Wednesday, October 08, 2008

Kiireeseen suhtautuminen

Minulla on ollut nyt aidosti kiire jo useamman päivän. Aika kuluu vähän väliä kelloa tiiraillen ja tuumien, että mahdanko nyt ehtiä tehdä kaiken tarvittavan vai jättäisikö sapuskan/unen/suihkun/tms vähemmälle huomiolle. Mitään rentoa ja mukavaa ei ole tarvinnut edes harkita, ei edes puolen tunnin tv:n katseluhetkeää tai ruoan laittamista (eilinen valmiskeitto oli liian suolaista). Ei ole kivaa. Onneksi parempaa häämöttää jo näköpiirissä, kun vielä muutaman päivän jaksaisi/pystyisi.

Olen huomannut suhtautuvani kiireeseen hätiköiden, panikoiden, stressaten ja murehtien. Kun teen kiireessä jotain, meinaan väkisinkin liukua siihen, että teen asiat hätiköiden, kelloa katsellen, murehtien ja huokaillen, jolloin todennäköisesti jotain menee pieleen tai ainakin lopputulos ei ole toivottu. Lisäksi stressaaminen vie yöunet. En tiedä, mikä siinä onkin niin vaikeaa, että pystyisi kiireessäkin ottamaan yhden asian kerrallaan ja tekemään välttämättömyydet silti rauhassa ja huolella, jotain karsien, jos on pakko. Hätiköimisellä ei nimittäin ainakaan aikaa voita, kun aikaa kuluu stressaamiseen ja virheiden korjaamiseen.

Mistähän voisi ostaa huolettomampaa asennetta elämään? Siis sellaista, että voisi vain todeta, että "aikaa on tämän verran, ja nämä olisi hyvä saada tehtyä, aletaanpa hommiin ja katsotaan, mitä saa tehtyä". Sitten voisi tehdä kaikessa rauhassa tehdä parhaansa, minkä jälkeen voisi nukkua mainiosti ja nousta levänneenä taas tekemään lisää välttämättömyyksiä. Sitten, jos ei ehdikään suorittaa kaikkea, niin voisi kehitellä kaikenlaisia selityksiä itselleen ja muille ja mennä kotiin nukkumaan pitkään ja hartaasti ja herätä taas levänneenä. Huihai, ei huolet paljon paina ja tehdä ehtii myöhemminkin!

Mutta kun ei... :( Kun minun on näköjään pakko pyrkiä täydellisyyteen, tehdä asioita ylitunnollisesti ja -huolellisesti. Minulla taitaa olla liian kiltti ja tunnollinen mieli; siihen olen kasvanut ja moisen mallin sisääni kiinteästi rakentanut.

Kai huolettomuutta voi vielä opetella. Aion ainakin yrittää, mur! :)

2 comments:

Hehkuvainen said...

Ongelman tiedostaminen on ensimmäinen askel sen korjaamiseen :). Olet oikealla tiellä, kun tunnistat tarpeen muuttua. Voimiahan se vaatii, ja rohkeutta, mutta jos paneudut siihen yhtä tarmokkaasti ja tunnontarkasti kuin muihinkin töihisi, niin selviydyt varmasti. Vai pitäisikö sittenkin olla niin, että oppisit suhtautumaan rentoutumiseenkin rennosti... tiedä tuosta.

Iloa ja valoa joka tapauksessa!

Nan said...

Kiitos :)

Oivaltaminen on aina tosi iso askel ja sen ottaminen tuntuu jo hyvältä. Seuraavaksi pitäisi vain muistaa tämä askel, jotta voisi ottaa sen seuraavan... on niin kovin helppo palata takaisin vanhoihin toimintatapoihinsa.

Minun tapani muuttaa asioita on aika suorituskeskeinen, joten nyt haasteenani on se, että miten opin ottamaan rennosti niin, että en ala sitäkin suorittaa. Heh, haastavaa :) Kai ajan myötä oppii.