Monday, September 08, 2008

Väsymys lyö päänsäryn

Viikonloppu meni enimmäkseen heikosti johtuen huonosta olostani. Päänsärkyni jatkui koko viikonlopun ja sen ohella tuli muuta pahaa oloa ja ällötystä. Ihme kyllä nukuin aika hyvin, mutta ei unikaan auttanut päähäni - mutta yllättäen valvominen auttoi.

En saanut viime yönä nukuttua, vaan pyörin enimmäkseen hereillä. Torkahdin 3 kertaa, joista viimeisimmän kesto oli noin tunti. Tuskin ne kaksi aiempaakaan torkahtamista sen pidempiä olivat. Täytyy kyllä sanoa, että nuo yön tunnit olivat aivan uskomattoman pitkiä. Tuntui siltä, että aamu ei tule koskaan, mutta tulihan se ja toi arjen tullessaan.

On ihan käsittämättömän paha olo. Vaikka päänsärky onneksi oli aamulla poissa, niin silti rintakehässä puristaa ihan kaamea ahdistus ja paino. Väsymys ei tietenkään kevennä oloa yhtään, vaan tuo omat vivahteensa arkiseen olemiseeni ("jaa, että pitäisi pystyä tekemäänkin jotain?!"). Harmittaa, kun päänsärky ja paha olo estivät mukavat tekemiset viikonloppuna, joten sekin laittaa muutaman ylimääräisen tiiliskiven hartioilleni. Miten onkin näin raskas olo :(

Inhottavaa on myös joutua syytetyksi asiasta, jolle en oikein mitään voi tehdä ja johon liittyy todennäköisesti myös väärinkäsityksiä. Klimppinen soppa, joka kaatuessaan leviää joka paikkaan tahrien.

On tosi yksinäinen olo. Muu arkinen elämä pyörii ympärilläni kuin aina ennenkin, mutta itse olen kuin erilläni siitä: täysinäinen astia täynnä tunkkaisen mustaa pahaa oloa, särkyä ja ahdistusta.

Tiedän toki, että hetkellinen stressikausi on suurin syy tähän olooni, mutta olen yllättynyt siitä, miten paha olo voikin puristaa minusta kaikki mehut pois ja tyrkätä kaameaan yksinäisyydentunteeseen kellumaan kuin kuivuneen koivunlehden. Psyykkisen ja fyysisen pahan olon yhteenkietoutunut viheliäinen köynnös estää näkemästä positiivisia asioita, vaikka niitäkin on. Kai. Niiden näkemistä odotellessa...

2 comments:

alina said...

Silloin kun vellotuttaa, on ehkä ihan hyvä vaan velloa. Ei edes yrittää reipastella. Ehkä kehomme tarvitseen välillä olotilaa, joka on lähellä koomaa. Saa sulatella ja käpertyä, sulkea pois kaiken ylimääräisen. Sitten vaan antaa olla ja huilaa. Ilman huonoa omatuntoa. Rypee raskaudessa. Tietäen että jossain sen takana on keveys.

Kun on vähän aika ollut siellä jossain pinnan alla, tulee ehkä sekin hetki, että tekee mieli nousta ylös. Hengittää. Taas samaa ilmaa toisten kanssa.

Nan said...

Kuvaat osuvasti tuota tunnetta. Joskus vain asioita tulee siten liikaa, että keho vaatii pysähtymisen, ja kyllähän silloin itseään kannattaa kuunnella.

Siispä itsekin eilen annoin olon vain tulla ja olla enkä pinnistellyt enää (siis pakollisten arkikuvioiden jälkeen). Vähän helpotti.

Olen aina jossain vaiheessa kyllästynyt rypemiseen, joten ei kai auta muuta kuin yrittää luottaa siihen nytkin. Eiköhän tämä tästä, vaikka päänsärky vieläkin hieman koettelee päätäni.