Sieltähän se taas tulla jolkotteli kepein askelin, virnuilevin kasvoin, ja kellisti minut tantereelle niin, että huokaus jäi minusta vain jäljelle: huonommuudentunne.
Huonommuudentunne kuuluu minulla niihin tunteisiin, joista tiedän, että ne eivät ole todellisuutta, vaan ne ovat heijastumia lähinnä pään sisäisistä ongelmakohdista. Silti sitä on vaikea käsitellä järjellä. Tiedän, että en ole huono, mutta kun tuntuu siltä, tuntuu vahvasti, ja todella kuvittelen näkeväni todisteita ympärilläni huonoudestani. Silti niitä todisteita ei taida oikeasti mitenkään huikeasti olla. Vai onkohan? En voi olla kuvittelematta muutamaa asiaa todisteeksi huonoudestani.
Tiedän, että olen ihan hyvä ja että se riittää. Ei aina voi onnistua, ei vaikka kuinka haluaisi. Voi vain toimia tai olla toimimatta, yrittää pyrkiä johonkin tai olla pyrkimättä. Tuntuu vain aika ontolta... Onneksi on viikonloppu. Tiedän, että se piristää, vaikka ei (kuviteltua?) huonouttani poistaisikaan.
3 comments:
Voi, minun on pitänyt kommentoida jo useampaan postaukseesi, mutta jotenkin se on aina jäänyt (hyi minua!).
Ensinnäkin oli kiva lukea, että etäisyys arjesta teki hyvää. Niin se yleensä tekee. On hyvä, että voi vielä tuntea sellaisia tunteita, että jossain on hyvä ja että kuuluu johonkin.
Mistä päästäänkiin näppärästi siihen, ettei tunne kuuluvansa porukkaan. Se on kovin kurja tunne :/. Toivon, että saat yhteenkuuluvuuden elämyksiä muualta, jos et niitä töissä voi saada.
Ja tunne huonommuudesta... niin, eipähän se tosiaan järjellä ajatellen korjaannu. Kiva ois, jos, mutta kun ei. Koetettu on. Mutta! Minä uskon, että se on opeteltavissa. Tai siis uskon, että tarpeeksi asiaa toistaessaan koko keho lopulta uskoo oman hyvyytensä. Yksikään solu ei enää haraa vastaan, eikä silloin tule vastalauseita. Jatka siis vain sitkeästi sen ajatttelua, että olet hyvä :).
Olipa taas selkeää. Ehkä juuri tämän takia ei ole tullut kommentoitua aiemmin, kun ei kykene mihinkään selkeään.
Hyvää viikonloppua epäselkeydestä huolimatta :D!
Sä kirjotat aina niin hyvin ja kiinnostavasti ja sillä tavoin, että sun ajatuksissa tuntuu olevan paljon tuttua!
Esimerkiks tuo huonommuuden tunne... Mä oon potenut koko elämäni ajan sitä, välillä tuntuvammin, välillä vain taka-alalla. Mutta aina se ikävä tunne jossain jäytää – vaikka siinä ei olis mitään järkeä!
Luulen, että kaikki ankarasti kasvatetut sisäistää tuollaisen ylikriittisen äänen. Mikään ei ikinä kelpaa, ei varsinkaan oma itse.
En sitten tiedä, millä tuosta pääsisi vapaaksi??? Syntymällä uudestaan? (Eri perheeseen.)
Hehkuvainen: ei tuo nyt kovin epäselvästi ollut sanottu :D
Raskasta on nyt ollut se, että arkeen pitää taas hypätä tähän vuodenaikaan, kun päivänvalo on vain asia haaveissani... väsyttää ja synkistyttää siis.
Uskon myös, että tuosta huonommuudentunteesta voi parantua - jos ei täysin niin ainakin siten, että itseään voi sietää paremmin, ja minusta sekin on jo paljon. Ei kai auta muuta kuin jatkaa sillä linjalla, että ajattelee itsensä olevan kuitenkin ihan hyvä. On se tähän mennessäkin tuottanut tulosta (hitaasti ja tosi pientä), miksi siis ei jatkossakin. Uskon, että mieli ajautuu uskomaan todeksi sen, mitä eniten pyörittelee mielessään.
Ipo: eiköhän tuo tosiaan ole juuri ankararasti kasvatettujen ongelma, mutta varmaan myös kilttien tyttöjen ongelma. Kilttinä oppii liialliseen nöyristelyyn ja itsensä peittelyyn, mikä helposti johtaa juuri näkymättömyyden tunteen kautta tunteeseen huonommuudesta.
Järjetön tunne, mutta kai siitä pääsee eroon opettelemalla ajattelemaan toisin. Ainakin jossain määrin :\ Tuo uudelleen syntyminen kuulostaa haastavalta ratkaisulta :)
Post a Comment