Sunday, January 05, 2014

Kun ei kelpaa sellaisena kuin on

Lapsena ja nuorena olin mitä olin. Elin kuten muutkin lapset ja nuoret enkä liiemmin pohtinut, että olisin jotenkin erilainen tai puuttellinen verrattuna toisiin. Minulla oli varmaankin aika hyvä perusturvallisuus, kun luotin siihen, että sain olla oma itseni. Kääntöpuolena oli toki se, että luotin ylipäätään ihan liikaa muihin ihmisiin, olin sinisilmäinen ja höpsäytettävissä. Toisaalta kotipaikkakunnallani tiesi "hyvikset" ja "pahikset" aika pitkälti etukäteen, joten en tarvinnut erityisiä ihmisten sisimpien olemusten tunnistustaitoja ihmisiä kohdatessani.

Kaikki muuttui rytinällä, kun muutin opiskelujen myötä. Tai ei oikeastaan voi sanoa, että asiat olisivat muuttuneet rytinällä, vaan muutos oli piilossa olevaa manipulaatiota ja ilkeyteen verhottua käyttäytymistä ja palautetta sekä oman edun tavoittelua eri ihmisten tahoilta. Minulta toisin sanoen kesti pitkään ymmärtää, mistä oli kyse.

Ehkä suurin ongelma oli (on) se, että minua ei enää hyväksytty omana itsenäni. Yhtäkkiä olin tyystin vääränlainen ja minun piti muuttua, jotta olisin oikeanlainen ja hyväksytty. Tajutessani vääränlaisuuteni yritinkin vimmatusti  muuttaa itseäni, mutta eihän se tietenkään toiminut. Aikani "muutettuani" itseäni vieraannuin itsestäni, haluistani ja tavoitteistani ja masennuin. Koenkin viime vuosina rakentaneeni itseäni uudelleen pohjana se, mikä olin kotoa lähtiessäni, mutta samalla ikävät kokemukset opetuksina mielessäni.

Sain esimakua tulevasta asuinpaikkakunnastani asuessani vielä kotona. Ensimmäinen minua selkään "puukottanut" henkilö asui nimittäin nykyisellä asuinpaikkakunnallani. Kyseessä oli oikein mojova vedätys, jossa sinisilmäistä pikkutyttöä hoopotettiin oikein kunnolla. Tästä ei kuitenkaan jäänyt suurempia traumoja.

Muuton jälkeen ensimmäinen poikaystäväni yritti muuttaa minua. Alkuun toki kelpasin hänelle (niin kuin suhteiden alussa aina), mutta sen jälkeen alkoi kaikenlainen vihjailu, että minun pitäisi olla toisenlainen, koska tällainen persoona ei kelpaa tähän maailmaan. Olimme toisillemme niin epäsopivia kuin kaksi ihmistä ikinä olisi voinut olla, joten oli päivänselvää, että homma ei toiminut. Silti, kun kyseessä oli ensimmäinen parisuhteeni, uskoin liikaa hänen sanojaan. Hän loukkasi minua pahasti ja monella eri tavalla. Luulen, että tästä sisimpääni jäi kasvamaan itu, että en ole oikeanlainen, kelpaava.

Seuraavassa suhteessa olin "ihan kiva, mutta..." eli taas sain kokea olevani viallinen. Toisaalta en osannut tässä vaiheessa yhtään edes ajatella, millainen suhde minulle voisi sopia, olinhan nimittäin jotenkin "huono". En voisi siis ainakaan vaatia paljon. Tämän suhteen jälkeen tilanne on hieman kohentunut, mitä parisuhteisiin tulee, mutta ystävyyssuhteissa sain edelleen sellaista palautetta, että en voi kuin ihmetellä näin jälkikäteen. Millainen ystävyyskäsitys ihmisellä pitää olla, jos hän haluaa ystävältä vain tietynlaisia suorituksia, tietynlaista osaamista? Harrastuksista minulla on sekä hyviä että huonoja kokemuksia. Osassa olen kelvannut ja ollut osaava tällaisenaan, mutta esimerkiksi viimeisimmän harrastuksen halusin jättää osaksi siksi, että sain silloin tällöin persoonaani kohdistuvaa arvostelua. En ymmärrä, miten joku edes kehtaa arvostella toisen persoonaa muiden ihmisten edessä.

