Thursday, October 30, 2008

Terveyshuolia

Jos on jotain murehdittavaa, minähän murehdin (on ne sitten omia tai toisten murheita), vaikka olenkin kovasti yrittänyt kitkeä tätä ominaisuutta itsestäni. Liika murehtiminen aiheuttaa vain stressiä ja se taas muita vaivoja, ja niitä minä en enää lisäksi kaipaa. Yllättävissäkin huolissa on ihan riittävästi murehdittavaa.

Minulla on pientä terveyshuolta, ei mitään maata mullistavaa, mutta kun olen aina ollut tosi terve, niin pienetkin asiat pysäyttävät. Olenkin siis kasvattanut tästä pienestäkin asiasta suuren mörön pääni sisälle niin, että suhteellisuudentajuni asian suhteen on täysin kadonnut. Mutta kun olen niin huolissani ja peloissani... Kyllä se niin vain on, että hyvä terveys on ehdottomasti yksi tärkeimmistä asioista, mitä onkaan.

Kai tässä on nyt sitäkin, että olen pitänyt hyvää terveyttä itseni kohdalla oletuksena: olenhan pyrkinyt pitämään itsestäni hyvää huolta! Eihän se kuitenkaan takaa terveyttä, vaan mitä tahansa saattaa tulla vastaan koska tahansa. Sairaudet voivat ja usein ovatkin yllättäviä. Inhottavinta on kuitenkin se, että ne ovat usein myös hallitsemattomia. Toki on vaivoja, joita voi lääkitä tai jotenkin muuten hoitaa helposti pois, mutta monet vaivat ovat arvaamattomampia: vaikka tekisi kuinka parhaansa tilanteen korjaamiseksi, niin tie voi kulkea periaatteessa mihin suuntaan tahansa. Inhottavaa on olla sivustaseuraaja silloin, kun kyse on omasta terveydestä ja omasta elämästä. (Tästä vuodatuksesta huolimatta oma ongelmani on pieni.)

Eräs tuttuni on kuitenkin varsin vakavasti sairas, ja kyse on sairaudesta, joka voi johtaa mihin tahansa: osittaiseen paranemiseen, tilanteen pysymiseen ennallaan tai jopa kuolemaan. Hän ei ole edes mitenkään erityisen kiinnostunut kohtaamaan sairauttaan ja paneutumaan hoitoon, vaan hän jatkaa suunnilleen samalla linjalla kuin ennenkin. Vaikka en olekaan läheisin mahdollinen ihminen hänelle, niin olen kuitenkin huolissani. Kuinkahan paljon häntä itseään huolestuttaa hänen oma tilanteensa? Vaikea sanoa, kun en tiedä, kuinka paljon hän siihen kiinnittää huomiota. Ehkä on ihmisiä, joita ei terveyshuolet yksinkertaisesti kiinnosta? Tai ehkä hän pelkää niin paljon, että peittää sen hyvin?

Minä olen kuitenkin huolissani hänen terveydestään, vaikka huolestuminen tuntuukin toisen asioihin puuttumiselta tai jonkinlaiselta uteliaisuudelta. Minä vain olen tällainen, välitän liian helposti ja pohdin liikaa.

Olen ollut aina kiinnostunut terveysasioista ja täytyy sanoa, että kiinnostus pitää itsestäni parempaa huolta on nyt kasvanut entisestään. Mikään asia ei ole elämässä itsestäänselvyys.

8 comments:

Hehkuvainen said...

Hyvin monet pitävät terveyttään itsestäänselvyytenä, kunnes sairastuvat. Sellainen on ihminen. Ei aina osata arvostaa sitä mitä itsellä on, ennen kuin sen menettää.

Onneksi sinä osaat arvostaa. Toivon, että saat vähennettyä vaivan ja murehtimisen minimiin :).

Nan said...

Näinhän se on, menetykset tajuaa monesti vasta jälkeenpäin ja usein vasta sitä kautta oppii arvostamaan itselleen tärkeitä asioita.

Olen tosiaan oppinut arvostamaan itselleni tärkeitä asioita. En vain aina muista esim. pitää huolta itsestäni :( On muka tärkeämpää meneillään, vaikka mikä voisi olla tärkeämpää?!

