Tuesday, October 28, 2008

Huolen täyttämää raskautta

Mieliala sukeltaa syvälle, pää painaa hartioiden välissä kuin kivettyneenä. Ahertaa pitäisi, mutta keskittymiskykykin tuntuu kadonneen. Ei ole hyvä olla.

Mieli on jähmettynyt, synkeä ja iloton, mikä johtuu eräästä eilisestä postista. Se laittoi huolestuneet ajatukseni laukkaamaan synkkiä ratoja pitkin mielikuvitukseni tuodessa kurjan harmaaseen lisää mustia sävyjä - miksi asioista näkee useimmiten lähinnä negatiiviset puolet ja kauhukuvat? (Ehkä siksi, kun tässä asiassa ei ole mitään positiivista puolta.)

Päätäkin särkee ehkä jo kolmatta päivää (en jaksa edes miettiä, koska sekin alkoi). Hartiat tuntuvat kivettyneiltä ja niistä sinkoilee kipuja ensin niskaan, jossa ne jumiutuvat puristavaksi möykyksi, josta säkenöi kipuharsoja päähän. Kaikki näyttää ja tuntuu etäiseltä ja vain kivun harso sirittää silmissäni. Mikään ei kiinnosta ja mitään ei kiinnostaisi jaksaa.

Onpa synkeää vuodatusta. On käsittämätöntä, miten päänsärky saakin kaiken näyttämään tosi ankealta ja ikävältä ja vie kaiken lisäksi voimat. Siihen kun yhdistää ei-niin-ilahduttavia uutisia, niin olisin ihan täysin valmis viettämään loppuviikon jossain piilossa, turvassa. Ehkä päänsärkykin hellittäisi, jos ei yrittäisi olla enempää kuin mitä jaksaa.

Tämä olo yhdistettynä pakolliseen ahertamiseen on kyllä arkea pahimmillaan.

11 comments:

Anonymous said...

Voi ei! Koita jotenkin jaksaa! Voimia, tsemppiä!!

Anonymous said...

Kaikissa asioissa on positiivisetkin puolet. Optimistit ovat erittäin taitavia löytämään luonnostaan asioista hyvää, vaikka tilanne olisi toivoton. Mistä me opimme sen perusajattelutavan, joka meissä jokaisessa on...siltä henkilöltä, joka on meidät kasvattanut. Onneksi voimme itse tietoisesti vaikuttaa ajattelutapaamme,jos kovasti ja sitkeästi yritämme. Pessimistinen ajattelutapa liittyy olennaisesti masennukseen. Optimistit löytää helpoimmin ulospääsyn vaikeista arkipäivän asioista, niin ja huumorintajulla on tärkeä merkitys selviytymisessä tilanteesta kuin tilanteesta. Yritä tehdä pieniä harjoituksia joka päivä vähän kerrallaan arkisista tapahtumista ja lisää niiden määrää koko ajan; eli mikä on kyseisen asian hyvä
puoli suhteessa itseen.
Uskon että onnistut, mutta et ilman jatkuvaa harjoittelua. Toivon kovasti,että löydät ilon elämääsi. terv.Ulla

Elegia said...

Voi sinuu, se on vain sinniteltävä.

Olen muuten eri mieltä siitä (viitaten tuohon toiseen kommenttiin), että pessimismi olisi jotenkin erityisen tyypillistä masentuneille - kyllä niissä masentuneissa optimistejakin on, mutta itsessään elämänasenne (sellainen jee jee ihanaa) ei kyllä OIKEAA masennusta paranna. Tämä oli pakko sanoa, sillä ärsyttää lukea noita masennukseen liitettäviä stereotypioita ja leimoja. Minut on pitänyt hengissä kaiketi yksinomaan optimistinen elämänasenteeni (vaikka olen lähes ikäni ollut masentunut ja ahdistunut).

Nan said...

Ipo: kiitos! Sinniteltävä on.

Ulla: minä olen taitava etsimään asiasta kuin asiasta myös positiivisen puolen, tosin taitavampi tässä olen toisten ihmisten kohdalla, en niinkään itseni. Olen oppinut positiivista ajattelutapaa vuosien varrella, ja tässä monet ihmiset ovat olleet tietämättään apuna. Lievästi pessimistisestä on tullut jonkin verran optimismiin taipuvainen... tosin huonoina päivinä pessimismi nostaa edelleen päätään, mutta normaaleina ja hyvinä päivinä tilanne on usein jo varsin hyvä. On hienoa, että tällaista asiaa voi ihan oikeasti opetellakin, eikä tarvitse (välttämättä!) olla negatiivisen ajattelutapansa vanki. Kai sekin on tosin henkilökohtaista, miten tuo kunkin kohdalla toimii.

Elegia: näinhän se on, huonot päivät on sinniteltävä ja olen samaa mieltä, että masentunutkin voi olla pohjimmiltaan optimistinen.

Eihän se tosiaan auta, jos yrittää täysin mustana päivänä ajatella, että "onpas elämä ihanaa". Se ei vain toimi, se on väkinäistä ja teennäistä. Minun mielestäni (itselläni toimii) kannattaa odottaa pahimman yli ja sen jälkeen ottaa positiivista ajattelua mukaan sen verran, että se toimii ja kontrasti negatiiviseen perusvireeseen ei ole liian suuri.

