Mikä ihme ryhmään kuulumisessa on niin vaikeaa? Tarkoitan sitä, että miksi se ei useimmiten onnistu minulta siten, että tuntisin oloni hyväksi? Nyt seuraa katkeraa vuodatusta...
Kuppikuntien muodostuminen on ihan normaali kehitys erilaisissa yhteisöissä ja porukoissa, kuten työpaikoilla. Toiset tulee toisten kanssa paremmin toimeen kuin toisten, eikä siinä ole mitään väärää. Näyttää myös olevan varsin luonnollista, että porukkaan "kuuluu" löyhästi myös henkilöitä, jotka eivät oikeastaan kuulu mihinkään porukkaan, mutta työ- tai vastaava rooli pakottaa roikkumaan mukana.
Minä vain en jaksa eikä minua huvita. Tympii katsoa, kun erilaisiin työpaikan tapahtumiin ja rientoihin kerätään porukkaa ja minä olen aina se, jota ei ikinä kysytä mihinkään mukaan. Lohduttautua voin sillä, että en todellakaan ole ainoa ulkopuolistettu, mutta silti ärsyttää ihan suunnattomasti katsoa, kun porukka, johon pitäisi kuulua, ei todellakaan ole oma porukka. Kun eihän minulla ole mitään sellaista ryhmää, johon aidosti kuuluisin, mutta jotenkin olen tyhmänä olettanut, että töissä tiimi on tiimi, eli yhtä kuin kaikki ryhmän jäsenet.
Voisinhan minä tyrkyttää itseäni mukaan tuntien suurta kiusaantumista. Voisin väkisin ängetä hymyillen askartelemaan samojen rientojen parissa kuin muutkin, vaikka ketään minun osallistumiseni ei kiinnostakaan. Voisin olla mukana, sosiaalinen, reipas, iloinen ja mitä kaikkea. Vaan en osaa olla. Minä joko olen kunnolla mukana, myös mukaanotettuna, enkä jonain perässäroikkujanapellenä. Minä en osaa enää olla sivustakatsoja sellaisessa tilaisuudessa, jossa osallistutaan. Se tekee minut vain ärtyneeksi, vihaiseksi ja katkeraksi.
Vaikka kyse onkin suurelta osin omasta osaamattomuudesta, niin olen suunnattoman katkera siitä, että minä en pääse mukaan, että minun on pakko tyytyä osaani. En ymmärrä, miten muut ovat tehneet sen, päässeet mukaan siten, että voivat nauttia sekä seurasta ja tekemisestä. Minä kun olen ikään kuin minua ei olisikaan, tyhjä. Ehkä olen jonain huonona päivänä näyttänyt väsyneen nyrpeää naamaa, joka oikeuttaa sen, että minua ei huolita mukaan. Ehkä en ole osannut tyrkyttää itseäni riittävästi, vaikka epäilenkin, että ei sekään olisi auttanut. Pitää olla oikeanlainen tyyppi, sellainen supersosiaalinen, toisia hyödyttävä ja viihdyttävä. Mutta en minä ole. Olen vain mukava, aika usein hymyilevä, pieni, harmiton ja rauhallisesti keskusteleva. Eli en todellakaan suureen yleisöön vetoava.
Nämä on hetkiä jolloin todellakin haaveilen jollekin kivalle, pienelle paikkakunnalle muuttamisesta. Siellä minulla olisi oma söpö mökki, jossa asuisin vailla tietoakaan mistään sosiaalisista arvoasteikoista tai suosituimmuusjärjestyksistä. Siellä minun ei tarvitsisi päteä, vaan voisin olla oma itseni, ilman pakkoa vääntäytyä ärsyyntymään sellaisten ihmisten keskelle, joiden kanssa oleminen vain ärsyttää.
Ei todellakaan tee hyvää hyvinvoinnille olla ulkopuolinen. Ärsyttää.
4 comments:
Ryhmän dynaamisimmat henkilöt ovat usein niitä, jotka pitävät eniten melua itsestään. En tarkoita tätä pahalla heitä kohtaan, mutta niin olen itse havainnut. Työpaikallakin nämä ”suositut” henkilöt puhuvat paljon asioista (ja itsestään), jotka eivät liity työhön.
Jos ei kykene/halua/osaa antaa itsestään samalla tavalla, niin siinä jää väistämättä vähän sivuun. Kaipa siihen voi muitakin syitä olla, mutta tämä lienee eräs niistä. Minua kyllä kutsuttiin ex-työpaikassani rientoihin, mutta ei aina. Jotkut saattoivat lähteä töiden jälkeen parille, mutta minulle kukaan ei ”muistanut” ilmoittaa tai kutsua mukaan.
Tulin kyllä toimeen kaikkien kanssa, mutta sellaista yhteenkuuluvuutta ei syntynyt kuten monilla syntyi keskenään. Toisaalta harvemmin lähdin mukaan pyydettäessäkään, joten sekin voi olla eräs syy, ettei kutsua aina herunut.