Nyt kun mietin, kontrasti siitä, että saan olla oma, vapautunut itseni, siihen maailmaan, jossa saan vähän väliä palautetta viallisuudestani, on ollut valtava. Aivan kuin elämääni olisi repeytynyt kuilu näiden kahden maailman ja eri aikakausien välille. Miten voi olla tällaisia, näin erilaisia maailmoja? En jaksa uskoa, että kyseessä olisi pelkkä paikkakuntaero, mutta voihan se sitäkin olla. Kulttuuriero? Ehkä sitä. Suurilla paikkakunnilla luultavasti arvostetaan enemmän tietynlaista persoonallisuustyyppiä ja ollaan muutenkin suorituskeskeisempiä. Lapsuuselämän ja aikuiselämän erilaisuus selittää taatusti osan näistä eroista. Lopputulos on kuitenkin se, että olen kehittänyt vihasuhteen nykyiseen asuinpaikkakuntaani, vaikka paikkakunnan inhoamisessa ei mitään järkeä olekaan. Olen myös oppinut tuntemaan itseäni, kun olen joutunut tekemään sen pohjamutien kautta. Olen oppinut, mitä on olla hyväksytty ja ei-hyväksytty, olen nähnyt erilaista elämää ja olemista. Olen tavannut hyvin erilaisia ihmisiä ja oppinut heiltä sekä itsestäni että heistä itsestään.

Nyt minulla on huomattavasti parempi ja vakaampi olo itseni kanssa. Tiedän, että en ole sitä, mitä (ilkeät) ihmiset ovat minulle toitottaneet eli vääränlainen, koska sellaista ei yksinkertaisesti ole olemassa. Tiedän, että on olemassa aidosti ilkeitä ja pahantahtoisia ihmisiä. Tiedän, että monenlaisia persoonallisuuksia mahtuu maailmaan, ja että ei ole olemassa mitään tiettyä, oikeaa tapaa olla ja elää. Minäkin kelpaan tällaisenaan ja olen hyvä ja taitava monissa asioissa. Toisaalta minua harmittaa valtavasti, että olen tullut jollekin sellaiselle paikkakunnalle kuin tämä nykyinen asuinpaikkani, mutta toisaalta olen iloinen, että olen saanut nähdä erilaisia paikkoja ja ihmisiä ja ennen kaikkea oppia. Olen iloinen niistä hyvistä asioista ja ihmisistä, joita toki myös olen kohdannut. Olen iloinen, että olen nyt aikuinen ja voin valita asuinpaikkakuntani itse. (Ainakin periaatteessa, työpaikastakin se riippuu.)

Minua auttaa tosi paljon menneiden pohtiminen oppimisen ja oivaltamisen näkökulmasta. Tämäkin ajatus on avautunut minulle viime päivinä siten, että näin koen menneen ja nykyisyyden. Tämä on yksi, oma tulkintani, joka on totta sen verran, että se on totta pääni sisällä kokemuksena, joka sattuu. Onneksi tänään on uusi päivä rakentaa itseään ja elämäänsä ja ottaa etäisyyttä menneeseen.

20 comments:

between said...

