Friday, February 24, 2012

Mennään siitä, missä aita on matalin

Edellisen kirjoitukseni kommentista muistui mieleeni professori Juha T. Hakalan ajatukset työn tekemisestä "mahdollisimman huonosti". Näissä ajatuksissa on mielestäni hyvin paljon järkeä ja apuakin tällaiselle kaltaiselleni perfektionismiin taipuvaiselle. Aiheesta voi lukea vaikkapa Aamulehden uutisesta.

Onko hyvillä arvosanoilla opiskelussa mitään hyötyä? Peruskoulussa ja lukiossa on toki, mutta näin jatko-opinnoissa asialla tuskin on mitään väliä. En usko työnantajien katselevan enää arvosanoja, vaan tutkintoa kokonaisuudessaan (jos sitäkään).

Voiko työt tehdä rennommalla otteella? Jos ajattelen aiempaa työtäni, niin vastaus on ehdottomasti kyllä. Niissä töissä huolellinen paneutuminen ja lopputuloksen hiominen "edustavammaksi" oli täysin hyödytöntä. Siitä ei kiitosta olisi tullut, vaan tärkeintä oli se, että työ oli tehty.

Toisaalta asiaa voi ajatella myös siltä kannalta, kenen hyödyksi tai mitä varten työtä tekee eli onko työn laadukkaalla lopputuloksella oikeasti merkitystä. Sikäli voisin kuvitella, että hoitotyössä huolellinen lopputulos on oikeasti merkityksellinen (hoidettaville ihmisille), mutta jos takoo rahaa jo valmiiksi rikkaille osakkeenomistajille, kannattanee etsiä se aidan matalin kohta pitäen kuitenkin huolta siitä, että turmaraja ei tule vastaan (artikkelista).

On oikeasti vaikeaa opetella rennompaa otetta tehtäviinsä, kun on pitkään suorittanut mahdollisimman täydellisesti. Olen ymmärtänyt, että täydellisyyden tavoitteluni on suurelta osin hyväksynnän etsimistä, oman riittävyyteni ja hyvyyteni todistamista. Käytännössä olen tällaisen toimintatavan jo huomannut toimimattomaksi (en ole sen parempi tai huonompi kuin ennen, vaikka kuinka suorittasin), mutta siitä on silti tosi vaikea päästä eroon.

Toisaalta haluan myös nähdä tällaisen taipumuksen tarkkuuteen ja huolellisuuteen myös hyvänä ominaisuutenani: näen yksityiskohdat, mutta myös kokonaisuuden, ja pystyn poikkeuksellisen huolelliseen loppusilaukseen ja -tarkistukseen, jos niin haluan. Silti tämä ominaisuuteni ei saisi olla kompastuskivi, joka vie liikaa voimiani ja aikaani. Sen ei tarvitsisi näkyä kaikessa tekemisessäni, vaan valikoidusti silloin kun niin haluan. Uskon, että tämänkin asian voi oppia.

4 comments:

kaisu marjatta said...

En nyt ole ihan varma, mutta tuli mieleen että pääsääntöisesti nykyinen työelämä on niin tehokkuutta ja nopeutta vaativaa, että kovin pedantti viimeistelijä ei jaksa kauan. Siis rennompi ote eikä tarvitse olla täydellinen, näin luulisin työnantajankin toivovan. Minun työaikana vaadittiin enemmän täydellisyyttä suorituksessa koska meitä oli monta. Nyt yksi hoitaa keskimäärin kolmen työt- Mun tytär hoitaa viiden koulun organisaatiossa koulusihteerin työt ja tekee kotona käännöstöitä, niin täydellisiä, että saa tehdä kohta 20 tuntisii päiviä. Ei jaksa kauan.En puutu asiaan seuraan vaan.. aikuinen ihminen päättää itse. nuorena minäkin tein välillä kahta vuoroa, sitä jaksaa, mutta ajan kanssa se maksaa maltaita kun terveys pettää.

Nan said...

Aikatherine: kyllä, työelämä vaatii tehokkuutta ja nopeutta, pilkunviilaaja kyllä väsyy sellaiseen. Harmi sinänsä, koska minunlaiselleni hyvän lopputuloksen tuottaminen suo paljon iloa. "Tehokkaana" ollessa ilo jää saamatta.

Nuorena jaksaa paremmin. Silti rajat meillä kaikilla on. Monessa paikassa työ taitaa olla mennyt aika hullunmyllyksi, kun vielä pitäisi puristaa lisää...

Noomi said...

Hei - löysin blogisi vahingossa, mutta erittäin hyvä postaus tämä. Kärsin itsekin samoista ongelmista ja olen tullut samaan tulokseen.

Itselläni on tosin hieman hakusessa vielä se, että miten sen oman pään saa oikeasti suhtautumaan asioihin noin käytännössä.

Mukavaa kesää!

Nan said...

Noomi: kiitos kommentistasi :) Minullakin käytäntö vielä ontuu tässä asiassa, pahastikin. Stressaan ihan liian helposti ja ihan suottakin. Rennommallakin otteella pärjää taatusti! Mukavaa kesää sinullekin :)