Friday, June 10, 2016

Stressinsietokyky

Olen miettinyt stressinsietokykyä täällä blogissa luultavasti useaan kertaan. Milloin harmitellut sen heikkoa tasoa itselläni tai muiden parempaa stressinsietokykyä. Toivoisin sietäväni stressiä hyvin, mutta näköjään stressinsietokykyni vain heikkenee vuosien myötä. Nuorena jaksoi ja pystyi.

Kestän pientä, tasaista stressiä melko hyvin. Töissä käyminen onnistuu hyvin, jos se ei raasta päivästä toiseen ja purista viimeisiä voimiani. Hankalampia hetkiä tulee silloin, kun tulee usein stressipiikkejä, joista toipuminen jää vajaaksi. Olen huomannut kehoni reagoivan voimakkaasti piikkeihin. Stressiä voi aiheuttaa monet asiat, kuten tolkuton kiire aikataulun petettyä, liiallinen valvominen (pakosta), stressaavat tilanteet tai ihmiset jne.

Tunnettuahan on, että flunssa iskee loman alussa tai muun stressijakson loputtua. Se taitaa liittyä stressin aiheuttamaan immuniteetin heikkenemiseen. Minulle tämä on tuttua sairastamista, "tunnollisen työntekijän syndrooma". Muitakin oireita voi kuitenkin ilmeisesti olla, näin olen alkanut epäillä.

Pitää vielä tarkkailla tuota tiettyjen oireiden ilmaantumista, että liittyvätkö ne stressitilanteisiin. En sen enempää halua täällä avautua kaikista epäilemistäni oireista, mutta ainakin vatsani menee sekaisin ja tulen tosi väsyneeksi (vaikka saisinkin nukuttua hyvin).

Hankalampaa on keksiä, miten voisi välttää tuollaista erilaisia oireita aiheuttavaa stressiä, kun kaikkia stressitekijöitä ei voi mitenkään hallita. Mutta siinä, miten keho kehittelee oireita stressissä, on jotain aika pelottavaa. Jos voi tulla selviä oireita, niin miten käy pidemmällä aikavälillä? Heikkeneekö terveys, tulenko vielä herkemmäksi stressille? Toisaalta jos stressiä onnistuu välttelemään, tuleeko sille herkemmäksi? Pitäisikö itseään siedättää sopivalle stressille? En tiedä.

Tiedän varmasti, että en kaipaa liiallista stressiä, joka laittaa kehoni sekaisin. Muutama päivä sitten tuli tällaisia stressipiikkejä ja yritän toipua mahdollisesti niiden aiheuttamista oireista tässä hiljalleen. Ei ole kovinkaan mukavaa, vaikka se onkin mukavaa, että voin lomailla ja levätä ahkerointia sisältäneen talven jälkeen. Aiheuttaako stressi teille (outoja) oireita?

5 comments:

Petra said...

Oon pohtinut tätä samaa aihetta paljon. Musta on jännä, että lehdissä stressinoireiksi mainitaan esim. univaikeudet ja lähimuistin pettäminen. Mun mielestä silloin ollaan jo tosi pitkällä stressitilassa eikä pikku lepo auta. Siksi oon yrittänyt oppia tunnistamaan oman stressin paljon aikaisemmin.

Mun ensimmäinen "oire" stressistä on yleinen pinnan lyheneminen. Kun huomaan ajatuksissani ärsyyntyväni vaikka liian hitaasti kulkevasta ja koko jalkakäytävän tukkivasta tuntemattomasta, on aika tehdä jotain omalle stressitasolle.

nainen.kuvastimessa said...

Olen huomannut itsessäni, että stressaannun iän tullen joistakin asioista helpommin ja voimakkaammin. Tietyt tilanteet työssä ovat niitä stressaavia, aiemmin en sellaisista näin paljon stressaantunut. Toisaalta nykyään tunnen itseni paremmin ja myönnän ja tiedostan asioita enemmän kuin nuorempana.

Olen vältellyt stressaavia tilanteita, mutten tiedä onko se sittenkään hyvä keino. Ehkä minun olisi viisaampaa siedättää itseäni noihin tilanteisiin, sillä niitä tulee säännöllisen epäsäännöllisesti.

Stressaavat tilanteet ovat juuri niitä, joita en itse voi hallita juuri millään lailla. Muutenkin pidän siitä, että voin vaikuttaa työhöni ja omaan elämääni laajemminkin.