Tekstistäsi sain käsityksen, että olet kuitenkin kotoasi saanut hyvät eväät elämään. Myös kokemuksen, että kelpaat sellaisena kuin olet. Elämä on sittemmin murjonut sinua ja olet joutunut taistelemaan uuden "itsenäisyyden". Minä taasen olen maailmalla saanut opetella kelpaavani omana itsenäni, koska kotona sain jatkuvaa arvostelua ja mitätöimistä osakseni. Meitä oli viisi lasta ja nuorinta lukuunottamatta kaikkien elämäneväät ovat olleet aika keveät. Huonoina päivinä suren menetettyjä vuosia, mutta sitten tönäisin itseäni ja totean, että menneisyydessä on turha elää. Paras vain mennä eteenpäin. Minusta osittain myös meidän suomalaisten kulttuuri on tietynlaista mitätöimisen kulttuuria. Onhan monet sananlaskummekin hyvin arvostelevia ja mitätöiviä. Olen joskus miettinyt, että lopun elämääni joudun kaiken aikaa itselleni todistelemaan kelpaavuuttani, vaikka tuskin enää menetän kokonaan otettani kaikkeen sen vuoksi, etten muka jollekin kelpaa. Pääasia on kelvata itselleen. Sen jälkeen tulee helpommin toimeen muidenkin kanssa. Jopa siinä tilanteessa, että niillä muilla ihmisillä on olevinaan jotain vaatimuksia minun olemiseni suhteen. Olen huomannut, että paras lääke muiden mitätöimistä vastaan on välttää itse käyttäytymästä samoin. Vaikka sitä ei aina niin vahva olo sisimmässä ole, on ainakin hyvä opetella näyttämään vahvalta. Silloin ei joudu ihan yhtä helposti muiden polkemaksi ja ehkä myös vähitellen oppii sen, että niitä polkijoita riittää aina. Niistä ei vain tarvitse välittää. Jokainen ihminen on arvokas juuri sellaisena kuin on. Se ei ole helppo sisäistettävä, mutta mahdollista kuitenkin. Sitä kannattaa tavoitella!

Anonymous said...

between tuossa edellä sanoi paljon. Kuitenkin...

... kuten joskus olen siulle ääneen sanonut, miksi itse arvostat itseäsi niin kovin vähän ja niin hirveän paljon sen puitteissa, mitä muut tekevät/sanovat? Toki toisen ihmisen vastakaiku näyttää jotain, mutta mitä se näyttää? Heillä itsellään voi olla paljonkin sellaisia juttuja, joita he eivät ole käsitelleet, jotka ovat heille arkoja, joita he haluaisivat muuttaa, vaikka se muutoksen kohde oikeasti olisikin heissä itsessään? Sen huomaa helpoiten siinä vastapuolessa ja siihen tartutaan herkemmin.

Kellään meistä ole "kivuton" lapsuus saati muiden "hiekkalaatikkokohtelu". Tiedätkö, olen syntyjäni ja suurimman osan elämääni asunut juuri siinä kaupugissa, jossa asut. Ehkä olen erilainen, ehkä en, olen silti hyväksynyt siut aina sellaisena kuin olet. Onhan meissä toki yhtäläisyyksiä, mut paljon eroavaisuuttakin.

Siun juuresi ovat siellä, missä itse olisin halunnut kasvaa, ehkä joskus elänkin. Tai sitten Alaskassa tahi Australias karjamailla (hittoisen kuumaa sanoisinko omalle sietokyvylleni).

Olisivatko he miulle, ei-"aboriginaalille" yhtä ystävällisiä, ottavaisia, hyväksyisivätkö he jne? Ehkä ei, ehkä juu.

Olet jo päässyt aikasten pitkälle omassa ajattelumaailmassasi ja itsesi hyväksynnässä. Silti, sarkaa on koko loppuelämän verran ;).

Toivon, että muistat sen, että missä tahansa sie oletkin, olet yhtä arvokas kuin kuka tahansa muu, ja ne muut yhtä arvokkaita kuin sie. On eri asia se, ettet anna kohdella itseäsi miten tahtoo. Tämä koskee erityisesti sinnuu itseäsi. Elä aliarvosta itseäsi yhtään vähempää ennää!

Terv Kuukkeli

Zepa said...

Mulle kävi toisinpäin: vasta opiskelujen alettua uudella paikkakunnalla mut hyväksyttiin sellaisena kuin olen. Huimaa.

Nan said...

