Monday, June 22, 2009

Yksinäinen ostaa tukea ja apua

Olen tässä viimeisten viikkojen aikana tajunnut luovuttaneeni sen suhteen, että minulla voisi joskus olla edes jonkinlainen sosiaalinen verkosto. En enää usko, että jollain ihmeen konstilla pystyisin pääsemään osaksi jotain sosiaalista yhteisöä, porukkaa, kun minulla ei ole mitään taitoja siihen, eikä ole koskaan ollutkaan. Ei minulla ole koskaan tainnut edes olla verkostoa, jos ei lapsuuden perhe-elämää laske mukaan, mutta jotenkin olen lapsellisesti pitänyt itsestään selvänä sitä, että kyllähän kaikilla on jonkinlainen verkosto. Karua kyllä, näin ei todellakaan ole.

Tällainen yksinäisyys surettaa minua. Jos tarvitsisin jotain apua tai sosiaalisen verkoston tukea, en voi sitä (koskaan) saada (enkä siis voi myöskään antaa omaa tukeani tai apuani, koska ei ole ketään kenelle sitä antaa, ja tämäkin surettaa). Jos tarvitsen apua, joudun siitä usein maksamaan enkä usko, että tämä asia tästä miksikään muuttuu. Jos siis esimerkiksi muutan, maksan muuttofirmalle.

Luovuttaminen tarkoittaa sitä, että toimenpiteet tilanteen muuttamiseksi on lopetettu. En ole viime aikoina juuri edes yrittänyt olla sosiaalinen, koska en koe sen muuttavan enää mitään. Ystäviä, kavereita ja tuttavia on edelleen ilo tavata, mutta siihen se jääkin (Eiköhän minulla jotain ystäviä, kavereita ja tuttavia tule aina olemaan, mutta se on eri asia kuin verkosto tai kaveripiiri). On helpompaa alistua ja yrittää tehdä muista elämän osa-alueista itselleen mieluisampia.

Tässä on toki kyse myös epäonnistumisen pelosta: en jaksa enää sosiaalisia epäonnistumisia, tuntemuksia omasta huonommuudestani ja muistutuksia sosiaalisten taitojeni puutteesta. Haluaisin olla aktiivinen ja osallistua, mutta osanani näyttää olevan jäädä kyynärpäitään käyttävien jalkoihin ja sivustakatsojaksi. Eli minulle ei ole paikkaa.

Ulkopuolisuuden tunne nostaa pintaan katkeruutta, jolta toivoisin välttyväni. Katkeruus sisältää aina vihaa, ja se on kuluttava tunne ja erottaa vielä lisää muista. Tarvitsisin parempaa kykyä hyväksyä oman osani ja roimasti rohkeutta tehdä suurempia muutoksia muilla elämän osa-alueilla, joilla voisin yrittää kompensoida sosiaalisen elämäni puutoksia. Uskon voivani elää ilman sosiaalistakin verkostoa, mutta jotenkin minun pitäisi saada katkeruuteni haudattua.

Enhän ole kai koskaan ollutkaan mikään seurapiiri-ihminen, mutta kyllä minunkinlaiseni kaipaa edes jonkinlaista tietoisuutta ihmisryhmästä, johon kuuluu. Kun sitä tietoisuutta ei voi omien taitojen puutteen vuoksi saavuttaa, olisi mukava löytää tällekin yksinäiselle sudelle mieluisa polku kulkea.

9 comments:

Niina said...

Voi ihme, tuli ihan vedet silmiin. Tämä kirjoitus oli niin suoraan omasta elämästäni.
Voimia! Sosiaalittomuuden hyväksyminen on vaikeaa. Itsekin olen heittänyt hanskat tiskiin enää yrittää. Sairaanhoitajani puolsi että laittaisin ilmoituksen kaupan seinälle. Jotenkin epätoivoinen ajatus järjellä ajateltuna.

Hehkuvainen said...

Surullista :/.

Ja sinällään tuttua, että olen itse enemmän yksilöystävä kuin ryhmäystävä. Olin aikoinaan exälle tosi kateellinen siitä, että sillä oli semmoinen tiivis kaveripiiri, ja mulla ei. Mutta nykyään minulla on asiat ihan mukavasti.

En jaksa uskoa, että porukat syntyisivät järjestelemällä ja yrittämällä. Sinulla on sentään ystäviä ja kavereita, niin kuin sanoit. Heidän kauttaan se tapahtuu, jos jostain, ja käsittääkseni aika salakavalasti. Ei lohduta, arvaan ma.

Voimia!

Tiedäthän, että minulta voit aina pyytää apua, jos apua tarvitset.

Ipo said...

Oi ei, liikuttava postaus! Musta on niin surullista, jos susta tuntuu tuolta! Ei sun kuuluis olla noin yksin!! Sähän olet kiva (fiksu, miellyttävä, empaattisen oloinen yms hienoa) ihminen!

