Vaivainen

Olen viime päivät ollut alakulon kourissa. Niskani äityi inhottavan kipeäksi ja mitään ei ole mukava tehdä (niskan kannalta). Ainoa hyvä asento olisi maata selällään, mutta se ei ole mahdollista. Töissä on pakko nököttää, vaikka välillä särky yltyy niin, että järki heittää, itku kirvelee silmää ja katseeni voisi tappaa ohikulkevat. Työteho, mikä se on? En vain jaksa tehdä mitään särkevänä.

Olen toki särkylääkkeitä napsinut, mutta niistä sain vain vatsavaivaa ja särky irvisteli edelleen yhtä innokkaasti, joten turhaa oli. Lääkäriltä sain jotain lääkkeitä, joita onneksi pääsen kokeilemaan, kunhan irvistelen vielä tämän päivän läpi. Jipii. Miten minusta tuntuu, että muut saa sairaslomaa paljon hepposemmin perustein?!

Nyt kun synkistelyn makuun olen päässyt, olen taas pohtinut erästä tulevaa, inhottavaa koitosta. Mieleni askartelee koko ajan, että menenkö vai enkö mene, jännitän ja pelkään niin kovin. Minusta tuntuu jo nyt siltä, että en hallitse itseäni ja hermojani kyseisessä koitoksessa, joten olen oikein kerännyt (tahattomasti) inhottavan hankalaa mielentilaa koitosta varten, mikä ei varmasti auta itse tilanteessa.

Pelkään, että saan jonkin paniikkikohtauksen (ei minulla tietääkseni ole taipumusta moiseen), hermoromahduksen tai minkä lie mielihäiriön pelkojeni ja tilanteen epämukavuuden vuoksi, enkä enää hallitse itseäni. Järjellä ajateltuna typerä pelko ja vielä typerämpää lietsoa sitä, mutta en tiedä, miten voisin enää psyykata itseäni kestämään paremmin. Mieli voitti jo. Asiaa ei auta yhtään sekään, että olen pyytänyt apua koitosta helpottaakseni peräti kahdelta eri taholta, mutta mitään apua en ole saanut. Olen yksin tämän asian kanssa, pitäisi siis olla vahva ja urhea, mutta olen vain vihainen. Harmi, että jättämättä meneminenkin voi olla pelottavaa ja hölmöä. Teen siis niin tai näin, niin lopputulos on vaikea kestää.