Between: olen mielestäni saanut kotoa hyvät eväät elämään, ainakin tähän kirjoittamaani asiaan liityen. Sikäli voin olla todella kiitollinen, että olen ollut just hyvä tällaisenaan. Mielenkiintoista lukea kokemuksestasi, joka on ollut toisenlainen. Kamalaa, jos edes lapsuudenkodissa ei hyväksytä omana itsenään. Jotenkin tuntuu, että erityisesti siellä pitäisi saada olla oma itsensä. Ehkä ajattelen näin omien kokemusteni vuoksi. Olet oikeassa, että ei kannata jäädä menneisyyteen makaamaan. Olen samaa mieltä myös tuosta mitätöimisen kulttuurista maassamme. Sellaista täällä on. Joitakin yksittäisiä ihmisiä nostetaan usein perusteetta jalustalle, mutta me arjen tallaajat poljetaan helposti alas. Tällainen tuntuu oudolta.

Kirjoitat viisaasti. Minuun kolahti erityisesti tuo, että "on hyvä opetella näyttämään vahvalta". Totta, ainakin oudossa seurassa kannattaa olla niin vahva kuin voi, jotta ei vedä polkijoita puoleensa. Jokaisen arvokkuus on tärkeä asia.



Kuukkeli: minun on ollut vaikea opetella arvostamaan itseäni, koska se on asia, joka minun on täytynyt alusta lähtien opetella. Arvostusta itseäni kohtaan en tainnut täysin lapsuudessa sisäistää, jolloin matto voitiin vetää opiskeluaikana jalkojeni alta ja viedä vähätkin arvostukset. Nyt etenen, askel kerrallaan, opetellen, pohdiskellen ja tutkaillen. Välillä oivallan. Olen erityisesti oivaltanut toisen osapuolen osaa tilanteissa eli en enää syyllistä vain itseäni.

Minä uskon siihen, että vaikka kasvu- ja asuinympäristö muokkaa ihmistä, meitä on tosi monenlaista sakkia eri paikkakunnilla. Kaikkialla on helmiä ja kaikkialla on... no, sitä toista sakkia. Paljon riippuu siitä, millaisiin ihmisiin sattuu törmäämään. En tiedä, otettaisiinko minut kotipaikkakunnallani avoimesti vastaan, jos menisin sinne. Tai jos muuttaisin johonkin toisaalle, pärjäisinkö siellä ihmisten kanssa. Tuntuu arpapeliltä. Kiitos kannustavista sanoistasi, ne kannustavat ja lämmittävät mieltäni <3 Tästä on hyvä jatkaa ja onneksi on koko loppuelämä aikaa :)



Zepa: tuon on täytynyt olla huima ja voimaannuttava kokemus. Elämä taatusti kirkastuu ja avautuu uudesta näkökulmasta.

Anonymous said...

Opettelee näyttämään vahvalta...

oletko silloin oma itsesi vaiko päälikuori? annatko silloinkin vallan muille ihmisille etkä ole aidosti se ihminen, joka juuri nyt, tällä hetkellä olet?

Anonymous said...

Eikö kannattaisi lopettaa jatkuva puolustautuminen, kun kukaan ei kuitenkaan oikeasti edes hyökkää, antaa läheisten rakastaa ja opetella avautumaan itsekin?

Käsittelet tunteita tosiasioina, mikä tekee ihmisten kohtaamisesta vaikeaa. Vaikka kuinka yrittäisit rationalisoida, niin sen enempää sinä kuin muutkaan ihmiset eivät rationaalisesti käyttäydy. Siksi olisi hyvä opetella erottamaan ihmisten tunteet omasta arvosta ja identiteetistä.

On tuskastuttavaa katsoa, kuinka puolustaudut, vaikka kukaan ei edes ammu. Silti suhtaudut asioihin kuin olisi sota käynnissä, koska et erota sotaa ja ihmisyyden perusolemusta toisistaan.

Nan said...

