Saturday, February 26, 2011

Madeleine Hesserus: Paljain jaloin

Yliherkkyys kiireistä elämäntapaa kohtaan - siinä on mielenkiintoinen alkuasetelma Madeleine Hesserusin kirjassa "Paljain jaloin". Tartuin kirjaan suurella mielenkiinnolla, koska ajatus siitä, että oma elämä voisi olla itselle epäsopiva tuntui jotenkin oudolla tavalla kiehtovalta - ja tutulta. Itsekin stressistä ja muusta itselleni sopimattomasta elämäntilanteen tuomasta olosta kärsineenä pystyin hyvin samaistumaan päähenkilön tukalaan oloon.

Suurkaupungissa Ruotsissa elävä kirjan päähenkilö, nainen, saa allergisia reaktioita. Hänen elämäntapansa, kiire sekä aikapula parisuhteessa saavat hänet oireilemaan tavalla, joka pakottaa hänet tekemään suuren muutoksen: hän lähtee kaupungista. Hän kävelee kaupungin lähiöihin ja aina vain syrjäisemmille seuduille päätyen lopulta metsään. Ahdistava elämä jää taakse ja edessä avautuu aivan toisenlainen maailma, elämä ja lopulta sen myötä päähenkilöstä kehittyy myös toisenlainen ihminen.

Kirja on ilmiselvä kehitystarina, joka tempaisi minut mukaansa. Minusta on kiehtovaa lukea kertomus, jossa päähenkilö lähtee rohkeasti muuttamaan jotain ikävää, vallitsevaa tilannetta päätyen lopulta tilanteeseen, joka onkin aivan uusi ja outo, mutta itselle sopiva. Tie kulkee ahdistuksesta vapauteen.

Vaikka kokonaisuudessaan pidin kirjasta, ehkä loppuratkaisu kuitenkin yllätti minut eikä pelkästään positiivisesti. Toisaalta se sopi toki tarinaan ja rakensi sen kokonaiseksi, mutta minä pidän toisenlaisista lopuista enemmän. Makuasioita siis ;)

Kirja on kirjoitettu mielestäni hyvin kauniisti ja sujuvasti, kieli tempaisee mukaansa. Minusta on upeaa, miten kirjan päähenkilön rohkeus on tuotu esiin: jos minun pitäisi kuvata kirjan tarinaa tai päähenkilöä yhdellä adjektiivilla se voisi olla rohkeus. Minä sain nimittäin kirjasta ehkä eniten sen "sanoman" kautta, että elämässä kannattaa olla rohkea, jotta voi saavuttaa jotain. Pitää lähteä kävelemään, ainakin kuvannollisesti.

7 comments:

trina said...

Saattaisin tykätä kirjasta. Kiitos vinkistä :)

Tuulia said...

Kiitoksia, kuulostaapa todella mielenkiintoiselta!

Nan said...

Olkaa hyvä :) Kyllähän tuo on selvästi omanlaisensa tarina.

Pellon pientareella said...

Moi, mun on pitänyt kirjoittaa kirjasta, mutta jostain kumman syystä en ole "osannut". Luin sen, koska sitä suositeltiin. Ja lähtökohdathan olivat hyvin samat kuin minulla elämässäni. Itsekin olen sairastunut fyysisestikin (ruokayliherkkyydet) uskoakseni ainakin osin kroonisen stressin ja uupumuksen vuoksi. Jättänyt kaiken ja "lähtenyt".

Kirjahan on hienosti kirjoitettu. Samastuin moneen kohtaan. Mutta loppu oli kuin isku vasten silmiä. Itkin vuolaasti, tuntien todellista tuskaa. Loppu oli kauhea ja minusta "väärä". Loppujen lopuksi päähenkilö oli minusta heikko ja luovutti, kuoli henkisesti. Ei uskaltanut.

Hitaus tai hektisestä hullusta menosta luovuttaminen ei tarkoita minusta täydellistä erakoitumista ja ikuista yksinoloa. Tämä kirja oli hyvin hyvin surullinen. Nainen menetti kaiken, myös ystävänsä siellä mökissä. Kaikki meni, toivo, rakkaus, läheisyys.

Kun itsekin painin vähän samojen juttujen kanssa juuri lukemisen aikaan, tuntui kirja vielä pahemmalta. _Minä_ en halua mennä tuohon. Minä en voinutkaan sitten loppujen lopuksi samastua päähenkilöön, en halunnut.

Jotenkin pohjattoman surullinen ja toivoton kirja. Tykkäsin, mutta en tykännyt. Outoa.

Nan said...

Pellon pientareella: Ymmärrän tunteesi, koska koin lopun samoin. Kirja on outo juuri siksi, kun se on hyvä ja huono. En minäkään pitänyt lopusta yhtään, se oli minustakin enemmän luovuttamista, ikävää, alkuun hyvältä näyttäneen valinnan romuttamista, huonoksi tuomitsemista. Karmea. Petyin todella paljon.

Mietin pitkään, mitä kirjoittaisin kirjasta. Sitten oivalsin, että olen jotenkin torjunut sen lopun ja nähnyt sen hyvän, mikä siinä kirjassa kuitenkin myös on puhumattakaan kirjan kielestä. Olen jotenkin kääntänyt sen lopun hyväksi tai kadottanut sen, vaikka samalla oudoti muistan, miten huono se oli, aivan kuin petos sille, mitä kirja suurimman osan ajasta haluaa sanoa.

En tiedä, kauhean ristiriitainen olo. En minäkään halua, että minulle kävisi noin.

Anonymous said...

Sain kirjan luettua juuri 5 minuuttia sitten. Olen jonkinlaisessa pienessä shokkitilassa. Kirja oli niin hyvä ja ahmin sen työmatkoilla ja kerrankin harmitti, että työmatka ei ole tunti pidempi. En ehkä samaistunut henkilöön, mutta ihailin häntä suuresti ja harmittelin mielessäni, ettei minulla olisi koskaan noin suurta rohkeutta, enkä toisaalta tiedä tarvitsisiko se luontoon siirtyminen viedä noin äärimmäisyyksiin. Kaipaisin kuitenkin jossain vaiheessa ihmisiä ja läheisyyttä. Loppu oli kuitenkin shokki. Tulin hyvin surulliseksi. Koko irjan rohkea nainen tekee rohkeita päätöksiä. Myös minun mielestäni loppu jätti jälkeensä olon itsekkäästä eikä sittenkään niin rohkeasta ihmisestä. Hmm. kummallinen fiilis

Nan said...

Anonyymi: kyllä, kirjan ahmii loppuun asti... mutta tuo loppu on kyllä ikävä ja jätti vain kummallisen fiiliksen, niin kuin kirjoitat. Sana itsekkyyskin sopii siihen. Aivan kuin lämpimässä kelluttuaan heitettäisiin kylmään veteen. En pitänyt.