Alkuvuoteni on jatkunut edelleen henkisesti raskaana. Hieman fyysisestikin raskaana siinä mielessä, että en voi juurikaan liikkua. Yritän tuntea kiitollisuutta siitä, että voin vielä sentään hoitaa omat asiani ja olen periaatteessa terve, kunhan maltan parannella äärimmäisen hitaasti paranevia vammojani. Tämä parantelu on kuin pitkä henkisen sietokyvyn taival. Pitää pysyä tiukasti määrätyllä polulla ja jos en pysy, paranemiseni palaa alkuun. Tai oikeastaan ei edes alkuun, vaan askeleen siitäkin taaksepäin.
Tunnen itseni tosi yksinäiseksi vaivojeni kanssa, mutta sehän on ihmisen osa. Kukin meistä kantaa vaivansa ihan itse, lähimmäiset voivat tukea henkisesti ja joskus fyysisestikin, mutta he eivät voi koskaan olla sinä kaikkine vaivoinesi. Tekisi mieleni ojentaa parantumiseni taakkaa lääkäreille, mutta vastuu on kokonaan itselläni. Niinhän se on, hoitohenkilökunta voi auttaa ja ohjata oikealle tielle, mutta paranemisen polulla on kuljettava itse.
Viime ajat ovat myös näyttäneet minulle ihmisen elämän muidenkin alueiden yksinäiset puolet. Vaikka minulla joitain läheisiä onkin, olen varsin yksin. On paljon asioita, joita minun täytyy ratkaista yksin. Minun täytyy ratkaista tiettyjä suurempia, elämääni liittyviä asioita yksin ja olen huomannut, että valitsen mitä tahansa, joudun luopumaan joistakin asioista ja ihmisistä ja päädyn vielä aiempaakin yksinäisemmäksi. Riskien ottaminen voi toki tuoda uuttakin elämään, kenties jopa uusia ihmisiä, mutta en uskalla luottaa siihen. Ja vaikka minulla olisikin valtava läheisten ihmisten turvaverkko, ei se poista yksinäisyyttä, joka ihmisen osa loppujen lopuksi on.
Jotenkin minusta näyttää siltä, että jotkut eivät joudu elämässään olemaan samalla lailla yksinäinen toimija ja päättäjä kuin minä. Ehkä kuvittelen, ehkä asia on todellakin niin. En tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että kaipaan kaikkein eniten perhettä (johon voi kuulua lisäkseni 1+ ihmistä ja/tai eläintä) ja kotia. Kummassakin asiassa elämäni on ihan vinksallaan.
11 comments:
Parantelu tosiaan saattaa venyttää pinnaa vähän liikaakin. Malttia toivon sulle!
Tsemppiä myös yksinäisyys-fiiliksen sietämiseen!
Tuntuu, että asiat harvoin menevät omien odotusten tai suunnitelmien mukaan. Toisaalta jokainen päivä suttaantuu jollakin tavalla, ja kun katsoo taaksepäin, ihmettelee kuinka noistakin kupruista kontattiin yli.
Terveys on sellainen asia, joka nostaa ainakin itselle äärettömän turhautumisen tunteen pintaan. Jokin fyysinen rajoite on yleensä ottaen sellainen asia, josta luopuisi jos vain voisi. Toisaalta pysyvän vamman kanssa elävät, sanovat joskus, että he eivät luopuisi tilastaan vaikka siihen olisi mahdollisuus.
Toivon, että jaksat jatkaa parantumista. Se on kurinalaista ja sietämättömän hidastakin varmasti.
Ja toivon, että osaksesi tulee välittämistä. Oikeus välittämiseen ei onneksi katoa terveyden mukana. Niitä mahdollisuuksia meidän on pakko vaalia parhaamme mukaan.
Ja ennen kaikkea, koitetaan antaa itsellemme anteeksi. :)
Sinä olet hyvä.
ihmisen ei ole hyvä yksin.. pidäpä silmät auki ja ole luontevasti aina oma itsesi se just oikea voi osua kohdalle.. harrastusten tai jonkun muun ihmis ryhmän kesken. ihan kotoa ei kukaan hae, että ulos on mentävä... hauskaa vappua!