Anonymous said...

itse olen 38-vuotias mies ja koen elämäni ensimmäistä masennusta. Pidän itseäni positiivisena perusluonteeltani, mutta kun asiat ajautuvat sopivaan malliin, se positiivisuus vaan välillä katoaa - asialle ei juuri silloin mahda mitään. Mutta niinkuin tuossa edellä tuli ilmi - hyvänä päivänä jaksaa ajatella nousujohteissesti ja toiveikkaasti ja se kantaa niiden huonojen päivien yli.
Voimia jaksamista teille kaikille!
Terv. Janne

Anonymous said...

"itse olen 38-vuotias mies ja koen elämäni ensimmäistä masennusta. Pidän itseäni positiivisena perusluonteeltani, mutta kun asiat ajautuvat sopivaan malliin, se positiivisuus vaan välillä katoaa - asialle ei juuri silloin mahda mitään."

Niin kauan kuin on sellaista työtä, jota pystyy tekemään, asiat järjestyvät. Työelämän ulkopuolelle pysyvästi ajautuneilla ei ole muuta mielekästä vaihtoehtoa kuin kuolla.

Nan said...

Janne: ikävä kuulla, että joudut tekemään tuttavuutta masennuksen kanssa. Se ei ole koskaan miellyttävää, vaikka jos jotain positiivista siitä hakee, niin on se jotenkin kasvattavaakin ja opettavaista. Ainakin, jos sen suon jaksaa tarpoa läpi.

Positiivisuuden katoaminen on todella ikävää, mutta onneksi on tosiaan niitä hyviäkin hetkiä, joiden voimin jaksaa toimia. Voimia ja jaksamista sinullekin!

Anonymous said...

Jaksaisitko tehdä itsellesi jotain pientä hyvää, mennä vaikka hierojalle hartioitasi rentouttamaan? Tällaiset pienet asiat piristävät uskomattoman paljon, kunhan ne vaan saa aikaiseksi (itse olen huono tällaisia itselleni järjestämään).
-marit

Nan said...

Mari: minä olen tosi huono järjestämään itselleni hyvää, hemmottelua... Voi meitä, se kun tekisi niin hyvää välillä. Olen harkinnut hierontaa jo tovin, mutta on jotenkin muka niin älyttömän vaikeaa etsiä lähialueilta hieroja ja varata aika.

Elegia said...

"Niin kauan kuin on sellaista työtä, jota pystyy tekemään, asiat järjestyvät. Työelämän ulkopuolelle pysyvästi ajautuneilla ei ole muuta mielekästä vaihtoehtoa kuin kuolla."


Minä olen työelämän ulkopuolella. En tiedä, kuinka pysyvästi, mutta toivottavasti en pysyvästi.

Miksi muuten ajattelet, että työelämän ulkopuolelle pysyvästi ajatuneiden pitäisi haluta kuolla (jos se kerran on mielestäsi ainoa mielekäs vaihtoehto). Ihmiset repivät ilonsa eri asioista - ne vähätkin.

Itse en siis tosiaan kuvittele jääväni koko loppuelämäksi työelämän ulkopuolelle, mutta tiedän sellaisia, jotka ovat jääneet. Onneksi eivät silti ole vetäneet itseään vielä jojoon, vaikka kovin usein se ihmisarvo tuntuukin joidenkin mielestä olevan työstä kiinni. Ikään kuin muilla ei sitä ihmisarvoa olisikaan.

Anonymous said...

"Minä olen työelämän ulkopuolella. En tiedä, kuinka pysyvästi, mutta toivottavasti en pysyvästi."

Minä en ole sinne päässytkään enkä kyllä tällä koulutuksella pääsekään. Ikääkin on jo niin paljon, että vaikutan vähintään epäilyttävältä.

Siihen asti vaikutti kohtalaiselta, kun jaksoin opiskella. Sitten kun opiskelu alkoi tökkiä (olen tehnyt sitä ainakin seitsemän vuotta liikaa), menetin toivonikin.

"Miksi muuten ajattelet, että työelämän ulkopuolelle pysyvästi ajatuneiden pitäisi haluta kuolla"

Koska epäsosiaalisille edes jollain tavoin älyllisesti vireille se on luonteva vaihtoehto. Tylsyys tappaa. Se ei tapa ainoastaan ihmisiä vaan myös eläimiä.

"vaikka kovin usein se ihmisarvo tuntuukin joidenkin mielestä olevan työstä kiinni. Ikään kuin muilla ei sitä ihmisarvoa olisikaan."

Paskat minä mistään ihmisarvosta. Kun olisi elämä, jossa olisi iloa ja tekemistä. Nyt on vain kuoleman odotus ja loputon tylsyys, ahdistus ja pelko siitä, saako vuokran maksettua. Mitään ylimääräistä ei voi tehdä, ei ainakaan mitään yhtään suurempaa. Harrastaminenkaan ei ole mahdollista.