Ensimmäinen anonyymi: tuo on tosi hyvä pointti. Asioilla on puolensa... Vahvan näytteleminen jossain seurassa voi olla hyvä asia, jos riskinä on tulla poljetuksi. Muutenhan periaatteessa kannattaa olla oma itsensä. Sekin vaikuttaa, miten vahvan määrittelee. Näkisin itse asian siten, että vahvuus on omaa sisäistä vahvuutta, eli vahvuutta olla oma itsensä. Eli vahvuus on sellaista, joka kaikilla voi olla, koska kaikki ovat omia itsejänsä. Hankalaa selittää :)

Nan said...

Toinen anonyymi: kirjoittamasi ei suoranaisesti liity aiheeseen, joten en käsittele sitä tässä. Aiheelle on omat kanavansa ja paikkansa.

Anonymous said...

Mielestäni ei kannattaisi pohtia niin paljon sitä minkälaista palautetta saa. Kyllähän maailmaan mielipiteitä mahtuu sinuna keskittyisin vaan tekemiseen. Hakeutuisin kaikenlaisiin tekemisiin ihmisten kanssa ja jättäisin liiallisen pohtimisen sikseen. Samoin yrittäisin olla avoimempi ihmisenä muita kohtaan ja yrittää jättää pelokkuus siitä jos paljastaa itsestään liikaa....Vilpitön avoimmuus koetaan monesti positiiviseksi asiaksi ja ihmisten on helppo myös silloin avautua sinulle. Elämää ei kannata ottaa liian vakavasti. Mistä se suuri varovaisuus on lähtöisin jos sellaista on?

Anonymous said...

Ensimmäinen anonyymi... oikeasti alias Kuukkeli (kone teki temppuset ja teksti oli lähtenyt ilman allekirjoitusta)

Mistä tiedät etukäteen mikä seura yrittää polkea sinua? Mistä todellakin tiedät riskit sellaiseen? Olkoonkin, että joku yksittäinen ihminen ehkä niin joskus olisi tehnyt, oletatko aina, että hän tai kuka tahansa niin tekee?

Vahvuus todellakin on sisäistä vahvuutta, kykyä myös lykätä tietyt asiat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ilman, että itse keräät oman pääsi päälle myrskypilviä tahi nokkapokka-ajatuksia muiden sanomisista.

Ei meistä kukaan ole täydellisen vahva, milloin missäkin asiassa. Se meistä tekeekin omanlaisiamme ja ainutlaatuisia.

Niillä lyttääjillä on usein huomattavasti isompia ongelmia kuin siulla, angstilla ja hyökkäävyydellä peitetään omia kykyjä käsitellä asioita. Niin me kaikki teemme, se ei toki ole puolustus, mutta sillä ehkä jotenkin asiaa ymmärtää. Hyväksyä ei tarvitse, mutta ei liioin aina ajatella olevansa itse huono tahi huonompi.

Kuukkeli

Nan said...

Varovaisuus tulee juuri huonoista kokemuksista ja erityisesti ikävästä palautteesta. Vaikka koenkin olevani itseni kanssa sinut, ainakin enimmäkseen, sosiaaliset tilanteet luovat silti haasteita. Tiedän, että tietyt asiat toistuvat, jos käyttäydyn ja toimin samoin kuin ennen, joten minulla on paineita. Muuten toki pyrin olemaan mahdollisimman oma itseni, mutta toki se on vaikeaa, kun on "vääränlainen persoona" tässä yhteiskunnassa. Pohtiminen on minusta hyvästä, kun sitä kautta oppii, mutta liika pohtiminen menee vahvasti negatiivisen puolelle. Tasapaino on joskus hankala säilyttää.


Kuukkeli: en tietenkään tiedä etukäteen, mikä seura alkaa antaa ikävää palautetta. Toki joskus näkee piirteitä, jotka viittaavat mahdollisuuteen saada myöhemmin ikävää palautetta, mutta toki olisi tärkeää silloinkin olla mahdollisimman avoin ja antaa mahdollisuus. Jos ei anna mahdollisuuksia, mitään hyvääkään ei voi tapahtua. Niin, kyllähän meistä jokainen käyttäytyy ikävästi joskus. Hyvä on muistaa tuo, että joskus "hyökkäys on paras puolustus" -toimintatapa iskee päälle, vaikka se ei välttämättä asioita edistävää olekaan.