Ipo: kiitos tsempeistä, niitäkin tarvitaan! :)
Rajankävijä: kyllähän vastoinkäymisistä yleensä selviää ja elämä jatkuu. Kuuluu kai ihmisluonteeseen tuollainen selviytyminen. Terveysasiat ovat vaikeita, kun ne ovat niin paljon elämään vaikuttavia. On esimerkiksi turhauttavaa, kun ei voi vain mennä, vaan joudun miettimään, pystynkö kävelemään niin ja niin pitkän matkan jne. Turhauttavaa. Olenkin siis lähinnä kotona. Minun on vaikea kuvitella, että joku haluaisi elää fyysisen rajoitteen kanssa, mutta ehkä sellaiseenkin voisi ajan myötä kasvaa...
Kiitos kannustuksestasi! Eiköhän sitä välittämistäkin osu kohdalle, on aiemminkin osunut.
Aikatherine: kiitos! Näinhän se on, että pitää tehdä ja liikkua ulkona, niin kohtaamisiakin tulee.
---
Kiitos teille ja iloista vappua! :)
Hei!
Saanko kysyä, millainen tuo vaiva on, josta kärsit? Oletko siis jotenkin loukkaantunut ja vamma paranee hitaasti vai onko se joku rakenteellinen ongelma? Toivottavasti vaiva joka tapauksessa paranee pian eikä rajoita elämääsi enää niin paljon!
Toivon myös, että löydät elämääsi ihmisiä, joilta voit saada ja joille voit antaa oikeaa tukea, kannattelua ja empatiaa. Kuulostaa siltä, että tällä hetkellä sinulla ei ole tämän tyyppisiä ihmisiä elämässäsi ainakaan riittävästi. Siinä, että haluaa puhua muille ongelmistaan ja vaivoistaan ja saada niihin muilta apua, tukea ja kannattelua, ei ole mitään pahaa. Parhaassa tapauksessa kuulijan reaktio on tyyppiä "onpa kurjaa, että joudut kärsimään noin; onko jotain, mitä voisin tehdä, että olosi helpottuisi - voinko jotenkin auttaa?" eikä se, että aletaan välittömästi listata omia vaivoja ja pahimmassa tapauksessa vähätellä niitä toisen vaivoja.. Tai että kuunnellaan sitä "valitusta" pari minuuttia asenteella "no, antaa sen nyt vähän aikaa valittaa kunhan päästään tästä pian mukavampiin asioihin".
Eli pointtini oli siis ihan yksinkertaisesti se, että on täysin normaalia ja luvallista haluta ja tarvita tukea ja apua muilta ihmisiltä samoin kuin lievitystä yksinäisyyteen. Jos ympärilläsi olevat ihmiset eivät pysty sitä sinulle riittävässä määrin antamaan, ei vika ole missään nimessä sinun.
Terv. Maria
Maria: kyseessä on siis vikaa polven jänteessä. Rasituksen tuoma vamma, johon voi liittyä jotain rakenteellistakin. Ikävää on se, että jänteet paranevat toooosi hitaasti ja tuo on vielä niin oleellisessa paikassa, että se häiritsee kaikkea liikkumista ja rasittuu kaikesta. Tosi rajoittavaa, mutta en uskalla ottaa riskejä parantumisen suhteen, kun takaiskuja on tullut jo tosi monta. Ne ovat myös syy, miksi vaiva on nyt paha.
On minulla joitakin ihmisiä, jotka ovat jaksaneet tukea ja heille olen suunnattoman kiitollinen! Silti taakkani on tuntunut nyt raskaalta, on ikävää läheistenikin kannalta, että vastoinkäymisiä on riittänyt. Toisaalta en ole voinut kaikista murheistani puhua, on paljon asioita, joita pidän sisälläni isona möykkynä. Jalkavaivasta olen puhunut, mutta kun se ei näy ulospäin, sitä voi olla vaikea ymmärtää. Olen myös itse tukenut läheistäni viime aikoina ja se on ollut täysin ok, vaikka itsellänikin on ollut raskasta.
