Wednesday, January 19, 2011

Tilan kaipuu

Minusta tuntuu usein, että kaipaan vääriä asioita. Kaipaan asioita, jotka eivät ole tässä yhteiskunnassa, tässä ajassa suositeltavia valintoja tai toimintatapoja. Yksi niistä on tilan kaipuu.

Nykyäänhän suuntauksena ja tavoitteena on se, että ihmiset muuttaisivat asumaan ahtaasti kasvukeskuksiin. Lähiöitä tiivistetetään, viheralueita supistetaan ja karsitaan tehokkuuden nimissä. Asunnot rakennetaan ahtaiksi, minkä jälkeen ne ovat silti edelleen ylihintaisia. Harvalla on varaa oikeasti tilavaan asuntoon hintojen noustessa tasaisesti, ja työpaikat on nekin sullottu jo muutenkin ahtaisiin ja ruuhkaisiin kasvukeskuksiin.

En minä silti asunnon neliöitä kaipaa, mahdun pienehköönkin tilaan. Kaipaan väljyyttä. Tarvitsen oman tilan, jossa koen olevani turvassa. Kotini onkin sellainen. Jos asuisin kimpassa muiden ihmisten kanssa, tarvitsisin silti oman koloseni, oman paikkani, ja tämä olisi ongelma. Asunnot ovat niin pieniä, että toiseen törmää jatkuvasti, minkä itse koen ajan myötä raskaaksi. En tiedä, miksi olen niin herkkä, että muiden jatkuva läsnäolo samassa, pienessä tilassa rasittaa.

Pieni asunto voisi kuitenkin menetellä, jos sen ympärillä on tilaa. Minusta on jotenkin kamalaa, että ympärillä hyörii ja pyörii jatkuvasti valtavat ihmismassat. Oma tila rajoittuu omaan asuntoon ja sen ulkopuolella käy kuhina: kulkijaa löytyy joka lähtöön, niitä pelottaviakin. Naapureita on niin monta, että en edes tarkalleen tiedä lukumäärää. Ulkona ei ole mitään omaa rauhallista tilaa, on vain ihmismuurahaisten polkuja ja kekoja. En viihdy.

Olisi mukavaa ja helppoa olla ihminen, joka tuntisi olonsa kotoisaksi ihmisten keskuudessa ja joka ei tarvitsisi omaa tilaa ja rauhaa. Silloin minullekin olisi paikka ja ratkaisu: se olisi lähiö muiden kulkijoiden keskuudessa. Nyt vain kaipaan tilaa joko kotiini tai mieluiten sen ympärille (omaa pihaa, lähimetsää), omaa rauhaa, hiljaisuutta ja rajoitetusti ihmisiä.

On ikävä tietää, millainen olisi se oma ihanne asuinympäristö, kun sellaisen saavuttaminen tuntuu utopialta. Enkä minä edes välttämättä ihannettani tarvitse, mutta nykyistä enemmän väljyyttä kyllä. Olen kasvanut väljyydessä ja metsissä, se on se syvin minä, oma paikkani, oma elämäni. Itseään voi yrittää muuttaa, mutta syvintä olemustaan ei. Kyllä sen tuntee, millainen sen oman ympäristön pitäisi olla.

2 comments:

trina said...

Ihan samoja asioita olen pohtinut minäkin. Kun en mikään yltiösosiaalinen ole, vaan viihdyn mieluummin rauhassa ja omissa oloissani kuin ihmismassojen keskellä. Joitakin ihmisiä taas ahdistaa, jos joutuu elämään sellaisessa paikassa, missä ei näy naapureita, ole vipinää ympärillä tai joutuu yhdenkin päivän olemaan yksin vaikka kotona. Kyllä sitä tuntee itsensä välillä vähän omituiseksi, kun suurin osa ihmisistä tuntuu olevan sellaisia laumasieluja. Kiva tietää, että on tällaisia tilaa kaipaavia muitakin.

Nan said...

Ilmaiset asian tosi hyvin, juuri tuota tarkoitinkin. Minusta ei saa laumasielua, vaikka kuinka yrittäisin. Joskus tuntuu vain siltä, että pitäisi olla laumasielu, jotta jaksaa ja pärjää, aivan kuin sosiaalisuus ja laumasieluisuus olisi ainoa oikea tapa olla ja elää. Minusta molemmat tavat ovat ihan yhtä oikein, tilaakin saa kaivata. Se, miten sen käytännössä toteuttaa, voi tosin olla haastavaa, kuten olen huomannut.