Minun on usein vaikea olla ryhmässä, jossa on paljon minulle vieraita ihmisiä. Vielä vaikeampaa on silloin, kun muut tuntevat toisensa, mutta minä en ketään, koska silloin 'ryhmä' ja roolit ovat jo muodostuneet ja minä en osaa "integroida" itseäni osaksi valmista ryhmää. En minä silti osaa oikein ottaa mitään roolia ihan uudessakaan ryhmässä, vaan tuntuu, että jokin rooli vain ajautuu minulle - ja usein se rooli on jonkinlainen tarkkailijan tai ulkopuolisen osa.
Inhoan johonkin rooliin ajatumista ja siihen jämähtämistä. On minulla jotain hyviä ryhmäkokemuksia, joissa olen ollut yksi ryhmän aktiivisista toimijoista, mutta ne kokemukset ovat harvoja ja alkavat kadota muistojen syövereihin. Viime ajoilta ei nimittäin positiivisia kokemuksia ole enää syntynyt, koska olen onnistunut tehokkaasti välttelemään ryhmätilanteita. Nyt olen kauhistunut, koska tiedän, että ryhmätilanteet lisääntyvät elämässäni lähiaikoina ja sen myötä todennäköisesti suuri vastenmielisyys omaa ryhmärooliani (ja pahimmassa tapauksessa myös itseäni?) kohtaan.
En nimittäin enää pysty olemaan vain tarkkailija tai ulkopuolinen. Se osa saa minut ahdistumaan ja tuntemaan suurta turhuutta ja ajanhukkaa - haluan olla osana kokonaisuutta, jos minun on oikeasti pakko! En vain tiedä, miten sen teen, kun minulle näyttää näköjään aina lankeavan tietty rooli, joka tuntuu nykyään minusta vain turhalta ja masentavalta. Sama kuin tekisin asioita yksin kuin olemattomassa roolissa jossain vieraassa ryhmässä.
Ihan parasta olisi kun ei olisi muita ryhmätilanteita kuin VAPAAEHTOISIA, vapaa-aikaan liittyviä.
2 comments:
Hei Nan,
minulla on ystävä, joka on kertonut samanlaisista tuntemuksista ryhmässä olemisesta. Hän on kertomansa mukaan kasvanut jo lapsesta siihen. Hänen äitinsä on kuulemma myös samanlainen eli ei viihdy ryhmässä ja on mielellään yksin. On surullista ettei lapsi voi itse vaikuttaa kasvuympäristöönsä ja sosiaalisuus jää joskus lapsen kenkiin. No onneksi,jos sen tiedostaa voi alkaa työstää asiaa aikuisena ja yrittää hakeutua erilaiseen ympäristöön toivoen sen tuottavan ajan kanssa haluttua vapautumista tämän vaikean asian kanssa.
Tsemppiä sinulle toivoo Malla
Hei Malla, kiitos kommentistasi! Hui, oma tilanteeni kuulostaa ihan samalta kuin ystäväsi. Minäkin olen kasvanut melkein ilman ryhmiä siten, että en ole lapsesta pitäen oppinut ryhmässä sosiaalisuutta. Minulla oli toki kavereita, mutta ei juuri kaveripiiriä. Minullakin tämä tällainen kasvatus tuli vanhemmiltani, jotka eivät myöskään ole erityisesti ryhmässä viihtyviä.
Olen tuskaillut sosiaalisten taitojeni kanssa siitä lähtien, kun tajusin olevani "puuttellinen", eli murrosiästä lähtien. Vuosia on kulunut ja tuskailen edelleen saman, kipeän asian kanssa. Kehitystä on tapahtunut, mutta niin hitaasti, että tätä vauhtia olen eläkkeelläkin yksinäinen :( Tuntuu surulliselta.
Post a Comment