Kunpa osaisin olla lempeä itselleni. Nyt joulun aika on kuitenkin osoittanut, että en osaa, olen julma ja inhottava itselleni ja - erityisen julmaa kyllä - myös sisäiselle lapselleni, joka välillä parkuu hädissään. Ja minä liian usein lyön vain lisää piiskaa. Inhottavaa ja kovin turhaa. Pidänkö minä edes itsestäni?
Kyllä, minä pidän itsestäni. Olen mielestäni ihan hyvä tyyppi, sellainen "ok", joka ainakin pyrkii olemaan kiltti, reilu ja tasapuolinen läheisiään kohtaan, huomioivakin, silloin, kun osaa ja tajuaa. Paljon on parannettavaa, mutta oikeasti olen kuitenkin ihan ok, enimmäkseen pidettävä ihminen. Tylsä, mutta kukapa ei loppujen lopuksi olisi.
Mistä siis kumpuaa välillä päätänsä nostava itseinho, suorastaan viha itseäni kohtaan? Totta puhuen, minä olen tehnyt virheitä (kukapa ei olisi), mutta jostain syystä vuosia sitten tapahtuneet asiat ovat jääneet kaivertamaan mieltäni ja rankaisen silloisista virheistäni itseäni edelleen. Minun on myös vaikea hyväksyä itselleni tapahtuneita ikäviä asioita, vaikka ne eivät minun vikani olisi olleetkaan. Minä en pidä eräistä suurista asioista nykyisessä elämäntilanteessani (joka välillä käy jopa sietämättömän vaikeaksi sietää ahdistumatta), ja rankaisen tavallaan itseäni siitäkin, että en ole tämän parempaan elämään pystynyt. En pidä siitä tulevaisuudenkuvasta, joka väkisin näyttää maalautuvan horisonttiini. Siitäkin minä rankaisen jo itseäni, vaikka mitään ei ole vielä tapahtunutkaan. En kelpaa itselleni.
Minä siis pidän itsestäni kovastikin, mutta en pidä elämästäni, vallitsevista olosuhteista, jotka olen itse valinnoillani (siis osaamattomuudellani) luonut. Jotenkin säälin itseäni, aivan kuin olisin karulle maaperälle ajautunut kaikista kaunein kukka, jonka vallitsevat olosuhteet kaatavat: "Hyvä tyyppi, onnettomat ihmissuhde- ja elämäntaidot, surkea elämänkohtalo. Voi voi."
En usko pääseväni mihinkään, jos jatkuvasti rankaisen itseäni. Minun pitäisi oppia pitämään itsestäni riippumatta siitä, millaiset puitteet olen elämälleni rakentanut. "Kai minäkin voin olla olemassa, vaikka olenkin tällainen." Minä olen omalla tavallani rakastettava, varmasti. Kunpa oppisin silittämään itseäni, puhumaan lempeitä itselleni, pitämään hyvänä ja huolehtimaan.
Päällisin puolin kukaan ei varmaan huomaisi minussa mitään vikaa. Vain minä tiedän, mikä tai mitkä asiat ovat pielessä, mitkä asiat ovat kaatumassa muurin lailla päälleni. Tiedän jaksavani sinnitellä, mutta toivoisin vain niin kovasti, että sen sinnittelyn ei tarvitsisi olla näin vaikeaa. En ymmärrä, miksi minun nyt taas pitää nähdä sydäntäraastavan kipeänä eräitä asioita, tajuta ajan kuluminen ja omat mahdollisuuteni (tai niiden puute) saavuttaa itselleni tärkeitä asioita. Miksi ei voisi vain elää ja olla oivaltamatta? Sattuisi vähemmän.
Herkullinen palsternakkakeitto lämmittää vatsassani ja on aika rauhallinen olo. Yritän nyt opetella lempeyttä ja armoa itseäni kohtaan: loppuillan läsnä olen vain minä, hyvinvointini ja runsaasti lempeitä ajatuksia.
4 comments:
Voih, kuulostaa kovin tutulta tuo itsensä piiskaaminen. En tiedä minäkään miten oppisin pitämään itsestäni ja aina olen yhtä hämmästynyt, jos joku sanoo pitävänsä minusta ja haluaa viettää aikaansa kanssani.
Toisaalta välillä (ja tämä kuulostaa vähän ilkeältä) kun tutustun uusiin ihmisiin, herään yhtäkkiä ajatukseen, että eihän tuo ole sen kummempi. Sitä on vain niin tottunut asettamaan muut jollekin jalustalle ja pitämään itseään aina jotenkin huonompana. Jotenkin sitä ihannoi toisia ihmisiä, että tuolla on varmasti asiat paremmin kuin minulla, onpas se rento/mukava/kaunis/komea/menestynyt jne. Ja oikeasti sitä on itse ihan yhtä hyvä, jos vain pystyisi ajattelemaan itsestään niin.
Lempeämpää uutta vuotta 2009 sinulle!
-mari
Kiitos Mari! Hyvää ja lempeämpää uutta vuotta sinullekin!
Ei tuo mielestäni ole ilkeä ajatus, että toisesta ajattelee, että "eihän tuo ole sen kummempi". Onhan se oikeastaan aika tervettäkin, että ei enää alenna itseään suotta, vaan huomaa, että onkin *itse* ihan hyvä.
Minäkin olen helposti pitänyt toisia itseäni parempina, vaikka järki sanoisikin toista. Vaikka toinen olisikin jollain elämän osa-alueella minua menestyneempi, ei se silti sitä tarkoita, että olisin huono ihminen. Minä olen minä, ihan hyvä ihminen.
Uskoisin oppivani hiljalleen lempeämpää suhtautumista itseeni, ja ehkä ikäkin lisää sitä. Tuntuu vain siltä, että iän myötä joutuu luopumaan enemmän ja enemmän asioista ja haaveista, mikä toisaalta vaikeuttaa asiaa, mutta aion yrittää!
Voiiii! Mä tunnistan niin hyvin noita ajatuskuvioita. Että rankaisee itseään 'huonosta' elämästään. Jo edeltäkäsin moittii itseään siitäkin, ettei varmaan osaa rakentaa parempaa tulevaisuuttakaan...
Myös minä pidän itsestäni, mutta en (lainkaan) elämästäni.
Mutta se on kyllä ihan väärin, että SINUN elämäsi on sietämätöntä! Ei sen kuuluis olla! Ei ei!
Toivon sulle kestävyyttä ja PAREMPIA AIKOJA tulevaisuudessa! Ansaitsisit hyvää!!
Voi kiitos kannustavasta kommentistasi! Mikä siinä onkin, että meitä elämänsä kanssa tuskailevia kolmekymppisiä naisia tuntuu riittävän *huokaus*
Minulla on kyllä vielä ikäkriisiäkin, kun olen pyöritellyt päässäni ns. saavutuksiani ja niitä asioita, jotka ovat saavuttamatta... ja jäävätköhän saavuttamattakin.
Periaatteessahan minulla on moni asia hyvin, mutta on vain välillä niin vaikea olla. Pidän itsestäni ja olen kai hyvä tyyppi, mutta silti...
Kestävyyttä sinullekin! Ja ennen kaikkia parempia aikoja mahdollisimman pian! Sekin on tosi väärin, että sinunkin elämäsi on sietämätöntä. Ei sen kuuluisi olla, ei enää.
Post a Comment