Laskeuduin, tai oikeastaan romahdin, ihanalta pääsiäislomalta takaisin työelämään. Huh. En etukäteen olisi arvannut, kuinka raskas viikosta tulisi. Tein uudenlaisia töitä ja en ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että selvisin ok. Tästä on jäänyt epämiellyttävä olo kiertämään sisälleni ja ahdistus herätteli vielä viime yönäkin. Tiedän, että olen ehkä liian ankara itselleni, mutta toisaalta en oikeasti koe selvinneeni kovin hyvin. Möhlinkin hieman ja kun olen sellainen, että mokat jäävät pyörimään päähäni, niin raastavaa on ollut.

Lisäksi asiat eivät ole toimineet niin kuin pitäisi (minusta riippumattomista syistä), mikä on tuonut lisäpainetta. Olen joutunut heräämään tolkuttoman aikaisin monena aamuna. Minun on pitänyt olla sosiaalinen ja vakuuttava, vaikka olen kokenut olevani lähinnä sekava, osaamaton ja epävarma. Lopulta minusta tuntui, että en pysty enää ajattelemaan normaalisti ja kaikki menee jotenkin yli ja ohi. Lähtiessäni töistä viikonlopun viettoon muistin matkalla hoitamattomia asioita, joita voin nyt viikonlopun stressata.

En ole ollenkaan vakuuttunut, että tämä työ sopii minulle. Se vie käytännössä lähes kaiken ajan elämässäni juuri nyt. Vapaa-aika kuluu lähinnä siihen, että yritän palautua, toivon palautuvani työn rasituksista. Voihan tämä tästä tasaantua sitten, kun uutta tulee vähemmän. Näin toivon.

Sosiaalinen elämäkin on kärsinyt. Kun olen töissä päivät pitkät ihmisten parissa, en iltaisin juuri jaksa tavata ihmisiä. Tämä on tuonut huonoa omaatuntoa, kun olen joutunut sanomaan, että en jaksa. Olen pyrkinyt ratkaisemaan tätä ongelmaa sillä, että yritän suunnitella tapaamisia hyvissä ajoin etukäteen. Eli jos tiedän, että vaikka ensi viikon keskiviikkona tapaan kaverin X, niin tiedän myös, että muut arki-illat ovat vapaita. Tällöin pystyn varautumaan tapaamiseen ja se on aidosti ja oikeasti silloin myös mukavaa. Sen illan voin täysin keskittyä kaveriin, ei tarvitse miettiä, että jatkuvasti täytyisi ryntäillä sinne tänne ja ennen kaikkea aikaa palautumiselle, kotihommille ja muulle jää riittävästi.

Olen törmännyt ymmärtämättömyyteen eli siihen, että jotkut eivät ymmärrä, miten minulla ei voi olla aikaa ja voimia. Miten työ voi muka viedä niin paljon? Niin. Olisi kiva, jos ei veisi. Tein jokin aika sitten siten, että aloin kirjoittaa ylös, mihin aikani päivisin menee, jotta ikään kuin todistaisin, että aika ei oikein meinaa riittää.

Sitten tajusin, että miksi minun pitäisi todistella yhtään mitään. Jos minusta tuntuu, että tämä aika nyt ja tässä on näännyttävä ja vie lähes kaiken ajan ja voiman, niin sitten asia on niin. Eiköhän se ole aivan sama, mitä muut ajattelevat tästä.

Kaipaan silti kovasti kavereideni ja läheisteni tapaamista sekä mukavaa tekemistä, tapahtumia yms. Ei tällainen sinnittelyarki pidemmän päälle ole oikein antoisaa.