Itse tipun tällaisissa ryhmissä yleensä sellaiseen välimaastoon. Ystävystyn paremmin vain muutamien kanssa, joille voin kertoa muutakin kuin työasioita (jotka tosin leviävät kuin kulovalkea muillekin). Olen kuitenkin aika pihi kertomaan itsestäni ja kukapa haluaisi olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka puhuu töissä koko ajan työasioita. Oletus on varmaan se, ettei hänellä kenties ole muuta puheenaiheita.
Minua tämä ei häiritse enää. Johtunee kai siitä, etten ole töissä, heh. Toisaalta työssä ollessakaan se ei haitannut, koska.. Eh, töissäni oli vain muutamia ihmisiä, joiden kanssa minusta oli aidosti kiva jutella.
Olet oikeassa, että ne pärjäävät ryhmässä, jotka pitävät eniten melua itsestään. Lisäksi sosiaaliseen kanssakäymiseen kuuluu se, että antaa itsestään jotain, jolloin toinen vastavuoroisesti antaa myös. Jos tällaista kokemusta ei synny, niin ehkä se keskeyttää toiseen tutustumisen ja lopulta jättää kuilun muihin? Onhan toki toiset myös luonnostaan sosiaalisempia kuin toiset. Minä en taida olla mikään huippusosiaalinen, vaikka seurassa viihdynkin.
Mukavaa, että sinua sentään joskus kysyttiin mukaan työpaikan rientoihin. Omassa työpaikassani minulle tapahtuu tuota hyvin hyvin harvoin. Silloinkaan, kun olin ihan uusi työntekijä, minua ei kysytty mukaan. Minulta kesti itse asiassa 1,5 vuotta ennen kuin huomasin, että jotkut työtovereistani ovat vapaa-ajallaankin kavereita keskenään.
Taidan olla siinä kanssasi samanlainen, että minullekin usein riittää se, että on joku tai joitain ihan ok tyyppejä töissä, joiden kanssa jutella. Ei minulla tarvitse olla työkavereista suurta kaveripiiriä.
Onhan se niinkin, että työkavereita ei voi valita ja jotkut heistä ovat todellakin ihan eri maailmasta kuin itse on. Sen hyväksyn kyllä ja siedän yksinäisyyttäkin tiettyyn rajaan asti. Silti tuntuu pahalta, kun ulkopuolelle jättäminen on tapahtunut ihan alusta lähtien. En minä ole tiennyt, mitä tiimissäni tapahtuu (siis muuta kuin työasioita), kun ei kukaan ole kertonut. Olen jotenkin lapsellisesti luullut, että uusia kannustetaan mukaan, mutta ei niin aina todellakaan käy :( Ei ei ja ei.
Kai ihmiset ovat "taloudellisia" ihmissuhteissakin: jos homma toimii heti, voidaan panostaa kyseiseen ihmiseen, mutta jos tutustuminen on vähänkään hitaampaa, niin katsastetaan parempia tuttavuuksia.
Hyvähän se on, jos työpaikan ihmissuhteet eivät häiritse ja kykenee löytämään edes jotain ihmissuhteita työpaikaltakin.
Luin kirjoituksesi jälkijunassa, uuden työpaikan tuomien kiireiden myötä on blogisi lukeminen jäänyt hetkeksi. Nyt yritän taas palata sen pariin, niin sattuvasti osaat aina kirjoittaa.
Minäkään en ole koskaan osannut kuulua (isoihin) porukoihin ja nyt uudessa työpaikassa sen taas huomaa. Ei täällä tosiaankaan tulla repimään uutta ihmistä hihasta mukaan, joten usein jään yksin huoneeseeni istumaan. Se tuntuu välillä aika pahalta, mutta en oikein osaa sille mitään tehdäkään. Kai tähän tottuu. Onneksi on edes pari ystävää, joille voin lähettää sähköpostia kesken päivän jos oikein inhottavalta tuntuu.
-mari
Mari: mukava kuulla sinusta. Toivottavasti uusi työsi on mieluisa ja viihdyt, vaikka yksinäiseltä tuntuukin.
Olen itse samanlainen kuin sinä, että en osaa mennä mukaan porukoihin ja se tuntuu pahalta. Jotenkin vain en yhtään edes ymmärrä, miten itsensä saisi tyrkättyä mukaan sellaiseen porukkaan, joka ei kovin mielellään ota uusia ihmisiä vastaan. Ehkä se onkin mahdotonta.
Eräs tässä tilanteessa painiva työkaverini ratkaisi tilanteen omalta kohdaltaan varsin näppärästi (ihailtavaa): ryhmään tuli uusi työntekijä, jonka hän ikään kuin "omi itselleen", eli hän lyöttäytyi tämän uuden seuraan ja nyt he ovat kavereita keskenään. Voi vitsi, kun hienoa. Osaisinpa minäkin.
Post a Comment