Koskahan minäkin opin. Mitä tapahtuu, kun on kovia paineita ja stressiä jonkin aikaa? Ja sitten tulee vihdoin kaivattu vapaa? No, sairastuu.

Vietän siis perjantai-iltaa kuumeessa. Olo ei ole kyllä juurikaan kuumeinen, mikä on outoa. Huolestuttavampaa kenties on pari päivää kestänyt ylävatsakipu ja nyt noussut kuume yhdessä. Mikähän minussa on vikana. En ole saanut nukuttua kunnolla pariin yöhön vatsakivun vuoksi ja kaikki merkit viittaa siihen, että ensi yö menee samoissa merkeissä. Kipu ei osoita laantumisen merkkejä.

Oireiden syiden etsiminen netistä ei ollut oikein hyvä idea. Sen myötä alkoi myös ahdistaa.

Mikä järki on ylettömässä stressaamisessa, kun kroppa hajoaa sen myötä? En sano, etteikö stressiä väkisinkin silloin tällöin olisi, mutta miksi sen "pitää" antaa mennä liian pitkälle? Kun nyt mietin, niin ei nuo minunkaan stressaamani asiat mitään maata kaatavia ole. Jos en esim. pärjää töissä, niin sitten lennän sieltä pihalle. Sitten olen taas köyhempi, mutta sittenpä olen. Se ei ole sellaista, että en selviäisi siitä. Hankalista ihmisistä pääsee yleensä eroon, kun sanoo heihei. Vakavasta sairaudesta selviäminen onkin hankalampi asia.

Olen hyödyntänyt sairastamistani (lukemisen ja telkkarin katsomisen lisäksi) pohdiskeluun. Olen miettinyt, että mikä on tärkeää ja mikä ei, mitä minun oikeasti elämässäni täytyy suorittaa ja mitä ei. Tärkeistä asioista tulee jonkinmoinen lista, mutta suoritettavien asioiden lista on lopulta varsin lyhyt. Minä olen itse mestari luomaan asioita listalle. Kilteyttäni lisään listalle myös muiden minulta toivomia asioita ihan liikaa.

Mutta nyt keskityn sairastamaan enkä suorittamaan. Maailma saa pyöriä ihan omaan tahtiinsa ja minä pyörin omaan tahtiini ihan koko viikonlopun.