Olen edelleen aivan liian varovainen ihmisten suhteen. Pelkään edelleen tosi paljon sitä, että he lähtevät luotani, jos olen "oma itseni" (mitä se sitten onkaan). Omat kokemukseni sanovat vahvasti, että vapautuminen ei kannata, jos en halua olla yksin. Kumpi sitten on tärkeämpää: se, että on oma itsensä (yksin) vai sitten se, että on sellaisten ihmisten ympäröimä, jotka hyväksyvät minut vain tietynlaisena?
Aika on tehnyt sen, että haluan olla ennemmin vapautunut oma itseni. Silti se ei näy käytöksessäni, vaan olen entistäkin varovaisempi ihmisten seurassa. Tunnustelen ilmapiiriä ja toisen mielialoja kuin minulla olisi tuntosarvet. Tunnustelen ja luon käyttäytymiselläni ja sanoillani siihen sopivaa ilmapiiriä.
Toisaalta olen kokenut olevani enemmän oma itseni hiljaa sisälläni eli en ole välttämättä puhunut ajatuksistani ja tuntemuksistani. Näin vältän myös asioiden kaunistelemisen, mutta toisaalta jätän paljon itsestäni kertomatta.
Pelkään konflikteja ihmissuhteissa siksi, kun minut on usein hylätty niiden seurauksena. Pari "ystävää" on kaikonnut yhden ainoan mitättömän riidan seurauksena. Ei minulla ole ollut eikä ole syytä luottaa siihen, että ystävä pysyy, jos riidellään.
Silti minusta nykyään tuntuu siltä, että mieluummin olen yksinäinen kuin varon käytöstäni, muita ihmisiä. Paljon jää elämättä ja kokematta, jos keskittyy pinnistelemiseen, hillitsemiseen, varomiseen.
10 comments:
Blogin kirjoittajilla on monta tarkoitusta tuoda esille aiheitaan.
Keskittyä henkilökohtaiseen vuorovaikutukseen ympäristönsä kanssa on taitolaji, koska esillä on läsnä olevat ihmiset. Näkyväiset ja näkymättömät henkäyksineen.
Mikä olikaan sinun lähtöasetelmasi ajatukset Blogin avauksessa.
Et haluaisi menettää yhtään luoksesi tullutta ihmistä jotka ovat syventäneet mielensä sinuun.
Olet avoin kirje lukijoillesi.Oletko ajatellut,olemme kulkemssa elämän tiellä kappaleen matkaa toistemme kanssa.
Hyväksyn sinut Ihmisenä ja naisena,
kaikkine ajatuksineen, on ? sinun elämästäsi.
Surullista jos lokeroidut pelkosi laatikkoon. Sehän tarkoittaa kiini pitämistä eikä vapaana olemista meille ihmisille kulkea tahtomme mukaan.
"Ajatuksia elämästä" tässä toteutat syvältä itseäsi esille avoimena kirjeenä.
"Iloa etsimässä" Ilo on sisälläsi siinä mitä näet, koet ja ilmaiset.
Minkä painoarvon annat näkemällesi itsesi kautta vai tuon..toisen ihmisen kautta ?
Se ratkaisee vapautesi olla oma itsesi.
Olen vasta äskettäin tullut lukijaksesi,en tiedä lapsuuden historiaasi.
Omasta kokemuksestani tiedän sanoa perimä on matkareppuni. Hyvää ja huonoa joka johdattaa sisäisiä ajatuksiani yhdessä omien päätöksien kanssa.
Ymmärrän niin älyttömän hyvin tuota mistä kirjoitat!!!
Mua on vaivannut jo pian kymmenen vuotta varovaisuus-syndrooma ihmisten suhteen. Se sai alkunsa kun muutama läheiseksi luulemani ihminen hylkäsi mut, kun en täyttänytkään heidän toiveitaan, olemalla aina sellainen jollaiseksi minut kuvittelivat... (Siis olivat kuvitelleet mm. että en voi koskaan olla heikko. Tai eri mieltä.)
Sen koommin en ole oikein pystynyt päästämään ketään lähelleni. Surullista ja yksinäistä, mutta en vaan uskalla. Tänään viimeksi totesin oman passiivisuuteni ihmissuhteissa. En juuri ikinä ehdota tapaamista tai oma-aloitteisesti soittele, enää. Jos ja onneksi sentään silloin tällöin kun muut haluavat ottaa kontaktia, olen aina positiivisesti ilahtunut. En vaan enää saa itsestäni irti sitä, että olisin rohkeampi ja aloitteellisempi. Hyvin helposti feidaan yhteydenpidosta kokonaan, koska en halua tuppautua - kun en usko, että musta kuitenkaan pidettäisiin... En siis usko, että kukaan pitää minusta sellaisena kuin olen. (Tai varmaan jokunen henkilö tässä maailmankaikkeudessa voisi ehkä pitää, mutta mä en uskalla kokeilla. Sain jotenkin liian pahat haavat silloin joskus.)
