Väsymyksestä väsymykseen

Olen kiitollinen viime viikon muutamasta hyvästä hetkestä. Oli kivaa, rentoa, pirteää, seurallista ja hyvää. Sain viimein nukuttua univelkojakin pois, ja se veikin 3 yötä. Vasta sen jälkeen pystyin olemaan siten, että oli normaali olo, pystyin lukemaan kirjaa nukahtamatta saman tien ja ei uuvuttanut.

Väsymyksen väistyttyä iski toisenlainen väsymys. Vaikka kävin lenkillä ja hiihtämässä, mieltäni painoi silti alakulon musta viitta, joka uuvutti sohvan (telkkarin ääreen) ja sängyn (kirjan lukeminen, nukkuminen) pohjalle.

Tunnen myös jossain määrin syyllisyyttä melkein olemattomiksi jääneistä joulumuistamisistani, vaikka en usko kenenkään huomanneen minun toimineen jotenkin toisin kuin aiemmin. Olin kiireinen ja väsynyt ennen joulua, joten en jaksanut panostaa asiaan, ja joulun aikaan ja sen jälkeen alakulo on vienyt viimeisetkin rippeet asian hoitamiselta. En tosin ymmärrä, miksi edes pohdin asiaa, kun tuskin se kenenkään mieltä on pahoittanut, elämää hankaloittanut tai mitään muutakaan pahaa tehnyt. Suurin osahan on keskittynyt joulun viettoonsa, kukin tavallaan. Miksi minä stressaan asioita, joita ei kannattaisi stressata?

Minä olen suunnattoman kiitollinen saamistani upeista joululahjoista ja muista muistamisista.

Onneksi arkipyhiä riittää vielä, ja sen myötä rauhallista vuoden vaihteen aikaa. Vielä on päiviä, jolloin voin vain jähmettyä sohvan pohjalle, liikkua hieman ulkona, jos huvittaa, ja olla piilossa arjelta ja pahalta maailmalta. Se tuntuu kivalta. Ei tarvitse olla eikä esittää mitään.