ovat tuolla jossain ja minä en ole. En tiedä, onko asia näin, mutta ainakin suurin osa läheisistäni on matkan päässä. Minäkin haluan paikkaan, johon minä kuulun.

2 comments:

Ryövärintytär said...

Minusta tuntuu, että ihmisen muuttaessa omaa rytmiään, koko ympäröivä yhteiskunta jotenkin karkaa hyppysistä. Siitä se outouden tunne johtuu. Kun muun maailman kanssa on samassa syklissä, sitä ei ehdi huomata, mutta heti jos rytmiin tulee muutos - kumpaan tahansa suuntaan - ihminen (ainakin tällaiset minun ja sinun kaltaiset aistimaan herkät ihmiset) kokevat hyvin voimakkaasti ulkopuolisuuden tunteen. Eikä se aina ole sitä, että oma rytmi hidastuu ja muu maailma viilettää kuin viimeistä päivää, vaan joskus se on toisinpäin. Minä lennän toisinaan, siis todella tunnen liitäväni, eikä kukaan muu pysy perässä. On niin kauheasti kaikkea ja olen niin ylivirittynyt ja pysäyttämätön. Mutta yleisemmin olo on juuri tuo kuin sinullakin, aivan kuin ympäröivä elämä pörräisi käsittämätöntä kehää, eikä siitä saa kiinni. Olo on vieras, jotenkin korostuneen yksilöitynyt.

Nan said...

Huomasin kommenttisi myöhään, kun olen sählännyt kommenttiasetusteni kanssa :(

Kuvaat mielenkiintoisesti ajatusta, jota etsiskelin. Välillä itsekin tunnen lähentyväni "maailman" kanssa, mutta sitten taas etäännyn. Koskaan en kuitenkaan enää tunne kuuluvani siihen, oma maailmani on jotenkin niin eriytynyt. Ja tämähän tapahtuu lähinnä pääni sisällä, ulkoisesti porskutan suunnilleen niin kuin ennenkin. Viimeinen lauseesi kuvaa hyvin oloa, joka minulla usein on.

Kun on herkkä aistimaan, kaikki tuntuu tosi voimakkaana. Se varmasti korostaa tätä eriytynyttä oloa. Olen silti iloinen kyvystäni aistia herkästi, vaikka se joskus rasite onkin. Enemmän kuitenkin nykyään lahja, niin haluan ainakin ajatella.