On ollut harvinaisen kurja viikko. Vaikka jotain hyvääkin on toki ollut, niin on ollut liikaa myös stressaavia ja ahdistavia asioita sekä kiirettä. Oloni on tuntunut tänään sellaiselta kuin harteilleni olisi kasattu liikaa painoa ja pienikin lisäpaino voisi olla liikaa. Suorastaan pelkään sitä, että saan jonkin hermoromahduksen ja teen jotain hallitsematonta.
Oleminen on nyt tosi sinnittelyn äärirajoilla pingottamista. Pitää yrittää olla, vaikka ei oikeasti jaksa. Melkein tänään jo ylitin jonkin (pelottavan?) rajan, kun olin kömpelö: mieleni ei enää sietänyt kömpelyyteni aiheuttamaa "stressiä", vaan ahdistuin, päässä pyöri ja mahaan sattui. Pelottavaa.
Rasittavintahan on tietenkin henkinen paine. Minua on puristanut tällä viikolla kiire, työt ja niiden ajoittainen vaikeus, opiskeluun liittyvät eräät asiat, univaje ja naapurini. Muuten olisin varmaan sinnitellyt siedettävästi, mutta jotenkin tuo naapurijuttu oli ihan liikaa, se oli piste i:n päälle tämän viikon jaksamisten kannalta.
Toki stressaan liian helposti ja minun pitäisi opetella ottamaan rennommin, melkein hinnalla millä hyvänsä. Monien asioiden pitäisi vain antaa mennä niin että ei tekisi murheista suurta , jäytävää painoa sisuksiinsa. Minun pitäisi lisäksi opetella olemaan vähemmän perfektionisti: ei kaikkea tarvitse aina saada tehtyä eikä varsinkaan täydellisesti. Vähempikin voisi riittää. Lisäksi kunpa jotenkin oppisin olemaan stressaamatta muista ihmisistä siten, että vaikka he minua kohtaan olisivatkin ikäviä, niin en jäisi sitä vatvomaan loputtomiin. Ottaisin asiat niin kuin ne tulee ja päästäisin ne myös menemään ja jatkaisin elämääni. Se olisi hyvä.
Monta asiaa olisi hyvä oppia, mutta se on vaikeaa. Kun on tällainen stressaava ja murehtiva pää, on välillä niin kovin vaikea olla. Onneksi on perjantai.
5 comments:
Otan osaa :/. Stressipään kanssa on todella vaikea elää. Ihmistä ei ole rakennettu kestämään sellaista henkistä stressiä, jota nykyään monet joutuvat kestämään. Kestämme paljon paremmin pitkäaikaista fyysistä rasitusta kuin henkistä ahdinkoa.
Mutta jos haluaa jotain positiivista tässä nähdä, niin se on se, että sinulla sentään kroppa (ja pää) varoittelee liiasta vauhdista. Ja se, että sinä selkeästi kuulet sen huudon. Kunpa vain vielä pystyisit tekemään asialle jotain, ja hölläämään vähän tahtia.
Totta, henkistä stressiä on vaikea kestää, kun ei ihmistä ole suunniteltu moiseen. Fyysinen puurtaminen (ei liian yksitoikkoinen) olisi paljon luonnollisempaa.
Niin, minä sentään osaan kuunnella itseäni ja olojani aika hyvin. Tiedän, milloin on aika levolle ja milloin muulle. En vain osaa järjestää aikaani siten, että voisin levätä silloin, kun pää on lopussa. Liian tunnollisena vain yritän pakertaa itku silmässä, viimeiseen asti, vatsa kivistäen ikäviä velvollisuuksia, vaikka jotain voisi varmasti jättää tekemättä ja osan siirtää tms. En vain osaa järkätä asioita siten :(
Pakko kai alkaa opetella, koska paha stressihän voi viedä terveydenkin (muunkin kuin mielenterveyden). Olenkin tänään lukenut hyvinvointiaiheisia kirjoituksia ja se on piristänyt mieltäni, kun olen taas muistanut keinoja, joilla voin terveellisesti, itseäni piristäen hemmotella itseäni :)
Ihanaa viikonloppua sinulle!
Just aioin kirjoittaa jotakin itsesi hellimisestä, mutta niinhän olet tehnytkin. Entä mikä saa sinut nauramaan? Etsi, hae, kysele itseltäsi. Nauru vapauttaa paljon - ainakin minua se on auttanut läpi elämän. Jos vielä on jokunen hyvä ystävä, jolle voi omat kipuilunsa liioitellen kertoa ja nauraa sen päälle, sillä ikäänkuin pienentää sitä tuskaa.
Minua on kesällä neuvottu todella kiinnittämään huomiota iloon ja sen hakemiseen, sillä elämä on liian lyhyt vain surtavaksi. Etsi sinäkin.
Mä kanssa stressaan helposti ja on vaikea kuunnella itseään, ainakin joskus. Tai saada joku muu ymmärtämään, että en tosiaan jaksa. Toisaalta itse alkaa huomata, mitä tarvitsee, lepoako, liikuntaako vai jonkun ihmisen, jolle purkaa huoliaan tai vaikka vaan nauraa yhdessä tai muistella jotakin.
No, työt eivät mihinkään katoa, vaikka vähän löysäisikin. Jotenkin pitäisi löytää kyky tehdä vähemmän ja olla silti tyytyväinen aikaansaannoksiinsa. Ja varsinkin silloin kun jo tekee muutenkin liikaa.
Pilviharso: hemmottelin eilen itseäni tekemällä mieluista ruokaa ja katsomalla mieliohjelmiani digiboksilta. Lisäksi laitoin aikaisin nukkumaan. Periaatteessa osaan siis hemmotella itseäni, mutta käytännössä minun on vaikea pitää jatkuvasti yllä edes jonkinlaista itsestäni huolehtimista siten, että olisi hyvä olla. Sorrun helposti liikaa itseni piiskaamiseen :(
Eilen minua piristi myös keskustelu ystävän kanssa. On aina yhtä hämmentävää huomata, millainen vaikutus ystävän kanssa keskusteluilla voi olla: pienikin murhe ikään kuin löytää oikeat mittasuhteensa (siis sen sijaan, että murhe paisuisi pääni sisällä vääristyneen valtavaksi). Oli mukavaa käyttää huumoria murheen käsittelemiseksi ja nauraa ja tuntea, että ei ole ihan yksin kuitenkaan.
Olen erittäin samaa mieltä tuosta, että elämä on liian lyhyt vain surtavaksi ja olenkin yrittänyt etsiä iloa ja naurua elämääni. Tämä taival on vain ollut aika pitkä ja mutkikas, mutta kai se, kun tietää tavoitteensa ja on kärsivällinen, tuo tavoitteen joskus riittävän lähelle. Siihen luotan.
Yvioon: On tosiaan kamalaa stressata helposti :( ja joo, jos itsellä on vaikeaa joskus nähdä omat jaksamisensa rajat, voi olla kyllä tosi vaikeaa saada joku toinen ymmärtämään, että ei jaksakaan.
Ja kunpa tosiaan osaisi olla vähempäänkin tyytyväinen. Ei kaiken tarvitse aina olla viimeisen päälle täydellisesti tehtyä ja hiottua ja aikatauluissa pysyvää. Oikeasti. Pää ei vain meinaa tajuta tätä :(
Post a Comment