Usein pysähdyn ihmettelemään muita, että miten voivatkin olla niin rohkeita, aloitteellisia ja sosiaalisesti varmoja itsestään. Paljon minua hankalammillakin ihmisillä voi olla vilkas sosiaalinen elämä ja varmaankin myös tunne siitä, että heistä pidetään. Mulla vaan ei...
Susta sanoisin, että sä vaikutat todella miellyttävältä ihmiseltä kaiken sen perusteella mitä susta tiedän eli koita edes sinä rohjeta ihmisten kanssa läheisempäänkin kanssakäymiseen! :) (Ihan varmasti esim. minä koettaisin pitää suhun yhteyttä, jos mulla ei olis tätä varovaisuus-syndroomaa...)
Kiitos pitkistä ja kivoista kommenteistanne! :)
Liirum: en tiedä, onko blogillani jotain tiettyä aihetta tai tarkoitusta, mutta kaipa sen on tarkoitus piirtää jonkinlaista kuvaa ympäröivästä maailmasta sekä itsestäni (siinä). Kirjoitan myös ikään kuin kirjeitä lukijoilleni, mutta kirjoitan myös itselleni, selvennän ajatuksiani. Kirjoitan, jotta olisin. Kirjoitan, jotta en lokeroituisi pelkoihini. Nostan ongelmallisiksi kokemiani asioita esille ja yritän ratkaista niitä. Joskus se onnistuukin.
Ipo: juuri tuota tarkoitin, mistä kirjoititkin! Juuri noin minäkin toimin ja nyt meitä on kaksi samanlaista... Minullakin tuo varovaisuus ihmisiä kohtaan on syntynyt aikojen myötä. Erityisen paha tapaus oli eräs entinen ystäväni, johon juuri aloin luottaa aidosti, kunnes hän hylkäsi yllättäen ja kylmästi, selittelemättä. Se on ollut paha kolaus, vaikka onhan noita muitakin tapauksia ollut vuosien varrella. Ehkä olen reagoinut niihin liikaakin, mutta en oikein pääse irti varovaisuudestani. Se on nykyään osa minua.
Minusta valitettavasti tuntuu siltä, että monet odottavat, että minä/sinä/ihmiset käyttäytyvät ja toimivat tietyllä tavalla, jolloin kaavasta poikkeaminen ei olekaan hyväksyttävää. On vaikeaa täyttää tällaisten henkilöiden toiveita, ja minäkin olen törmännyt heihin. Luultavasti siksi minutkin on useasti hylätty. Siksi uusien ihmisten kanssa mietinkin, että kelpaanko ja koska minut hylätään.
Siispä minäkään en päästä lähelle. En helpolla. Minäkin sorrun liikaa siihen, että en ehdota tekemistä, en ota yhteyttä. Vaikka siis haluaisinkin ja itse asiassa usein asiaa mietinkin, mutta miettimiseksi se liikaa jää. Tokihan minäkin haluaisin tavata ihmisiä, mutta en usko olevani riittävän mielenkiintoinen ja arvokas!
Kiitos kivoista ja kannustavista sanoistasi. Olen itse asiassa yllättynyt, että juuri sinä painit näiden samojen ongelmien kanssa: sen perusteella, mitä sinusta tiedän, olen luullut, että sinulla jos jollain on vilkas sosiaalinen elämä!
Yritän päästä tasapainoisempaan suhteeseen varovaisuuteni kanssa ja rohkaistua pitämään yhteyttä ihmisten kanssa. Toivottavasti sinäkin rohkaistuisit ;) Harmi, että et ole enää blogimaailmassa. Olen usein miettinyt, että mitä sinulle kuuluu... harmi myös, että asutaan eri paikkakunnilla. Ihanaa kesän jatkoa!
Tavallaan mulla on ollutkin vilkas sosiaalinen elämä, mutta niin pinnallisella tasolla, ettei se täytä mitään läheisyydentarvetta. Niinpä olen alkanut turhautua siihen ja ottaa etäisyyttä niihinkin ihmisiin, joita voisin luonnehtia kavereiksini. Läheiseen ystävystymiseen kun en ole enää noin kymmeneen vuoteen täysin kyennyt. :(
En tosin ole täydellisesti luopunut toivosta, sillä vaivihkaa olen viime vuosina tutustunut sellaisiinkin ihmisiin, joihin voisin kuvitella oppivani luottamaan piiitkällä aikavälillä. Tarkkailen heidän luotettavuuttaan aika tiukasti ja varon avautumasta liikaa liian nopeasti, jotten keräisi itselleni jälleen uusia pettymyksiä...
