Thursday, August 27, 2009

Itseni etsiskelyä menneisyyden kautta

Olen ollut kovin pohdiskeleva viime viikkoina. Viime päivät olen antanut mieleni askarrella menneisyyden asioiden parissa, erityisesti sukuuni liittyen. Olen pohtinut erään sukuhaarani asuinpaikkoja, elämäntapaa, ihmisiä ja ihmissuhteita. Miksi he ovat eläneet siten kuin ovat eläneet, miten he ovat tulleet toimeen, mitkä ovat olleet heidän haasteitansa ja mikä on lopulta pakottanut suureen muutokseen.

Olen katsellut vanhoja valokuvia tai tuoreita kuviani vanhoista paikoista ja yrittänyt kuvitella itseäni asumaan ja elämään niihin tiloihin ja aikoihin. En tiedä, miksi olen tehnyt niin, mieleni on kai vain yrittänyt rakentaa tarinaa menneestä, joka on oikeasti ollut olemassa, ja olen yrittänyt suhteuttaa itseni siihen, sen tarinan jatkoksi. Kai jollain tavalla haluaisinkin olla osa tarinaa, en tiedä.

Ehkä menneisyyttä pohtimalla yritän luoda oman elämäntarinani ja -tarkoitukseni. Nähdä oman paikkani ja ehkä jopa tulevaisuuteni tai ainakin toiveeni tulevaisuuteni suhteen. En ole tiennyt sukuni tarinoita kuin ripauksen sieltä ja toisen täältä, ja vieläkin on (liian) paljon tietämättä, mutta nyt tiedän rippeitä jo sen verran, että voin ketjuttaa niitä tarinoiksi, elämänkohtaloiksi. Moni asia on pysäyttänyt minut pohdiskelemaan. Elämä on muuttunut tosi paljon viime vuosikymmenien aikana.

Minua kiinnostaa sukuni historia hyvin paljon, mutta en voi saada siitä enää paljoakaan tietoja. Siksikin kai paikkailen mieleni punomia tarinoita kuvittelemalla itseni kymmenien vuosien takaisiin aikoihin ja paikkoihin toivoen löytäväni jotain itsestänikin sieltä. En tiedä, löydänkö.

Ehkä yritän hahmottaa suurempaa kokonaisuutta, jotta ymmärtäisin elämää. Eipä elämää silti kai voi ymmärtää, vaikka tietäminen hyvältä tuntuukin. Eikä kai omaa elämäänsä ja paikkaansa siinä voi menneisyydestä löytää, mutta kai historia jotain pohjaa antaa sille uudelle, jota jokaisen on pakko rakentaa.

Minä olen tehnyt jotain omia ratkaisujani elämässäni tähän mennessä, mutta suurinta osaa niistä en koe omikseni. Ehkä olen vielä sen ikäinen, että etsiminen kuuluu asiaan, mutta luulen alkavani nyt hieman löytääkin jotain. Toivottavasti osaisin myös rakentaa omaa polkuani siihen suuntaan, mikä on ominta minua, jotta en joutuisi harmittelemaan loppuikääni selkeästi väärään suuntaan vieneitä valintojani. Toisaalta, virheistähän oppii.

10 comments:

AAMU said...

Onpas kiinnostavaa! Minulla oli jokunen vuosi sitten intensiivinen sukuhistoriallinen projekti, jossa jäljitin jatkosodan alussa kaatuneen isoisäni tarinaa. Aihe "vain" putkahti päähäni ja vei tyystin mukanaan. Suullisen tiedon lisäksi tein paljon arkistotyötä, kävin kymmenkuntakertaa Sota-arkistossa lukemassa isoisän komppanian papereita. Miten tarkasti ja paljon noissakin oloissa papereita tehtiin, mutta yksittäisestä ihmisestä niin jää niin vähän jälkiä, vaikkapa isoisän napakka omakätinen kuittaus päivärahasta vain viikkoa ennen kohtalon hetkeä. Ja jotain outoa koko prosessiin tuli. Sain mm. tilaisuuden "sattumalta" vierailla sillä Venäjän puoleisella paikalla, jossa tuo viimeinen rynnistys tapahtui, ja varmaan olin siellä ensimmäisiä suomalaisia sitten sodan jälkeen.

Eeva Kilpi on kirjoittanut, että aika ajoin kuolleemme kutsuvat meitä luokseen tarkoituksenaan virittää kiinnostuksemme heihin. Näin kävi minunkin kohdalla. Sitten meidän pitää lähettää kuolleet takaisin. Minulle jäi kirjoitelma, erittäin hyvä, jonka mielelläni jossain julkaisen, sitten kun sopiva tulee vastaan. Ja prosessi on opettanut, että näin tulee käymään.

Kaikenlaista omaksuu: ryhtyy katsomaan metsää mahdollisena taistelumaastona, yrittää löytää peilikuvastaan isoisän piirteitä, näkee unia, jossa viime vaiheista vielä joku jotain muistaa.

Muuten, isoisäni yksi etunimi oli Pekka, nyt vasta älysin, mistä gmailin käyttäjänimen olen ottanut.

Löytääkö itsensä menneisyydestä? Ei oikein tiedä, mutta matka menneisyyteen opettaa ihmisistä, elämästä ja sen väistämättömistä kummallisuuksista paljon. Joskus tulee mieleen, että elämme samaa elämää.

korianteri said...

