Edellisessä kirjoituksessani oikeastaan harhaannuin siitä, mitä minun oikeastaan piti kirjoittaa, vaikka tuokin toki liittyy siihen. Minua häiritsee nimittäin erityisesti se, että koen koko ikäni saaneeni muilta ihmisiltä itseni vähättelyä.
Ihan pienenä tyttösenä minä olin liian pieni, jotta sain tehdä jotain asioita, joita kaverini saivat tehdä. Jossain vaiheessa kai sukupuoleni myös vaikutti asiaan: olen aina tykännyt tehdä fyysisiä töitä, jos vain niihin pystyn, mutta en silti kuitenkaan saanut tehdä niitä, koska miehet hoitivat ne hommat minua paremmin. Sivustakatsojana oli kurja olla.
Ensimmäisen parisuhteeni kariuduttua nuorena exäni teki minusta kutakuinkin nollan eräälle henkilölle. Sitä ei ollut tarkoitettu minun silmilleni ja korvilleni, joten exäni todennäköisesti ajatteli suunnilleen siten kuin sanoi, mistä loukkaannuin suuresti. Tämä "sanominen" on ollut tähän astisen elämäni pahin loukkaus.
Nuori, ihan nätti nainen on myös sellainen asia, jota ei oteta vakavasti. Minua ei ainakaan otettu. Minusta pidettiin ja kiinnostuttiin, mutta melkein aina se liittyi ulkonäkööni. Tämä vei uskoa persoonaani.
Vähättelyä, syrjään työntämistä, välinpitämättömyyttä - näitä olen katsellut paljon ja paljon. Luulen, että räiskyvämpi persoona olisi raivannut itsensä esille ja näyttänyt kaapin paikan näille vähätelijöille, mutta minulta se ei onnistunut. Se herkkä persoona, joka minussa sievästi kukki, jäi auttamatta "vahvempien" sivuun ja lopulta menetti uskonsa itseensä. Ihan suotta. Minussa on paljon hyvää.
Nyt viimeisimmäksi työelämä on painanut itsetuntoani. Minä olen hyvä työntekijä, mutta juuri sellainen, joka ei saavutuksillaan kehuskele. Olen se, joka tekee eikä vain puhu tekevänsä. Olen tarkkasilmäinen, aikatauluissa pysyvä, inhimillisyyttä ymmärtävä ja tunnollinen - minä siis sanoisin, että olen hyvä. Hyvyyteni on vain sellaista joka ei näy. Ihan suotta olen antanut itsetuntoni laskea arvostuksen puutteen vuoksi. Eihän se minun vikani pitäisi olla, jos työt menevät toisenlaisille persoonille ja me tällaiset - no, me vain kärsitään hiljaisesti.
Olen tosi kyllästynyt siihen, että minua edelleen vähätellään. Kykyihini ei pääsääntöisesti uskota. On tosi vähissä ne hetket, kun minua kannustetaan ponnistelemaan joidenkin itselleni tärkeiden asioiden eteen. Sosiaalinen paine vaatimattomaan suoritukseen on jotenkin kohdallani käsittämättömän suuri, niin kuin on aina ollut. Miksi niin moni vastaani tullut ihminen pitää minua jotenkin huonona, kykenemättömänä? Miksi osakseni kuvitellaan hiljainen tyytyjä, joka en sisimmältäni ole? En jaksa sitä, että en saa tehdä, toimia, vaatia, päättää. Enkä suostu uskomaan sitä, että olen sellainen kuin vähättelijät ajattelevat minun olevan.
Luulen, että kyse on kaksisuuntaisesta peilistä: lapsena minuun (kuten moneen muuhunkin lapseen) suhtauduttiin kuin olisin kykenemätön ja tyhmä. Sen myötä kuvittelin itsekin olevani sellainen, itsetuntoni jäi heikoksi. Se sitten vanhempana heijastui itsestäni ulospäin, jolloin minun ajateltiinkin olevan sellainen ja sain sen mukaista kohtelua, joka vahvisti käsitystäni itsestäni huonona jne. Hankala kierre.
No, nyt on nyt ja olen aikuinen. Nyt tämä kierre on katkaistava, jos joskus, ja kuka sen kissan hännän nostaa ellen minä itse?
5 comments:
Hyvä kirjoitus!