Anonymous said...

Lainaus siun omasta tekstistä: "Tiedän, että tietyt asiat toistuvat, jos käyttäydyn ja toimin samoin kuin ennen, joten minulla on paineita. Muuten toki pyrin olemaan mahdollisimman oma itseni, mutta toki se on vaikeaa, kun on "vääränlainen persoona" tässä yhteiskunnassa."

Kuka on leimannut tiettyjen asioiden toistuvan, jos olet oma itsesi? Kuka on määritellyt siun olevan "vääränlainen persoona" tässä yhteiskunnassa?

Aivan, loppu viimein sie itse eikä oikeasti kukaan muu!

Yritä tosiaan opetella miettimästä miten joku toinen reagoi sinnuun, miten joku muka aattelee tms. Ne ovat silti siun kuvitelmaa, meistä kukaan ei voi sittenkään tietää toisen ajatuksia ja perimmäisiä tarkoituksia, ellei hän itse niitä kerro. Lainauksen viimeinen lause luokittelee omalla tavallaan kaikki meidät siun lähelläsi, ympärilläsi, joskus siun kans tekemisissä olevat tuohon samaan ajattelutapaan ja suurin valtaosa meistä ei sitä ole.

Aika harva meistä, voisin jopa rohjeta sanoa, ettei yksikään siunkin blogisi lukijoista ole kokenut huonoja kokemuksia ja ikävää palautetta. Se on totta, että tässä siun on kasvettava henkisesti, mut ei niin, että se tapahtuu jonkun sanoman perusteella, vaan siksi että sie itse haluat niin ja ymmärrät, miksi haluat kasvaa.

Voi kuulostaa "helpolta", sitä kasvaminen henkisesti ei ole oikeastaan koskaan, on asia mikä tahansa eikä se tapahdu sormia napsauttamalla. Joskus on osattava antaa menneiden mennä eikä raahata niitä mukanaan. Vaikka kuinka haluaisi osoittaa olevansa oikeassa tms. Kaikkea ei toki tarvitse sietää, mutta kuka todella hankaloittaa sosiaalista elämääsi? Siun ei tarvitse muuttua kaikkialla toimeentulevaksi sosiaalimagneetiksi ollaksesi hyväksytty.

Tekstisi perusteella herää sinänsä yksi kysymys: MIKSI ET ITSE HALUA OLLA / HYVÄKSY ITSEÄSI AIDOSTI OMA ITSESI, JUURI TUOLLAISENA KUIN OLET?

Kuukkeli

Anonymous said...

Siis piti sanomani etten usko kenenkään blogisi lukijan jääneen kokematta tavalla tai toisella huonoja kokemuksia tai ikävää palautetta omasta itsestään, useamminkin elämänsä varrella.

Hiukan meni sanat pielehen ;)

Kuukkelin korjaus

Nan said...

Kuukkeli: elämä tuppaa toistamaan asioita samankaltaisesti kuin ennen. Toistuvuuden katkaisemiseksi pitäisi muuttaa jotakin - olettaen siis, että olosuhteet ovat muuttumattomat. Esimerkiksi jos menen johonkin ryhmätilanteeseen, roolikseni "määräytyy" yleensä aina samanlainen rooli. Tuo johtunee käyttäytymisestäni, jota on vaikea muuttaa.

Länsimainen yhteiskunta ja elämäntapa määrittää tietynlaiset ihmiset ideaalityypeiksi. Tällainenhan on siis ekstrovertti, suulas verkostoituja. Tässä asiassa riittää, kun katsoo esim. työpaikkailmoituksia. Toisaalta tämän ei pitäisi antaa määritellä itseään, vaan pitäisi rohkeasti tuoda omaa itseään ja vahvuuksiaan esille. Mikäänhän ei muutu, ellei itse tee selväksi, että toisenlainenkin persoona on hyvä, ellei jopa parempi monessa asiassa kuin tuo "ihannetyyppi".