Ponnistelen koko ajan vähentääkseni murehtimista. Vaikeaa. Todella vaikeaa.

Ipo said...

Voih, koita jaksaa terveyskysymysten kanssa, vaikka huolestuttaakin! Toivotan paranemista & huolten ratkeamista nopealla aikataululla!

Tuosta tutustasi; jos on hankalia/vakavia terveyshuolia, niin voi haluta vain feidata kaiken mielestään – ikään kuin 'unohtaa' (vaikka tuskin pystyy unohtamaan).

Nan said...

Ipo: kiitos, jaksettava on! Vaikka mitään ei terveysrintamalla olekaan ratkennut, niin olo on jotenkin helpottunut siitä, että on saanut asioita eteenpäin sekä ajatusten- että käytännöntasolla. Eipä tässä auta muuta kuin parhaansa tehdä ja toivoa, että se riittää.

Luulen, että on varsin yleistä yrittää lakaista omat suuremmat terveysongelmat maton alle, jotta pystyisi elämään suht normaalia elämää. Jotkuthan sitten taas musertuvat terveys- ja muiden huolien alle. Kumpi onkaan sitten parempi...

alina said...

Osa haluaa jatkaa elämää entisellään koska eivät ehkä halua että vakava sairaus alkaa hallita kaikkea.

Tuli mieleen mies, joka sairastui vakavasti ja päätti katsella päivät pitkät komedoita eli antoi elimistölleen lääkkeeksi naurua. Hän parani.

Eräälle tutuntutulleni luvatiin kuukausi elinaikaa. Hän oli 62v ja tulossa mummoksi. Hän ei puhunut asiasta kenellekkään. Hänelle suositeltiin läheisten hyvästelemistä ja hautajaisten suunnittelemista.Sen sijaan hän keskittyi ajatukseen että lapsenlapsi saisi nähdä mummonsa. En tiedä mitä tapahtui, mutta tällä hetkellä hän leipoo pullaa lapsenlapselleen, joka on jo 10v. Sairaudesta ei näy merkkiäkään ja lääkärit ovat ihmeissään.

Joillekin ihmisille sopii elämän jatkaminen ilman sairauteen pysähtymistä. Mutta harva meistä siihen pystyy. Eikä kai edes tarvitse. Pysähtyminenkin palvee hyviä asioita. Kai sairaus tulee juuri siksi kuten sanoit, että se kääntää maailman ympäri ja näkemään mikä on täällä tärkeää.

Nan said...

Alina: kiitos hyvin mielenkiintoisesta kommentistasi! Tuo suhtautuminen riippuu kyllä tosi paljon ihmisestä. Joissakin on niin paljon sinnikkyyttä ja rohkeutta, että he jatkavat elämäänsä parhaalla tavalla, johon pystyvät ja voikin käydä toisin kuin on ennustettu. Minäkin tiedän tapauksen, jossa naiselta löydettiin iso kasvain rinnasta. Hän ei halunnut rankkoihin hoitoihin, vaan päätti hoitaa itseään vaihtoehtoisin menetelmin, pehmeämmin ja niin kasvain katosi. Lääkäritkin olivat ihmeissään. Luulen, että tässä tapauksessa myös oma asenne auttoi ratkaisevasti.

Jos jää makaamaan virtaan kuolleen kalan lailla, niin tietäähän sen, mihin se todennäköisesti johtaa.

Olet oikeassa, että pysähtyminenkin palvelee usein hyviä asioita, eli ei sairastuminen puhtaasti huono asia ole, välttämättä. Ehkä ideaalitilanne olisi se, että ensin pysähtymisen kautta tapahtuisi arvojen uudelleenjärjestäminen ja sen jälkeen tilanteen korjaaminen ja oman elämänsuunnan tarkentuminen.

Pistaasi said...

Ehkä murehtiminen on yksi kavalimmista sairauksista. Se voi viedä syvälle.

Nan said...

Pistaasi: oikeassa olet. Olen kokenut tuon itse ja olen nähnyt myös muiden "sairastavan" murehtimista ja se tosiaan voi viedä syvälle sinne, mihin ei mikään päivänvalo yletä.