Itsensä hyväksymisen lisäksi olisi mukavaa, jos voisi oppia aidosti rakastamaan itseään.
Negatiivisen sävyn sisältämä "itserakas" on mielestäni tämän vastakohta. Toisten huomioimatta jättäminen, kun ei oikeasti korreloi välttämättä mitenkään itsensä rakastamisen kanssa. Itsensä rakastaminen ei ole toisilta pois, jos se on todellista.
Hyvä voi olla niin monella tapaa...
Hyvä Nan, mukava kuulla että sinulla on taisteluhenkeä!
On valitettavaa että elämäsi on mennyt niin kuin kirjoitit, mutta kyllä sä sieltä vielä nouset. Kuten itsekin kirjoitit, sä olet hyvä! Arvostus lähtee aina itsestäsi joten unohda ne vähättelijät ja keskity siihen että olet itse tyytyväinen. Älä turhaan vertaile itseäsi niihin enemmän näkyviin ja itsestään huuteleviin. He voivat olla hyviä, mutta tekevät virheitä joskus siinä missä muutkin. Siitä ei vaan kukaan mainitse, eikä tietenkään tarvikaan.
Jos kukaan muu ei kehu sinua niin muista tehdä sekin itse. Tyyliin: "Ehdin taas tehdä työni ajoissa!" tai "vaikka itse sanonkin, niin hyvää tuli!" Ja vieläpä isoon ääneen. :)
Tsemppiä!
Jukka: "Itserakas" sisältää tosiaan negatiivisen maun... Itseään pitää opetella rakastamaan, jos siihen ei ole alunperin kasvanut. Olen tosi iloinen siitä, että olen hiljalleen oppinut hyväksymään ja rakastamaan itseäni, vaikka välillä vaikeita hetkiä tuleekin, puhumattakaan sosiaalisen paineen vaikutuksesta omaan oloon (eihän sen pitäisi vaikuttaa, mutta kyllä se vielä näyttää minua hetkauttavan...
Maija: olen hiljalleen tosiaan tajunnut, että eiväthän ne vähättelijät oikeassa ole: ihmisillähän on monia syitä, miksi toista vähätellään, eivätkä ne syytä ole välttämättä mitenkään tekemisissä todellisuuden kanssa! On upeaa arvostaa itseään, vaikka toisten vähätteleminen sattuu edelleenkin. Kaikki meistä tosiaan virheitä tekevät.
Pitäisi muistaa, että kullakin meistä on se oma, hieno polku, jota kuljemme. Ei toisten tie ole sen parempi kuin omakaan, koska näissä henkilökohtaisissa asioissa ei ole hyvää eikä pahaa. Onhan se ikävää, että tietynlaisia ihmisiä arvostetaan ja heitä työnnetään elämässä eteenpäin, mutta eihän sen tarvitse tarkoittaa sitä, etteikö se oma, hyvä polku löydy. En usko onnellisuuteni olevan kiinni siitä, montako selkääntaputtajaa minulla on.
Itseään kannattaa tosiaan kehua, koska varsinkaan täällä Suomessa ei pahemmin hyvää palautetta osata tai haluta antaa. Joka päivästä löytyy jotain hyvää :)
--
Kiitos kommenteistanne ja kivaa kesän jatkoa! :)
Hyvä kirjoitus taasen!
Hienoa että osaat nähdä hyvät puolet itsessäsi.
Minulle paras lääke tuohon ihmisten aliarvioimiseen ja syrjimiseen sekä yksinäisyyteen on käsityöt ja onnistumisen tunteet niiden kautta. Kun on osannut tehdä jotain hienoa (/käytännöllistä) voi olla itsestään ylpeä kun tietää että ne asiat ei onnistu ihan jokaiselta.
Kun jaksat muistuttaa itseäsi tarpeeksi omista vahvuuksistasi niin mielikin voi paremmin.
Niina: olet oikeassa, omien vahvuuksien tiedostaminen ja hyödyntäminen parantavat mieltä! Käsityöt ovat varmasti hyvä keino saada onnistumisen tunteita. Siinähän nimenomaan näkee työnsä tuloksen jäljen, saa toteuttaa luovuuttaan ja tekee jotain sellaista, mitä kaikki eivät osaa! Se on hieno harrastus, jota minäkin toivon mukaan harrastelen enemmän sitten joskus...
Hyvää kesän jatkoa sinulle :)
Post a Comment