Onneksi kesäloma siintää jo ajatuksissa, voi tehdä juuri mitä mielii tai olla tekemättä :)

Nan said...

Petra: olet oikeassa, että stressiin kannattaa puuttua heti, eikä vasta siinä vaiheessa, kun ei nuku tai muisti pettää tai tulee jotain pahoja oireita (minulla on näistäkin kokemusta ja kokemuksista olen oppinut tunnistamaan stressioireita jo aiemmin). Tunnistan itsessänikin tuon pinnan lyhenemisen. En muistanutkaan, mutta kyllähän tuotakin tapahtuu. Silloin on tosiaan aika ottaa aikalisä :) Hyvää kesän jatkoa :)


Nainen.kuvastimessa: itsensä parempi tunteminen iän myötä auttaa myös stressin tunnistamisessa. Vaikka siis stressiherkkyys lisääntyisi, onneksi sentään stressin tunnistaminenkin lisääntyy :) On totta, että eniten stressaa tilanteet, joihin ei voi itse vaikuttaa. Parastahan olisi (kai?) se, että voisi itse hallita stressin määrää ja ajoittumista. En tiedä, onko stressin välttely hyvä asia, mutta jotenkin olen ajatellut niin, että ehkä avain voisi olla välttelyn ja siedättämisen hyvä suhde toisiinsa, sopivasti kumpaakin :) Olen itse esimerkiksi nyt työtä hakiessa soitellut työpaikoista, vaikka inhoan soittaa vieraisiin paikkoihin. Olen ottanut soittelut kuitenkin ihan harjoittelun kannalta, jotta se ei tuntuisi jatkossa niin vaikealta. Ei minulla välttämättä ole ollut mitään oikeaa asiaa soittaa, mutta kun on ollut tilaisuus harjoitella, olen hyödyntänyt tilanteet :) (Ja toki olen siis soittaessani kysellyt järkeviä asioita, vaikka en välttämättä itse ole kokenut niitä itselleni tärkeiksi asioiksi.) Hyvää kesän jatkoa :)

Hilkka said...

Näin vanhemmiten olen kyllä taipunut siihen uskoon, ettei ihminen ainakaan stressistä parane. Joillakin ihmisillä tuntuu olevan olematon stressinsietokyky syntymästä asti, se on jotenkin heidän perusluonteensa, kun taas toiset voivat sietää hirveän stressaavaa elämää ilman näkyviä oireita. Ehkä se stressinsietokyky siis on meissä tavallaan vakiona. Tuskin siihen tarvitsee itseään siedättää. Onhan elämässä tietynlaista stressiä aina, ainakin meillä keskivertopulliaisilla, joilla ei ole se kultalusikka roikkunut suupielestä syntymästä - tai jotka eivät ole kultalusikkaa eläessään nähneet. Sen sijaan elämän haasteita ei kannata vältellä, koska liian helpolla pääseminen heikentää ihmistä kauttaaltaan. Se ei liity vain stressiin, vaan ihan kaikkeen. Elämästään liian helpolla päässeet eivät yksinkertaisesti siedä vastoinkäymisiä, koska eivät ole koskaan oppineet selviämään niistä. Myös usko omaan selviytymiseen on vähissä, jos ei ole koskaan ylittänyt vastoinkäymisiä.

Kyllä minäkin olen aikamoinen stressikimppu. Nuorena pystyin elämään näennäisen hyvin silloinkin, kun kaikki oli kaatumassa päälle, mutta se oli pelkkää näytelmää. Kyllä se stressi silti ihan yhtä pahalta tuntui kuin nykyäänkin. Nykyään vaan en jaksa enää näytellä täydellistä. Kun tuntuu pahalta, annan sen myös näkyä.

Nan said...

Ryövärintytär: olen samaa mieltä tuosta, että stressinsietokyky lienee ainakin osittain synnynnäinen ja muuttumaton. Siis siten, että herkästi stressaavasta ei tule koskaan täysin stressaamatonta. Tuo on hyvä muistutus, että ei kannata kuitenkaan itseään liian helpolla päästää, se tosiaan veltostuttaa ja heikentää. Jotain haastetta täytyy olla, että pysyy skarppina ja ainakin hieman vahvempana elämän tuulahduksille.

Minulla taisi nuorempana olla sitkeyttä peittää stressiä, mutta nykyään ei ole enää oikein mielenkiintoa moiseen. En tuo esille stressiä, mutta "vaadin" toipumishetkeni, tavalla tai toisella.