Kyllähän se niin on, että olen hieman liian herkkä kaikenlaiselle (piilo)viestinnälle ja palautteelle. En siten, että toisin tuntemukseni mitenkään esille itse tilanteessa, mutta sanat syöpyvät helposti sisälleni ja jäävät mietityttämään. Ei niinkään yksittäiset sanomiset, mutta asioiden toistuessa alan miettiä, onko sanomisissa jotain perää.

Minulla on selvästi jokin kriisi menossa itseni kanssa. Luulen, että syntymässä on jotain aiempaa aidompaa ja "parempaa". Pää on valtavan täynnä asiaa ja tuntuu, että tunnit ei riitä... enkä tarkoita, että pohtisin koko ajan jotain. Tuntuu vain kuin alitajuntani olisi myllerryksessä. Unimaailma on näyttänyt valittuja paloja :)

Hanna said...

Annan sinulle tunnustuksen: http://donichi-art.blogspot.fi/2014/01/109-nichi.html, mutta samalla kommentoin tätä viimeisintä postaustasi.

Olen itsekin törmännyt tähän "en ole sellainen kuin pitäisi" haasteeseen ja ollut aikoinaan hyvinkin synkillä mielin sen takia. Myöhemmin onneksi tajusin, ettei minun tarvitse muuttua, että olen ihan hyvä näinkin ja että vika voi myös olla toisten ihmisten ajattelussa. Minusta jotkut eivät vain ymmärrä että antavat liian isot raamit läheisilleen täytettäväksi...

Minusta on kuitenkin mukava huomata, että sinulla on samalla tavalla kuin minullakin ollut hyvä lähtötaso. Aivan kuten between kommentoi: "olet -- kotoasi saanut hyvät eväät elämään". Niistä sietää olla kiitollinen. :)

Sen olen omalla matkallani oppinut, että jokaista voi arvostaa omana itsenään. Minun ei tarvitse olla kaveri jokaisen kanssa, eikä minun täydy miellyttää ketään, mutta voin siitä huolimatta kunnioittaa heitä.

Nan said...

Hanna: kivaa, tunnustus! :) Kiitos siitä! Tuo on minusta se suurin askel, että ymmärtää olevansa hyvä näinkin, että hyväksyy itsensä. Siitä on hyvä rakentaa itseään ja elämäänsä. On hyvä olla laittamatta liian suuria raameja sekä itselleen että muille ihmisille. Lähtötasolla on varmasti merkitystä ja ollaan tosiaan tyytyväisiä omista lähtötasoistamme :) Olen kyllä aidosti kiitollinen monista asioista lapsuudestani, vaikka ei tietenkään kaikki ole mennyt täydellisesti. Ei voisikaan, kun elämästä on kyse. Minusta viimeinen lauseesi tiivistää hyvin. Kaikki ovat arvokkaita omalla tavallaan.

Hoo Moilanen said...

Katsohan Brene Brownin hieno puhe The power of vulnerability. (Löytyy helposti netistä.)

Kaikkea hyvää sinulle!

Nan said...

Hoo Moilanen: kiitos vinkistä! Alankin katsoa, vaikuttaa lupaavalta :)

Elisa V. said...

Mielenkiintoinen aihe, jota itsekin paljon olen pohtinut omassa elämässäni. Minulla on hyvin samankaltainen historia, kuin sinulla. Hyväksytyksi tulemisen tunne kotona, mutta ei niinkään sitten kun muutin opiskelemaan ja ensimmäisessä seurustelusuhteessa yms. Valmiiksihan ihminen ei ikinä tule. Parempi vaan opetella hyväksymään itsensä ja kelpaamaan ennenkaikkea itselleen. Tervetuloa kurkkaamaan myös minun blogiin: http://elisanmatkassa.blogspot.fi/

Nan said...

Elisa: Valmis ei tosiaan ole koskaan. Tärkeää olisi päästä siihen, että olisi itse sopusoinnussa itsensä kanssa, muiden ajatukset eivät ole niin tärkeitä. Kiitos kutsusta blogiisi, poikkesinkin jo ja tulen uudestaan :)