Viime viikko oli minulla poikkeuksellisen näännyttävä. Opiskeluun liittyvää tehtävää oli päässyt kasaantumaan siten, että sainkin urakoida kunnolla. Siihen päälle vielä olin reissussa viikonlopun ja vaikka se olikin tosi mukavaa, se ei varsinaisesti piristänyt nääntynyttä fiilistäni. Onneksi tämä urakointi kesti vain suhteellisen lyhyen ajan.
Silti huomasin, että (työ)uupumuksesta toipumiseni on vielä pahasti kesken. Kauankohan siihen menee vai jäänkö iäksi tällaiseksi, heikommaksi? Muutaman päivän kunnon ahkerointi heikommilla yöunilla ei todellakaan tuntunut sopivan minulle. Tai ehkä juuri ja juuri tuollainen pätkä, mutta ei ainakaan pidempi.
Pohdin myös sitä, että paljonko itse asiassa tein kaikenlaisia "töitä", ja määrä tuntuu silti aika vähäiseltä kun vertaa, paljonko olen jaksanut joskus nuorempana. Silloin jaksoin hämmästyttävän paljon, työtä, opiskelua ja harrastusta samaan aikaan.
Keskustelin viikon aikana myös henkilöiden kanssa, jotka yhdistävät elämäänsä työtä ja opiskelua. Minua hengästytti kuunnellakin sitä tahtia, miten nämä ihmiset ahkeroivat aamusta iltaan. Oli tavoitteita töissä ja opiskeluissa, jollakin perhettäkin, kiirettä piti. Kyllä minäkin aikanaan jaksoin, joten ymmärsin toisaalta hyvin. Toisaalta ihmettelen, mitä nykyään tarvitsee jaksaa? Ovatko he ihanneihmisiä vai standardi, johon on taivuttava? Ja mikä on minun osani, kun moinen tahti ei oikein enää tunnu istuvan minuun? Näissä ihmisissä oli kyllä eräs piirre, joka todennäköisesti kantaa heitä eteenpäin: he olivat kiinnostuneita tekemisistään.
Keskustelu teki sen, että tunsin itseni ulkopuoliseksi, kun en tällä hetkellä suorita. En olisi uskonut, että se, että elämä on rauhallista, rennohkoa ja mukavaa, vetää selvää eroa ihmiseen, jolla on kiire päivän ja viikon askareissa. Samalla en sovi opiskelijamaailmaankaan, koska olen liian "vanha". En ole töissä, vaikka voisin olla, joten lienen outo tai luuseri. En ole myöskään työtön. En sovi mihinkään?
5 comments:
Kuulostaa hyvin tutulta... Olen itse ollut kohtuullisen ahkera opiskelija, mutta opintojen päätyttyä olen kokenut olevani jotenkin ulkopuolinen jatkuvasti. Minulla ei ole suuria ura- tai lisäkoulutushaaveita, ei aikomusta reissata ympäri maailmaa tai tehdä mitään suurta. Olen etsinyt pitkään paikkaani ja hyvää oloa, mutta nyt tuntuu, että olen oikeilla jäljillä.
Minäkään en jaksa kiirettä tai pitkälle etukäteen suunniteltua ohjelmaa. Tarvitsen aikaa ja rauhaa tekemisen vastapainoksi. Ollaanko me vaan oman polun kulkijoita?
Jotenkin tuntuu, ettei moniakaan enää motivoi kiinnostus vaan tekemisen ja (selvyitymisen)pakko. Onnellinen on hän, joka pääsee irti tuosta ajatusrakennelmasta.
Maalainen: kyllä, me ollaan omanlaisiamme ja tarvitsemme omannäköisemme polun :) Niin kuin kaikki tarvitsevat. Vaikka opiskelenkin juuri nyt, ei minullakaan ole suuria uraunelmia, vaan minulle riittää työ, joka sopii minulle, tuo toimeentuloa ja mielellään merkitystäkin. Ja jossa voisin edes jotenkin kokea toteuttavani itseäni. (Taitaa olla paljon vaadittu.) On hyvä tiedostaa, mitä tarvitsee. Rauhaa kaipaavalle meno ja meininki ei pidemmän päälle sovi.
Aamu: Totta. Kun mietin noita henkilöitä, joiden kanssa keskustelin, niin kyllähän heilläkin (nyt kun asiaa ajattelee) elämää vie eteenpäin tekemisen pakko, eräänlainen velvollisuus. Kyllä se näkyy. Tosin näkyy myös se, että kyllä nuo opiskelu- ja työasiat kiinnostavatkin, vaikka jonkinlainen suorituskeskeisyys (oppimiskeskeisyyden sijaan) näkyikin. Yritän etääntyä tuosta selvitymisen pakosta ajatuksena, mutta saa nähdä miten käy.
Et voi verrata itseäsi ihmisiin, joilla on käytettävissään rutkasti energiaa, ja jotka eivät väsy asioiden tekemisestä tai liian lyhyistä yöunista samalla tavalla kuin sinä. Pliis anna itsellesi armoa!
t. Maria
Maria: hyvä huomio! Mikähän siinä onkin niin vaikea käsittää, että eri ihmisillä on ikään kuin erikokoiset "energiavarastot" käytettävissään?! Minä en kai vielä oikein käsitä tai hyväksy sitä, että "energia-astiassani" pohja pilkottaa kovin helposti... Ehkä tuo johtuu siitä, että tässä yhteiskunnassakaan ei taideta hyväksyä tuota.
Post a Comment