Telkkarissa on taas alkanut pyöriä Idols, mikä ei varmaan ole jäänyt keneltäkään huomaamatta. Tunnustan, että olen seurannut aiemmat kaudet ja aion myös katsoa tämänkin kauden - miksikö? Minusta Idols on niitä harvoja siedettäviä tosi-tv ohjelmia, joita jaksaa katsoa. Lisäksi pidän musiikista... vaikka eihän Idolsissa nyt varsinaisesti musiikista nauti ainakaan alkukarsintojen aikana, mutta myöhemmin saattaa löytyä laulajien joukosta yllättäviä helmiä ja upeita, persoonallisia tulkintoja. Tunnustan myös hekottelevani suorituksille, jotka ovat ihan kaameita, tosin hyvin usein tunnen myös myötähäpeää siitä, että jotkut ihan oikeasti ja tosissaan näyttävät kuvittelevan huikeita omasta laulutaidostaan.
Minä en ikinä menisi Idolsiin, vaikka osaisinkin laulaa, vaikka ymmärrän hyvin heitä, jotka haluavat kokeilla siipiään tuollaisen julkisuusmylläkän kautta. Se minua on nyt vain ällistyttänyt, millaisena jotkut 16-vuotiaat tyttöset ja poikaset oikein elämän näkevät - sellaisena, että tehdään juuri niitä kivoja asioita, joita halutaankin (lauletaan ja leikitään) ja sillä eletään ja kaikki on kivaa? Eihän elämä ole pelkästään kivaa, se on enimmäkseen tylsää arkea ja työtä, työtä ja työtä! Loppujen lopuksi vielä hyvin harva voi tulla toimeen sellaisella työllä, josta aidosti nauttii ja jossa kokee saavansa kykynsä hyvin käyttöön. Useimmilla meistähän työ on vain työtä; tylsää puurtamista, jota tehdään, jotta eletään.
Kyllähän tuollainen lapsenusko elämän kivuuteen on jotenkin söpöä, mutta jotenkin ihmetyttää, mistä se oikein tulee. Kai näiden lapsosten vanhemmat kuitenkin elävät omaa arkeaan. En minä muista murrosiässä kuvitelleeni, että minusta tulisi jotain suurta ja mahtavaa ja että elämä olisi koko ajan "kivaa".
Vielä enemmän minua ihmetyttää kuitenkin se, miten monella tuntuu olevan haaveena tulla julkkikseksi! Sehän oli ykkössijalla jossain toiveammattien listallakin, niin kuin se edes olisi jokin ammatti. Ehkä tuo on heijastumaa tästä koko ajan yksilökeskeisemmästä ajattelusta (minäminäminäminäminä minäensin!!): halutaan korostaa itseään, tuoda esille, olla ihailtu, keskipiste, paras, kaunein, mahtavin. Ovatkohan he saaneet liikaa tai liian vähän huomiota lapsuudessaan?
Eipä silti. Kyllähän minäkin joskus haaveilen, että minusta tulee jotain suurta ja mahtavaa, mutta tiedostan kyllä sen, että oikeasti niin ei todennäköisesti tule käymään. En ole siitä lainkaan pahoillani: minusta on kiva olla tuntematon tavis, joka toivottavasti löytää sen oman juttunsa ihan toisaalta kuin kilpailemalla huterilla sosiaalisen arvoasteikon tikapuilla.
No comments:
Post a Comment