Toistaiseksi on siis siedettävä vajavaista sosiaalista elämää.
Sinänsä mun elämässä on kuitenkin nyt muuta sisältöä, joten en jaksa juuri nyt suuremmin ongelmoida ystävättömyydelläni. (Vaikkakin sen huomaa joka päivä jossain tilanteessa.)
Hmm... Taidanpa etsiä sun meiliosotteen ja kertoilla vähän tarkemmin kuulumisistani! :)
hyvin olet tuuminut.. silti ei liene syytä olla liian varovainen.. pitkä yksinäisyys ei ole hyväksi. paitsi jos ihan itse niin tahtoo.
Aikatherine: niinpä. Jotkut ovat sellaisia, että viihtyvät elämänsä yksin, mutta useimmat meistä tarvitsevat jonkinlaista seuraa edes joskus. Niin minäkin.
Nan, ole vain rohkeasti oma itsesi, niin kuin tietenkin aina olet, vaikka ajatuksissasi ei aina siltä tuntuisi. Luonnollisuus vetää puoleensa luonnollisuutta, aidot ihmiset aitoja ihmisiä. Kiitos, että jaat mietteitäsi, hienoa voida "peilata" :)
Jos ystävä on oikea ystävä, ei hän jätä sinua riitojen takia, ne selvitellään, voihan sitä vähän suuttua tupsahtaa, mutta niin pitkävihainen ei saa olla, täytyy varovasti luovien hoitaa taas ystävyys kuntoon.
Kannattaa olla rohkeasti oma itsensä, niin silloin ei tule yllätyksenä, mikä todellisuus on.
Tsemppiä ja mukavaa loppukesää sinulle.
Sattumalta päädyin sivullesi, ja kirjoituksesi kuulostaa niin kovin tutulta. Minulla ei ole kuin yksi ystävä jota näen harvoin. Oloni on usein voimaton, tyhjä ja mitätön. Nytkin on sellainen tunne kuin olisi vaikeaa hengittää. Ahdistaa. tunnen olevani todella yksin vaikka olen parisuhteessa ja meillä on yhteinen lapsi. Aika usein minusta tuntuu siltä kuin vain katselisin sivusta kaikkea tapahtuvaa.. Joskus tulee mieleen toisiko kuolema helpotuksen olooni jos muutosta ei ole tulossa, en kestä tätä oloa. Joku voi ajatella että tuolla viiraa päästä, mutta siinäpä ajatelkoon. Minua ei kai ole tarkoitettu tänne koska tunnen itseni niin ulkopuoliseksi.. En tiedä miten saisin oloni muuttumaan, tätä on jatkunut jo todella kauan..
Angel: olet oikeassa ja tiedänkin kyllä nuo asiat, mutta käytäntö ontuu toisinaan... Kai pohjimmiltaan on kyse siitä, että en usko olevani riittävän arvokas ja mielenkiintoinen tällaisenaan. Se on se pohjavire, vaikka muuta yrittäisin itselleni sanoakin.
Tuija: kiitos, olenkin nauttinut kesästä oikein urakalla :) Niinhän se kai on, että ei ystävyys riitaan kaadu. Jos ystävät eivät voi asioista keskustella, liekö kyseessä edes ystävyys? Luulen, että kaikki eivät vain osaa tai/ja halua kohdata ja ratkaista ristiriitoja. Minkäpä sille mahtaa.
Piritta: kirjoittamasi kuulostaa kovin tutulta. Noin olisin voinut itsekin kirjoittaa vielä jokin aika sitten... nyt minusta tuntuu, että tilanne on hieman parantunut, minulla on jotenkin uudenlainen ote ja tunne elämästä. Muutoksia voi siis tapahtua. Minulla se muutos ei tapahtunut ihan sitä polkua, mitä aiemmin ajattelin ja yritin, vaan toisella tavalla... mutta pääasia, että tapahtui. Silti tarvitsen elämääni vielä suuren muutoksen, jotta jaksaisin. Näin se on, mutta onneksi muutosta on jo tapahtunut ajatusteni tasolla ja tiedän, mitä kohti kulkea.
Sinä kaipaat myös muutosta ja luulen, että myös tarvitset sitä. Toivottavasti löydät sen, miten se sitten tuleekin, ja löydät ilon elämääsi! Kyllä elämä on elämisen arvoinen, ainakin kannattaa yrittää. Sinulla on jo ihana perhe, se on hyvä taustavoima. Neuvoja en oikein osaa antaa, kun olen itsekin ihmeissäni elämän haastavuuden suhteen, mutta kannattaa tehdä niitä asioita, jotka ovat itselle merkityksellisiä ja innostavia. Se on auttanut itseäni. Kaunista loppukesää sinulle!
Post a Comment