Ei oikein huvittaisi. Ei innostaisi, ei motivoisi. Arkijuttuihin pitäisi keskittyä, mutta kun ei ei ei. Haluaisin vain käpertyä talvipesään viettämään "talvea" (siis mitä talvea, kun ulos katsoo?) ja herätä joskus, jos sittenkään.
En oikein jaksa innostua elämäntilanteestani juuri nyt, vaikka on siinä paljon hyvääkin. Ensin niihin hyviin asioihin. On ihanaa, kun voin nukkua riittävästi ja hyvin. On mielettömän mahtavaa, että minulla on ollut jotain mukavia vapaa-ajan askareita ja kivoja harrastuksia. Niitä on tiedossa lähiviikkoina lisääkin eli on jotain odotettavaa. On enemmän kuin mukavaa olla terve.
Muuten sitten voisinkin tehdä jonkin ison muutoksen, lähteä vaikka vuodeksi maailmalle reppureissaamaan. Ei se minun haaveeni ole, mutta mikä tahansa positiivinen muutos elämäntilanteeseeni alkaa kohta olla enemmän kuin tarpeen. Kyllästyttää asioiden loputon paikallaan junnaaminen, tilanteesta valittaminen ja loputon toiveikkuus, joka ei koskaan täyty. Olo täyttyy vain odotuksesta, toiveikkuudesta ja pettymyksestä, kun mikään ei muutu. Mutta jos ei tiedä, mitä muuttaa ja/tai miten, miten muutosta voisi tapahtuakaan? Tai että askeleet ovat aivan liian suuria, jotta pystyisin niitä ottamaan?
En tiedä. Olisipa vaikka lunta ja valoa, ehkä se piristäisi, mutta lumentulokin taitaa olla näitä toiveita, jotka johtavat vain pettymykseen.
2 comments:
Monella tapaa tuttu tunne. Hiukan jähmettynyt, tahmea ja väsynyt fiilis lepää ylläni kuin paksu peitto.
En usko, että olisin mitenkään immuuni pimeyden vaikutukselle. Mutta yhdellä tapaa tunnen oloni kyllä erilaiseksi kuin muut: minä en välitä enkä valita siitä.
Tulkoon pimeys, tulkoon ankeus ja saamattomuus!
Tämä aika vuodesta on itseensä kääntymisen, syvemmän tarkastelun, vanhan kuoleman ja uuden syntymän aikaa. Uskon vakaasti, että vuoden kiertokulku näkyy meissä ja toimissamme hyvinkin vahvasti.
Juuri nyt ei ehkä kannata väkisin pusertaa esiin mitään uutta, sillä aika ei ole sille otollinen. Ensin täytyy laskea irti vanhasta, antaa tietyllä tapaa itsensä "kuolla" jotta voi syntyä uudestaan ja ottaa vastaan uusia asioita. Kuukauden päästä, kun pimein aika kääntyy taas kohti valoa, on uuden kasvun aika!
Älä siis vaivu epätoivoon, ystävä hyvä, vaan luota siihen että valo tulee taas ajallaan :).
(Tulipa keskimääräistä hörhömpi kommentti.)
Kiitos ajatuksistasi :) Tuo tilanteen ja oman olotilan hyväksyminen on taatusti hyvä asia ja niin sen pitäisikin mennä. On hyödytöntä taistella (liikaa) väistämätöntä vastaan. Olet myös oikeassa, että valo tulee ajallaan, siihen on syytä luottaa. Olen osittain antanutkin itseni vain olla, mutta huono omatunto pakottaa toimimaan (ja kärsimään toimimattomuudesta). Yritän myös motivoida itseäni ajattelemalla, että kunhan saan yhden askareen ennen joulua valmiiksi, sitten voin vain lösähtää ja ketään ei kiinnosta, mitä teen... koska näin se on. Eikä tuota tarvitse nähdä niin negatiivisesti, vaan saanpahan olla hetken talvipesässä ja möllöttää :) Ehkä se tekee hyvää ja avaa kevättä jollekin uudelle. Mukavaa viikon jatkoa sinulle :)
Post a Comment