Kiitos tosi lohduttavasta kirjoituksestasi, siitä tuli tosi lohdullinen olo. Kai se jostain kertoo, että syyllistän edelleen helposti itseäni, vaikka ei elämän raskaissa hetkissä syytä siihen olisikaan.
Kiitos luvan antamisesta siihen, että voi kaivata lievitystä murheisiin ja yksinäisyyteen ;)
Kaunista kevään jatkoa sinulle!
Joskus elämä pysähdyttää aika rajullakin tavalla, kun joutuu luopumaan itselleen rakkaasta harrasteesta - ainakin vähäksi aikaa. Kaikilla on omat rajoitteensa vaikkei ne pääle päin näykään.
Olen kyllä lukenut kirjoituksiasi, vaikka kommentointipuoli on jäänyt vähemmälle. Jään odottelemaan niitä lisää.
Hyvää kesän odotusta.
Hei! Muistan, kun aloin lukea blogiasi n. pari vuotta sitten juuri kun pahin masennukseni oli puhjennut. Mutta sitten kävi niin, että taisin unohtaa blogisi nimen. :( Mutta pienen etsiskelyn jälkeen löysin tämän ja nimi muistui mieleen - yksin ovellahan se oli. :)
Harmi vain on, että kärsit vieläkin masennuksesta ja yksinäisyydesta JA vielä tuosta vaivasta. Mutta sitkeäähän tämä sairaus on.
Voin sanoa helpottuneena, että olen päässyt tuosta pahimmasta ajasta yli. Olen päässyt koulun läpi - niitä vaikeuksia siellä riittikin. Mutta aika parantaa haavat, onneksi. :) Olen saanut jo hieman itsetuntoa takaisin ja muutenkin osaan jo hymyillä. Tämä on minulle kuin pieni selviytymistarina. Vaikka tämä ei vielä ohi olekaan. Minäkin kärsin yksinäisyydestä, minulla ei ole ketään ikäistäni ystävää. Tukenani ovat olleet vain äiti (jolla itsellään on vaikeaa), sisko ja psykologi. Ja pidän heitä ystävinäni ja olen heille todella kiitollinen, varsinkin äidille. :)
Sinulle todella paljon jaksamisia ja tsemppausta! Nyt jatkan blogisi lukemista ja laitan tämän nimen vaikka johonkin muistiin! :)
Tiedän niin nuo tunteet... Kirjoitinkin niistä juuri. Olet ihan oikeasti tervetullut tänne kylään nyt keväällä tai kesällä, jos haluat. Hyviä vointeja ja pidetään uskoa yllä!
Pelle G: kiitos kommentistasi! Niinhän se on, että elämässä joutuu välillä myös luopumaan - ainakin väliaikaisesti - mutta kyllä joskus saakin.
17-vuotias lukija: tervetuloa takaisin, hauska lukea, että palaajiakin on :) Mukava kuulla, että olet selviytynyt ja kulkemassa kohti parempaa. Hyvä, että sinulla on ollut edes joitain tukihenkilöitä, se on arvokasta! Nuo selviytymiskokemuksesi varmasti kannattelevat elämässä eteenpäin.
Vaikka olenkin kirjoitellut viime aikoina synkästi, olen silti kulkenut parempaan suuntaan koko ajan. Olen suuntaamassa elämääni enemmän itseni näköiseksi ja minulla on monia hyviä asioita elämässäni! Tämä fyysinen haasteeni tällä hetkellä on minulle uutta ja erityisesti henkisesti raskasta, kun se rajoittaa kaikkea muuta elämää... joten sitä on ollut vaikea kestää. Mutta kyllä tässä muuten porskutetaan :)
Pellon pientareella: luin kirjoituksesi - ymmärrän sen hyvin. Kiitos kutsusta! Olisi mukava tullakin ;) Hyviä vointeja sinullekin ja aurinkoisia kevätpäiviä!
Post a Comment