Wednesday, October 22, 2008

Nurkkaan ajettu näkymättömyys

Minä inhoan sitä, että minusta tulee töissä hymytön, ärtynyt ja vihainen. Inhoan sitä, että joudun useimpina päivinä ponnistelemaan, jotta en näyttäisi todellisia tunteitani ulospäin - ja luonnollisesti inhoan niitä näkemiäni ja kokemiani syitä, joiden vuoksi minulla on töissä paha olla.

Minä tiedän, miksi minulla on töissä paha olla. Tiedän, että syyttävän sormen voin osoittaa lähinnä itseäni kohtaan, vaikka koen koko työyhteisön ilmapiirin olevan heikko minunkaltaisilleni yliherkille ja yksinäisyyteen taipuvaisille. En ole ainoa, joka ei viihdy, mutta hampaat irvessä meidän on jaksettava.

Minä pidän työstäni ainakin jossain määrin. Se on ihan hyvää hommaa, vaikka ei vastaakaan arvojani - jotainhan minunkin on tehtävä, ja tämä työ on juuri nyt tällä hetkellä elämässäni ihan hyvä. Harmittaa vain ihan vietävästi se, että työyhteisö, jossa vietän päiväni, edistää lähinnä vain pahoinvointia. En ihmettele yhtään sitä, että huono työilmapiiri ajaa ihmisiä sairaslomille. Niinhän omassa työyhteisössänikin on käynyt.

En kai "saisi" valittaa, kun mitään työpaikkakiusaamista tms. ei esiinny ja saan olla ihan rauhassa ja keskittyä töihini. Silti, kun vuodesta toiseen on ulkona työporukasta ja ahertaa yksin omaa työtänsä ilman, että töissä olisi mitään positiivista, virkistävää vaihtelua tarjolla. Ei ole juuri mitään sosiaalista virikettä päivän mittaan, kukaan ei ota mukaan mihinkään ja itsensä tarjoaminen valmiisiin kuppikuntiin ei toimi käytännössä. On vain oikeasti välillä vaikea jaksaa sitä, että olen ilmaa kaikille, minulla ei ole ketään, kenelle puhua, ei mitään keinoa tuoda itseäni esille, kokea itseäni tarpeelliseksi ja osaksi kokonaisuutta. Minä olen vain ei-kukaan, ilmaa.

Inhoan hapannaamaisuuttani, jonka peittely käy jo työstä. Minä haluaisin oikeasti olla minä, iloinen, hymyilevä, aktiivinen, mukanaoleva toimija, mutta työyhteisöni ajaa minut passiiviseksi, vihaiseksi kyräilijäksi, joka vetäytyy (kun on pakko, jotta hapannaamaisuuteni ei paistaisi niin kirkkaana).

Itsestänihän muutoksen olisi lähdettävä, mutta aikaa on jo kulunut niin paljon nykyisessä työssäni, että jo lukkiutuneita kaavoja ei voi murtaa: minulla on jo rooli, jota on elettävä. Muutosta voisin yrittää pienin askelin, mutta en oikeasti nykyisessä porukassa. Miten voinkin olla näin viallinen, kun en silloin alkuun sopeutunut, onnistunut tyrkyttämään itseäni mukaan?

Olen sopeutuvainen ihminen, mutta työyhteisööni en ole sopeutunut siten, että se edistäisi hyvinvointiani. Voin pahoin nykyisessä roolissani, mutta minulla ei ole keinoja eikä voimia muuttaa sitä. Tekisi mieli väittää, että ympärilläni ahertavat ihmiset ovat vääränlaisia minulle, mutta en sitä varmaksi voi tietää. Voihan olla, että joku työtovereistani tuskailee samojen ongelmien kanssa kuin minä, mutta peittää pahan olonsa paremmin kuin minä. Voihan olla, että joku muukin tekee työtään ja haaveilee samalla työstä, jossa voisi toteuttaa paremmin arvojaan. Siitä olen kuitenkin melko varma, että suuri osa työkavereistani on sitä, miltä näyttääkin, eli ihan erityylisiä ja eri asioita arvostavia ihmisiä kuin minä.

Onneksi sentään pintapuolisesti sopeudun helposti. Vaikka jäisinkin syrjään, en todennäköisesti saa kovinkaan kummallista leimaa ja se varmaankin helpottaa työskentelyä. Ehkä parempi on olla ilmaa kuin kummallinen silmätikku - en ole varma, mutta juuri nyt tuntuu siltä. Haluaisin kuitenkin olla minä, myös töissä, enkä nurkaan ajettu näkymättömyys, joka ahdistuu ja kuihtuu pois.

