Yksinäinen ostaa tukea ja apua

Olen tässä viimeisten viikkojen aikana tajunnut luovuttaneeni sen suhteen, että minulla voisi joskus olla edes jonkinlainen sosiaalinen verkosto. En enää usko, että jollain ihmeen konstilla pystyisin pääsemään osaksi jotain sosiaalista yhteisöä, porukkaa, kun minulla ei ole mitään taitoja siihen, eikä ole koskaan ollutkaan. Ei minulla ole koskaan tainnut edes olla verkostoa, jos ei lapsuuden perhe-elämää laske mukaan, mutta jotenkin olen lapsellisesti pitänyt itsestään selvänä sitä, että kyllähän kaikilla on jonkinlainen verkosto. Karua kyllä, näin ei todellakaan ole.

Tällainen yksinäisyys surettaa minua. Jos tarvitsisin jotain apua tai sosiaalisen verkoston tukea, en voi sitä (koskaan) saada (enkä siis voi myöskään antaa omaa tukeani tai apuani, koska ei ole ketään kenelle sitä antaa, ja tämäkin surettaa). Jos tarvitsen apua, joudun siitä usein maksamaan enkä usko, että tämä asia tästä miksikään muuttuu. Jos siis esimerkiksi muutan, maksan muuttofirmalle.

Luovuttaminen tarkoittaa sitä, että toimenpiteet tilanteen muuttamiseksi on lopetettu. En ole viime aikoina juuri edes yrittänyt olla sosiaalinen, koska en koe sen muuttavan enää mitään. Ystäviä, kavereita ja tuttavia on edelleen ilo tavata, mutta siihen se jääkin (Eiköhän minulla jotain ystäviä, kavereita ja tuttavia tule aina olemaan, mutta se on eri asia kuin verkosto tai kaveripiiri). On helpompaa alistua ja yrittää tehdä muista elämän osa-alueista itselleen mieluisampia.

Tässä on toki kyse myös epäonnistumisen pelosta: en jaksa enää sosiaalisia epäonnistumisia, tuntemuksia omasta huonommuudestani ja muistutuksia sosiaalisten taitojeni puutteesta. Haluaisin olla aktiivinen ja osallistua, mutta osanani näyttää olevan jäädä kyynärpäitään käyttävien jalkoihin ja sivustakatsojaksi. Eli minulle ei ole paikkaa.

Ulkopuolisuuden tunne nostaa pintaan katkeruutta, jolta toivoisin välttyväni. Katkeruus sisältää aina vihaa, ja se on kuluttava tunne ja erottaa vielä lisää muista. Tarvitsisin parempaa kykyä hyväksyä oman osani ja roimasti rohkeutta tehdä suurempia muutoksia muilla elämän osa-alueilla, joilla voisin yrittää kompensoida sosiaalisen elämäni puutoksia. Uskon voivani elää ilman sosiaalistakin verkostoa, mutta jotenkin minun pitäisi saada katkeruuteni haudattua.

Enhän ole kai koskaan ollutkaan mikään seurapiiri-ihminen, mutta kyllä minunkinlaiseni kaipaa edes jonkinlaista tietoisuutta ihmisryhmästä, johon kuuluu. Kun sitä tietoisuutta ei voi omien taitojen puutteen vuoksi saavuttaa, olisi mukava löytää tällekin yksinäiselle sudelle mieluisa polku kulkea.