Kuka minä olen?

Minä ihmettelen edelleen, miten oma käsitykseni itsestäni ja muiden käsitykset minusta voivatkin erota toisistaan niin paljon. Siinähän on kaksi eri ihmistä, tai useampikin! Kuvittelenko itsestäni liikoja vai onko muiden näkemys minusta pahasti vinksallaan? Olen pohtinut tätä aihetta aiemminkin, mutta en voi olla hämmästelemättä uudelleen ja uudelleen sitä, miten ihmiset minut näkevätkään. Törmään tähän ongelmaan jatkuvasti. Olen siihen jo tosi kyllästynyt.

On ahdistavaa huomata, jos toinen pitää minua jotenkin huonona ja kelvottomana johonkin tehtävään, vaikka itse tietäisinkin olevani täysin kykenevä. Tähän asiaan olen törmännyt jatkuvasti, ja uskonkin, että itsetuntoni on saanut tästäkin liikaa kolahduksia. Varmaankin perinteisin esimerkki tällaisesta "väheksymisestä" on monet fyysisesti raskaammat toimet: pienikokoisena naisena erityisesti miesten voi olla vaikea käsittää, että jaksankin, pystynkin. Olen useammankin kerran tarttunut johonkin raskaaseen ja kantanut itse, vaikka olenkin kohdannut ensin epäuskoa ja tuhahtelua.

Olen myös varsin sinnikäs, vaikka sitä ei päältä päin voi nähdäkään. Taas kun olen kohdannut väheksyntää, että "et kuitenkaan jaksa", olen näyttänyt jaksavani. Minussa on sinnikkyyttä, jota voimistaa vahva henkinen kantti, vaikka toki minullakin (kuten kaikilla) rajansa on. Se raja vain voi olla erilainen samankokoisillakin ihmisillä.

Ongelmani on ollut se, että olen ehkä liian helposti antanut periksi muiden käsityksille ja antanut muiden hoidella minulle "sopimattomia" tehtäviä. Tai toisinsanoen: olen antanut muiden tarttua tarjolla oleviin mahdollisuuksiin. Minulla ei ole ollut myöskään teräviä kyynärpäitä ta sähäkkää kieltä, jolla laittaa "väheksyjät ruotuun". Uskon toisten ihmisten kunnioittavaan kohteluun.

Miten voi uskoa itseensä, jos törmää hymähtelyihin ja väheksyviin katseisiin, vaikka tietää olevansa täysin pystyvä, joskus jopa parempi kuin moni muu? Sisältähän se lähtee, pitää itse uskoa itseensä, niin muutkin saattavat uskoa. Minulla kanava sisältäni ulos on usein tukossa: ulkokuorenani on muuri, jonka taakse ei näe. Miten voi olettaa ihmisten näkevän minussa mitään muuta kuin ulkoisen kuoreni, joka ei kerro sisimmästäni paljonkaan?

Minun pitäisi opetella tuomaan sisintäni enemmän esille. Se on vaikeaa varsinkin silloin, kun siinä on ristiriitaisuutta ulkoisen olemuksen kanssa. Olen nimittäin enemmän kuin usein törmännyt siihen, että kun olen tuonut itseäni esille, ihmiset ovat yllättyneet. Olen tuohon yllättymiseenkin jo tosi kyllästynyt, kun minusta olisi vain mukavaa toimia omana itsenäni ja olla pystyvä myös muiden silmissä. Vaikka tokihan se riittää, että itse tietää olevansa pystyvä ja hyvä, mutta olisihan se mukavaa, jos siitä saisi vastakaikuakin, joka voisi johdattaa elämää eteenpäinkin. Että ei jäisi aina siksi sivustakatsojaksi, hennoksi naiseksi, joka on tyytyväinen tuossa noin, paikallaan, muiden porskuttaessa eteenpäin. Joskus olen haaveillut asioiden hoitamisesta siten, että vastapuoli ei näe minua. Silloin ulkonäköni ei määrittäisi minua liikaa.

Minua pidetään rauhallisena eli tyytyväisenä vallitsevin olosuhteisiin, vaikka sisimpäni on levoton ja janoaa uutta oppimista. Minä olen suopea ja hyväksyvä asioita kohtaan, joita hyväksyn ja siedän. Se EI tarkoita sitä, että siedän ja hyväksyn mitä tahansa, se EI tarkoita selkärangattomuutta. Tarvittaessa olen hyvinkin jämäkkä ja suorastaan julma, jos tarve vaatii.

Vaikka minä usein annankin epävarmaa kuvaa itsestäni, se EI tarkoita sitä, että olen epävarma joka asiassa. Minun reagointitapani saattaa olla epävarma, koska minä TARVITSEN aikaa päätöksilleni. Saatan vaikuttaa ehkä perinteisen (oravanpyöräisen) elämäntyylin kannattajalta, mutta se EI tarkoita sitä, että olisin joka mahdollisessa asiassa perinteinen (mitä ihmettä se taas sitten onkaan). Oikeastaan olen varsin utelias ja seikkailunhaluinen: liika jumiminen erityisesti epätyydyttävään aiheuttaa vain masennusta.

Saatan vaikuttaa ujolta, mutta se EI tarkoita sitä, että olen ujo. Minulla vain ei välttämättä ole oikeasti mitään sanottavaa. Saatan vaikuttaa siltä, että minua ei kiinnosta, mutta se ei tarkoita välttämättä sitä: ajatukseni lentävät ja keskittymiskykyni on vielä kehittymisasteella, joten todennäköisesti ajatukseni ovat vain käväisemässä jossain ihan muualla. Saatan näyttää sinisilmäiseltä, mutta EI kannata tehdä liikaa johtopäätöksiä ulkonäöstäni ja tulkita ihan täysin NORMAALIA ystävällisyyttä kutsuksi hyväksikäyttöön.

Onneksi itsensä ilmaisussa voi kehittyä, vaikka se ei helppoa olekaan.


---
Päivän pieni ilo: saamani kasvin alut näyttävät hiljalleen piristyneen! Alkuun ne olivat kovin nuupahtaneita ja pelkäsin, että ne eivät selviytyisi. Eihän sitä vieläkään tiedä, mutta ovat ne sentään alusta jo selvinneet.