Olin peruskoulussa kuvaamataidossa keskinkertainen, kasin tyttö. Kuvaamataito oli kai ihan mukavaa, mutta siitä ei jäänyt juurikaan muistoja, ei edes minkäänlaisia muistikuvia. Toisin oli lukiossa.
Kävin lukiossa kaikki mahdolliset valinnaiset kuvaamataidon tunnit. Aloin "töhertää", "väkertää" ja tuottaa oikein urakalla ja innolla. Tein erilaisia töitä ja nautin siitä tosi paljon. Lopputulokseni olivat keskinkertaisia, kuin kenen tahansa tekemiä luomuksia, joista ei huokunut edes erityinen luovuus. Vaikka en ollutkaan huono piirtämään, en todella ollut hyväkään. Töherrykseni hukkuivat masssaan. Nykyään ne taitaisivat olla lähinnä avuttomia tikku-ukkoja, jos sitäkään.
Sain lukiossa kuvaamataidosta kiitettäviä arvosanoja, vaikka tuotokseni todennäköisesti erottuivat oikeasti lahjakkaiden tuotoksista. Opettajani taisi arvostaa sinnikkyyttäni ja intoani, ja minä arvostin sitä, että hän arvosti tekemistä ja intoa, eikä pelkästään lopputulosta. Opettajani oli todella kannustava ja pidinkin hänestä. Opettajani oli yksi osatekijä innostuksessani kuvaamataitoon. Hän siivitti minua niin "hyväksi nuoreksi taiteilijaksi" kuin minusta oli ikinä mahdollista silloin tulla.
Lukion jälkeen "taiteiluni" on jäänyt, mutta jotain ymmärrän nyt saaneeni noilta innostavilta tunneilta: tekemisen palon, innostuksen avulla oppimisen ja pystymisen. Minäkin voin oppia! Unohdin kuvaamataitotuntini vuosikausiksi, mutta viime aikoina olen pohtinut niitä lämmöllä. Minusta (ja kenestä tahansa) voi saada paljon irti, jos tekeminen tapahtuu sydämestä, täydellä innolla! Keskinkertainenkin voi venyä oikein hyväksi, jos hän asiaan oikein paneutuu.
Alavalinnastani johtuen olen kadottanut tekemisestäni innon ja sykkeen. Harva asia lukion jälkeen on vetänyt minua samoin kuin kuvaamataidontuntini, mutta nyt olen ymmärtänyt, että voinhan minä edelleen löytää samankaltaista innostuksen tuomaa voimaa! Eihän se ikää kysy. Löytää voi vain jos etsii. Odottajalle tuskin ojennetaan.
4 comments:
Minulle teki tosi hyvää lähteä aikuisena naisena Vedic art -kurssille. Suttaaminen ja värit ovat se minun juttuni, ei niinkään näköistaide. Ja sitten se, että voi todella olla ajattelematta mitään tai ajatella vaan sitä, mitä kädet tekevät. Anna palaa!
Miksi kaikkialla pitäisi olla huippu ja tosi lahjakas? Suljetaanko meidät tavalliset näillä määreille jonkin tärkeän ulkopuolelle? Anna vanhan kiinnostuksen viritä ja elpyä.
Minä olin yläasteen ja lukion ajan 9:n oppilas kuvaamataidossa. Luulin että kaikilla oli sama numero. Jossain vaiheessa elämääni olin kuvataideterapiassa ja tajusin, että enhän minä ollut ihan keskinkertaisuus, että ehkä kaikilla kuviksen numero ei ollut 9. Mm. tuon ajatuksen siivittämänä hain taidekouluun ja pääsin sisään. Valitettavasti pelko masennuksen uusimisesta sai minut lopettamaan koulun kesken. Asia on harmittanut minua vuosikausia. Olen kuitenkin ylpeä siitä, että pääsin taidekouluun.
Aikoinaan ammatinvalinta vei minut akateemiselle alalle. Nykyisin ajattelen, että jokin käsillä tekemiseen liittyvä ala olisi ollut minua varten.
Pilviharso: etsin tietoa tuosta Vedic art -jutusta, kun en ole koskaan kuullutkaan koko asiasta. Sehän kuulostaa aivan loistavalta, mielenkiintoiselta! En minäkään saa minkäänlaista näköistä tuotettua, mutta minulla muoto ja värit voisi olla se oma juttu... Värisilmääni on joskus jopa kehuttu. Käsillä tekeminen tekee hyvää.
Aamu: Ei minusta tarvitse olla huippu ja lahjakas, tavallisissakin on paljon potentiaalia vaikka mihin. Kai on vain vaikeampaa uskaltaa, kun tietää, että ei osaa tehdä näköistä (joka yleensä on se taiteellisen tai taitavan kriteeri).
Niina: kiitos tarinasi kertomisesta, se on hyvin mielenkiintoinen. Minäkin olen ajatellut, että kaikilla on kuvaamataidosta 8 tai 9. Ehkä ei. Minusta on tosi hienoa, että olet päässyt taidekouluun. Kyllähän se jo sellaisenaan on arvokas asia. Onneksi nykyään voi harrastaan paljonkin erilaista käsillä tekemistä. Tee sinäkin ihmeessä jotain mukavia asioita! :)
Post a Comment