3 comments:

Anonymous said...

Kuulostaa valitettavan tutulta.
Vaihdoin työpaikkaa pari kuukautta sitten ja on ihan uskomatonta, miten erilaiselta nyt tuntuu. Aiemmassa työpaikassani koin olevani syrjäytynyt (koska itse vetäydyin syrjään), ei-toivottu tiimiläinen ja minulla oli jatkuvasti inhottava olla. Jännitin jopa kahvitaukoja niin, että kädet tärisivät, koska ilmapiiri oli minusta niin outo ja ihmiset haukkuivat toisiaan jatkuvasti ja kuulin juoruja itsestänikin.
Nyt minulla on normaali pomo ja normaalit työkaverit ja paljon parempi olla. Tykkään taas jutella työkavereiden kanssa ja nauraa lounaspöydässä, vaikken mikään maailman rohkein ole edelleenkään. Vaikea uskoa näin jälkikäteen, että työpaikan vaihto teki minulle näin hyvää. Toivottavasti sinullakin olot paranevat pian, tavalla tai toisella.
-mari

Pistaasi said...

Hyvin kirjoitettu!

Oma työympäristöni on tällä hetkellä opiskelu yliopistossa. Sielläkin nopeasti jämähtää rooliin ja ympärillä olevat ihmiset haluat toisten olevan tietyissä rooleissa. Usein tuntuu, että minun oletetaan (ja mukamasten tiedetään) olevan sitä ja tätä ja itsestänikin alkaa tuntua siltä. Ne olettamukset eivät kuitenkaan ole totta, esimerkiksi olen paljon puheliaampi kuin luotu roolihahmoni on. En tiedä miten olen ajautunut tähän vaikka olen alusta asti yrittänyt olla oma itseni. Tuntuu että ihmiset työntävät toisiaan niihin laatikoihin jotka auttavat heitä itseään.

Nan said...

Mari: onpa mukava kuulla, että vaihdos voi tehdä noin hyvää! Hienoa sinulle :) Minusta ympäristö/ryhmä voi vaikuttaa kyllä tosi paljon siihen, millaiseksi rooli siinä muodostuu. Jos ei viihdy tai on syystä tai toisesta paha olla, niin kyllähän se päällekin näkyy ja vaikuttaa vielä lisää roolin muodostumiseen.

Minäkin koen olevani jossain määrin syrjäytynyt, koska olen itse vetäytynyt syrjään (useasta syystä). Tämä aiheuttaa inhottavaa oloa, mutta en tiedä ratkaisuja tilanteeseeni tällä hetkellä. En vain pysty tekemään mitään muuttaakseni tilannettani nykyisessä ryhmässä. On vaikea kuvitella itselleni sellaista tilannetta, että töissä olisi kiva mennä kahvitauolle työkavereiden kanssa, jutella ja nauraa. Jotenkin tuollaista syrjäänvetäytymistä/syrjäytymistä kestää aikansa, mutta ajan myötä tuo kalvaa enemmän ja enemmän... :(

Pistaasi: Mielenkiintoista! Tuo on todella osuvasti sanottu, että "ihmiset työntävät toisiaan niihin laatikoihin jotka auttavat heitä itseään". Tuossa on varmasti perää! Ihminenhän (ainakin monet) on kuitenkin varsin itsekäs olento...

Johonkin rooliin jämähtäminen on kammottavaa. Olen huomannut, että jos jonkun roolin joskus saa, siitä eroon pääseminen tai sen vaihtaminen on melkein mahdotonta. Ihmisille on jo muodostunut tietty kuva sinusta ja kaikenlaiset säröt siinä herättää vain ällistystä. Tunnetustihan ihminen vastustaa muutosta.

En tiedä, miten ei-toivottuun rooliin ajatumista voisi estää. Ei kai mitenkään, kun kaikki kai olettaa toisista ihmisistä liikaa asioita. On harmi, jos joutuu olemaan vääränlainen liian pitkän aikaa... Vääränlainen rooli voi tuoda juuri viihtymättömyyttä, jopa katkeruutta (ainakin itselläni), jolloin on vaikeampaa muuttaa mitään. Minä en ainakaan millään jaksa enää ponnistella. Minäkin olisin mielelläni osallistuva ja puheliaampi (jollainen olen ollutkin joissain ryhmissä), mutta ei se vain jotenkin enää nykyisessä työporukassa onnistu.

Toivottavasti kuitenkin jotenkin viihdyt yliopistolla, vaikka et nykyisestä roolistasi pidäkään.