Jos asuttais lähempänä, niin sä kuuluisit minun puolestani ilman muuta ihmisiin, joita haluaisin konkreettisestikin auttaa! (Esim. mainitsemasi muuttoapu ym., ei tosin ole mahdotonta tulla täältäkään muutto- tai muuksi avuksi, jos tarviit.)

...

Erittäin tuttuja keloja kyllä mullekin nuo. Sillä erotuksella, että mulla on mielestäni joskus (kauan sitten) ollut sosiaalinen verkosto, nyt vain surulliset muistot, eikä voimia (uskoa, toivoa) rakentaa verkostoa uudestaan, uusista ihmisistä.

Pitkä tarina miksi olen tähän jamaan joutunut. Tässä kuitenkin nyt olen, eikä muutosta parempaan ole juurikaan havaittavissa.

Välillä käännän veistä haavassa muistelemalla menneitä ja/tai vertailemalla elämääni monien tietämieni, sosiaalisen yltäkylläisyyden ympäröimien ihmisten elämään. Kuinka käsittämättömän paljon parempaa (lempeämpää, turvallisempaa) elämä heille onkaan!

AAMU said...

Mina lohduttaudun silla, etta olen hermostorakenteeltani introvertti ihminen, jollaiset toki myos tarvitsevat muita ihmisia, pienen piirin, ymparilleen. Mutta maailma tuntuu vaativan, etta ollakseen onnistunut, pitaa olla 'verkosto'.

Nan said...

Kiitos kivoista kommenteistanne :)

Niina: sairaanhoitajasi ehdotus kuulostaa kyllä epätoivoiselta enkä usko sen olevan tie parempaan. Eiköhän niitä ihmisiä löydä ihan jotenkin muuten kuin kaupan ilmoitustaululta... siis jos ylipäätään löytää. Muuten ei auta kuin hyväksyä tilanne :(

Hehkuvainen: kiitos lohdutuksesta ja avun tarjouksestasi :) Tosi mukavaa tietää, että on joku, jolta kysellä apuja :) Olen toki ihmistyyppinäkin enemmän sellainen yksilöystävä, mutta se tuo helposti turvattomuuden tunnetta, jos niitä ystäviä yhtäkkiä onkin vähemmän kuin ennen. Jos olisi vaikka läheinen suku, toisi sekin jotain turvaa.

Ipo: Kiitos tarjouksestasi :) Surettaahan minua sekin, kun minusta ei ole apua kenellekään eli en vain yksipuolisesti kaipaile apuja... vaan sellaista kivaa vastavuoroisuutta, turvaa.

Ikävä kuulla, että sinulta on kadonnut verkosto. Se on iso asia ja todellakin tiedän, että ei sellaista enää helpolla luoda. On uskomattoman kolkko olo, jos tuntuu, että turvaverkostoa ei ole... Minuakin kirveltää kuunnella toisen ihmisten puheita heidän sosiaalisesta elämästään, kun tietää sellaisen turvaverkon helpottavan elämää TOSI paljon. Toivottavasti me molemmat kuitenkin edes joitain kivoja ihmisiä tunnetaan aina, joilta voisi saada jotain tukea ja apua tarvittaessa... Voimia!

Aamu: Minäkin lohduttaudun sillä, että olen selvästi luonnostaan "pienen piirin ihminen". Pieni piiri on vain kovin herkkä: jos jokin osanen katoaa, se on iso osa kokonaisuudesta. Paljonko jää jäljelle? Nykyään onnistuminen tuntuu tosiaan vaativan monenkinlaisia verkostoja sekä työ- että vapaa-ajalla. Verkostojen ulkopuolella olevaa "ei oteta mukaan", vaan ennemmin hengaillaan kaverin kanssa (siis työpaikoissakin suhteilulla on merkittävä rooli).

N- said...

Kirjoitus kosketti, en voi sanoa, että näin 17 vuoden iällä "elämänkokemukseni" olisi suuren suuri tai sanoistani erityistä apua olisi, mutta ei saa luovuttaa :)

Nan said...

N: Tietynlainen "luovuttaminen" (eli liiasta yrittämisestä luopuminen) on ihan hyvästä, kun sitten voi keskittyä itselleen mukaviin asioihin sen sijaan, että miettisi ikäviä asioita. Mukavia asioita tehdessä taas jotain muita ongelmia voi ratketa kuin itsestään :)

N- said...

kyllä toki. Enkä sitä tarkoittanutkaan, että pitäisi yrittämällä yrittää, mutta nimen omaan sitä että toivosta ei saa luopua, ja keskittyessään muihin itselle tärkeisiin asioihin muistaisi kuitenkin olla valppaana mahdollisuuksia kohtaan :)

Nan said...

Valppaus on hyvä, mutta huonoina hetkinä haluaa niin kovasti sulkea silmänsä kaikelta, mikä näyttääkin mahdollisuudelta... jotta ei sitten pettyisi karvaasti. Taas.