Thursday, December 13, 2007

Lähimpien huonosti kohteleminen osa 2

Marin kommentista (kiitos siitä :) tuli mieleeni jatkaa vielä hieman tästä aiheesta. Eihän se tosiaan, että juttelee toiselle ikävistäkin asioista, tarkoita automaattisesti, että toista kohdellaan huonosti. Pahan tuulen puuskahdukset silloin tällöin eivät maata kaada, jos muuten suhde ja keskusteluyhteys on kunnossa, ja noista pahan tuulen puuskahduksista pystytään myöhemmin tarvittaessa keskustelemaan. Lisäksi olisi tärkeää, että pystyisi myöntämään sen, että ei ihan tarkoittanutkaan sitä, mitä kiivastuksissaan suustaan päästikään. Useinhan tosiaan nuo kiukunpuuskahdukset läheisille on myös merkki siitä, että luottaa toiseen niin paljon, että luottaa toisen jäävän, vaikka itse puuskahtaisikin. Onhan tuossa siis jotain hyvääkin :)

Ikävää on se, jos esimerkiksi riidan yhteydessä heti uhkaillaan erolla tai sanotaan jotain muuta erittäin älytöntä ja/tai loukkaavaa, minkä tarkoitus ei ole oikeasti ole se, mitä sanotaan, vaan saada toinen varpailleen ja pelokkaaksi. Myös jatkuva nalkutus ja ikävistä asioista valittaminen on kohtuutonta toiselle, kuten kaikki muukin tarkoituksellinen ilkeily.

Minua usein surettaa, kun näen pariskunnan huutavan tai nalkuttavan toisilleen jostain ihan mitättömästä asiasta. En oikein ymmärrä, miten he viitsivät... miten he aktiivisesti uskaltavat pilata suhdetta jollain ihan pikkumaisella, turhalla asialla. Minä olen ollut jo sen verran pitkään yksin, saapunut töiden jälkeen tyhjään kämppään, viettänyt viikonloppuja itseni seurassa, että tiedän, miten tärkeää on läheisen tai läheisten läsnäolo. Minä tiedän, miltä tuntuu, kun ei ole ketään, kenelle sanoa lämpimiä sanoja ja silittää poskea. Tiedän, miltä tuntuu, kun ketään ei kiinnosta, mitä minulle kuuluu. Miten ihmisillä on siis varaa pilata välejään rakkaimpiinsa? Eikö heille tule koskaan mieleen, mitä lähimpien ihmisten katoaminen elämästä todella tarkoittaa?

Eräs harmittava asia on myös se, että miksi ihmeessä ihmiset eivät halua ottaa tukea vastaan lähimmäisiltä. Ymmärrän kyllä sen, että on tilanteita, jolloin tukea ei tarvita eikä kaivata, jolloin senkin asian voi siis sanoa. Joissain tilanteissa kuitenkin tuen tarjoamisesta saa vain ikävää kohtelua.

Minä olisin aikanaan niin valtavasti kaivannut tukea, kun minulla oli vaikeaa, mutta sitä ei ollut tarjolla. Edelleenkin olisin valmis antamaan paljonkin siitä, että saisin edes satunnaisesti tukea joltain lähimmäiseltäni, mutta olen alkanut jo hyväksyä sen tosiasian, että en ehkä koskaan tule saamaan tukea. Olen pärjännyt enimmäksen yksin tähänkin asti ja tiedän, että pärjään jatkossakin... ainakin enimmäkseen.

Surettaa se, miten paljon minulla tuntuu olevan nyt annettavaa toisille, mutta en vain osaa antaa eikä tilaisuuksiakaan juuri ole. Tosin en ole ihan varma, osaisinko tukea läheistä, kun minulla itselläni ei ole asiasta juuri kokemuksia.

Taidan olla herkkä ihmisten pahuudelle ja ilkeydelle. Masennus on vain saanut minut huomaamaan sen, että ilkeily on turhaakin turhempaa. Ei minulla ole aikaa ja energiaa moiseen.

No comments: