Otsikossa tavoitetta. Sitä en tiedä, onko tuo enemmän sisältäni kumpuava tavoite vai yhteiskunnan/työpaikan, mutta tuolla nyt mennään. Minä nimittäin sain määräaikaisen työn! Siis sellaisen oikean, josta maksetaan palkkaakin! Pitkän tuskailun jälkeen tilanne on näinkin positiivinen, mutta ei tämä ilman puurtamista ja uupumusta ole tullut. Silti olen ensisijaisesti tosi kiitollinen.

Nyt kun olen saanut jalan työelämän oven väliin pitkän työttömyyden jälkeen (todennäköisyyksien vastaisesti?), niin aion ja haluan panostaa siihen. Tarkoitus olisi opiskella sekä töissä (silloin, jos/kun aikaa on) ja vapaa-ajalla asioita, joista arvelen olevan hyötyä jatkon kannalta (minullahan on periaatteessa vuosikymmeniä työelämää vielä edessäni!). Töissäni vaaditaan hieman myöhemmin taitoja, joita minulla nyt ei ole, mutta olen opiskeltavaa valinnut myös siltä kannalta, minkälaisille taidoille tällä hetkellä on kysyntää työmarkkinoilla. Yritän, siis ainakin yritän vahvistaa työmarkkinakelpoisuuttani, jonka työttömyysjaksoni perusteella tiedän olevan varsin heikko. Saa nähdä, mitä tästä tulee.

Ongelmana tässä hienossa suunnitelmassani on se, että sekä aika että voimavarani ovat vähissä työpäivien jälkeen. En tiedä, miten saan aikataulutettua kaiken sellaiseksi paketiksi, että jaksan ahkeroida, kun tarvitsen lepoa ja palautumisaikaakin varsin paljon.

Olen törmännyt sellaiseen ajatteluun, että nyt kun minulla on työ, niin miksi ihmeessä opiskelisin tai tekisin töiden jälkeen mitään ylimääräistä (siksi, että jatkossakin olisi töitä!). Ja olen törmännyt ajatteluun, että kyllähän minulla aikaa pitäisi olla. En tiedä, mikä siinä on vaikea käsittää, että jos kokemukseni ajan ja voimien riittämättömyydestä on minulle tosi, niin se on minulle tosi. Joku toinen taatusti selviäisi paremmin, mutta minä olen minä. Tästä hyväksymättömyydestä voisin kirjoittaa lisää myöhemmin, jos muistan. Mutta nyt on ilon aika :)