Työelämä kovenee

Olen blogissani kritisoinut työnantajaani ja työkavereitani jonkin verran, vaikka usein mielessäni pistääkin se, että "saako" niin tehdä. Kirjoitan anonyyminä enkä paljasta "oleellisia" tietoja, mutta silti tahoista ja henkilöistä valittaminen tuntuu jotenkin väärältä. Toisaalta olen ajatellut asiaa siltä kannalta, että ei minulla oikeastaan ole ketään henkilöä tai mitään kanavaa, johon avautua asioista, joten miksi en voisi kirjoittaa asiaa täällä, internetissä sijaitsevassa pienessä lokerossani. On täällä valittaminen siis oikein tai väärin, aion edelleen jatkaa rajoitettua kritisointiani. Ei sekään oikealta tieltä tunnu, että kaiken inhottavan vain sulkee sisäänsä ja kestää... vaikka täytyy sanoa, että asioilla on aina useampi puoli eikä omani toki ole se koko totuus. Se on vain "totuus", jonka minä näen ja koen juuri nyt.

Ennen kritisointia täytyy mainita, että on työssäni ja työkavereissani helmiäkin, todellakin. Suuntaus viime aikoina on vain ollut selkeä, sekä työnantajan puolelta harkittu, ja se suunta on huonontuminen.

On ollut uskomatonta seurata viime kuukausina, kuinka työilmapiiri romutetaan täysin harkitun näköisesti ja tietoisin askelin aivan oppikirjamaisesti. On jotenkin vaikea uskoa, että ihan kaikki askeleet olisivat olleet harkittuja, mutta en voi sitä oikeasti tietää. Suunta on ollut kuitenkin selkeä. Asioita on pehmitetty erilaisilla voivotteluilla, maailmantalouteen vetoamalla, kauniilla kirjoituksilla ja pehmittely-yrityksillä, mutta taustalla jylläävät kovat voimat, kova johtajuus ja markkinavoimat. Vaikka olisi sata kaunista kirjallista tavoitetta, niin käytännön toimet ne merkitsevät, ja tarkemmin ajateltuna nimenomaan ne ovat olleet (piilo)inhottavia.

En viitsi kaikkea inhottavuutta luetella, mutta epävarmuuden ylläpitäminen ja pitkittäminen on yksi asia. Työntekijöiden yllyttäminen kilpailemaan toisiaan vastaan on myös yksi ja suosikkityöntekijöiden näkyvä suosiminen. Työntekijöitä voidaan todellakin laittaa arvojärjestykseen, jonka annetaan hieman näkyäkin. Tärkeintä tuntuu olevan se, että työntekijät eivät liikaa luota asemaansa ja heidät laitetaan ponnistelemaan pelolla ja keskinäisellä kilpailulla.

Minä en millään taivu tuollaisiin inhottavuuksiin eivätkä ne motivoi minua, päinvastoin. En  ole enää sitoutunut, innostunut ja kiinnostunut. Minulle tulee ihan sellainen olo kuin olisi myymässä aatteitani, kuten vihreät ovat hallituspaikkansa vuoksi tehneet, ja se ei tunnu kivalta. Samalla minun olisi kuitenkin syytä muistaa, että työelämä on vain työelämää eikä sitä ole syytä ottaa turhan vakavasti. Hankin rahaa itselleni ja sillä siisti. Muuta olisi kiva olla, mutta juuri nyt ei ole ja sillä siisti. Työelämä on koventumassa ja kehitys jatkuu siihen asti, kunnes... mitä? En minä vain tiedä. Toivottavasti koveneminen ja ns. tehostaminen joskus loppuvat.

Pitäisi pohtia joskus jotain muutakin taas kuin näitä työelämän kovenemiseen liittyviä asioita, mutta toisaalta kirjoitusaiheeni kumpuavat sen hetkisistä murheistani ja iloistani. Juuri nyt minä haaveilen hyvästä työelämästä, jota kohta ei ehkä ole muualla kuin unissa...