Mielenkiintoista! Minuakin on viime vuosina kiinnostanut sukuni menneisyys. Suvussamme on asuttu monilla eri paikkakunnilla ympäri Suomea, ja useimmissa näistä en ollut käynyt. Muutama vuosi sitten aloin tehdä pieniä, viikonlopun kestäviä matkoja näille paikkakunnille, katsomaan paikkoja, joissa eri esivanhemmat ovat eläneet. Joka paikassa olen tuntunut ymmärtäväni vähän paremmin näitä sukulaisia, heidän motiivejaan, ja miksi heistä on tullut sellaisia kuin olivat. Ja mikä mielenkiintoisinta, paikkojen näkeminen livenä on avannut kaikenlaisia uusia kysymyksiä.

On myös mahdollista vierailla Kansallisarkistossa ja maakunta-arkistossa vanhoja dokumentteja tutkimassa, mutta niin pitkälle en ole ainakaan vielä mennyt.

Tuo matkailu on jotenkin tehnyt menneitä asioita konkreettisemmiksi ja asettanut niitä mittasuhteisiinsa. ("Siis näin pieni oli koulu jossa hän kävi" tms.) Ja antaa se jotain varmuutta itsestään, kun tietää millä pohjalla seisoo, sen sijaan, että seisoisi pimeän, tuntemattoman pohjan päällä.

AAMU said...

Tuo ajallinen näkökulma on ensimmäisiä asioita, jonka hämmästyksellä oppii. Isoisäni suku asui saman pitäjän alueella 11 sukupolvea ja sitten 2. maailmansodan jälkeen, pum, suku levittäytyi ympäri maata seuraten yleistä trendiä maalta kaupunkiin. Isoisä jo aavisteli muutoksen ja vannotti vaimoaan viimeiseksi jääneessä tapaamisessaan kouluttamaan lapset ammatteihin. Näin myös kävi.

Sitä jää miettimään, miten nuo 11 sukupolvea vielä näkyvät meissä. Katkos entiseen kun ei voi olla täydellinen, kun ihmisistä on kysymys. Jo se, että etsimme "juuriamme", tätä todistaa.

Anonymous said...

Oletteko ajatelleet, miten valokuvat voivat kertoa paljon enemmän kuin "pelkän kohteensa"? Perhealbumeissa yleensä on kuvia iloisista tapahtumista, juhlista, matkoista. Kuvan ottajalla on eräänlaista valtaa kuvattaviinsa, koska hän voi päättää ketä kuvataan, missä tilanteessa jne. Jostain perheen lapsesta saattaa olla kymmeniä kuvia ja toisesta paljon vähemmän. Kuvan kohde on jollain tavalla ollut merkittävä kuvaajalle, koska hänestä on "kannattanut" ottaa kuva.

Olen viime aikoina hurahtanut valokuvaukseen, vaikka aikaa sille ei riittävästi olekaan. Jos olisi mahdollisuus tehdä mitä tahansa, lähtisin opiskelemaan valokuvausta... Onko teistä mukava katsoa valokuvia itsestänne vai tuleeko olo, että miksi hiukset roikkuu tai naama kiiltää?

Nan said...

Aamu: mielenkiintoista! Projektisi on varmasti ollut mukaansatempaiseva ja innostava. Kiitos, kun kerroit siitä. Toivottavasti kirjoitelmasi tulee vielä esille jotain kautta.

Ehkä minäkin paneudun joskus sukuuni yhtä innokkaasti kuin sinä. En tiedä, mikä menneessä niin kovin kiehtoo, mutta jokin siinä on. Erityisesti vanhat sukuni paikat vetävät minua puoleensa, koska paikan päällä ollessani saan parhaiten tuntumaa menneeseen ja ehkä jopa menneisiin ihmisiinkin.

Ehkä Eeva Kilven sanomisessa on jotain perää. Minullakin tämä innostus menneeseen on aina ollut pienenä kipinänä, mutta nyt tilaisuus roihahdutti sen liekkeihin. Jos minulla olisi nyt paremmin aikaa, perehtyisin asiaan syvällisemmin. Ehkä sitten joskus.

Ei itseään kai menneisyydestä löydä, mutta ehkä jotain palasia itseensä, ymmärryksen rippeitä.

Luulen, että olet oikeassa tuossa, että kun lukemattomia sukupolvia on elänyt samoilla paikoilla, se ei voi olla jättämättä jälkiään meihinkin. Tuo sama maalta kaupunkiin -muuttoliike näkyy vahvasti omassa suvussanikin, enkä ole ollenkaan varma, onko moinen muuttoliike enää ollut hyvinvointiamme palveleva... Minä tosin en tiedä suvustani kuin kolmen sukupolven päähän :(

Korianteri: tosi hyvä idea! Minä nimenomaan pidän paikoista, joten tuo ideasi tehdä viikonloppuretkiä sukusi vanhoille paikoille on aivan loistava :) Olen kyllä sitä mieltä, että asuinpaikka vaikuttaa ihmiseen hyvin paljon, joten vanhoja paikkoja katselemalla saa nähdä siivun menneestä elämäntavasta ja sen ihmisistä.

Nan said...

Anonyymi: Olen pohtinut valokuvissa tuota toistakin puolta, eli mitä kaikkea kuvat kertovatkaan. Sen huomaa, että joistakin on paljon enemmän kuvia kuin toisista ja se ihmetyttää. Minua kiehtoo erityisesti vanhat valokuvat.

Siedän omia kuviani vahtelevalla menestyksellä. Joskus siis katselen (mielestäni) kulahtaneen näköistä naamaa ja ihoni virheitä, mutta joskus ihailen, miten hyvin minut on saatu ikuistettua. Olen tajunnut myös sen, että minusta ei ole kovin paljon kuvia, mikä taitaa johtua yksinäisyydestäni.

Anonymous said...

Olin viime syksyn ja kevään eräällä valokuvauskurssilla, jossa silloin tällöin puhuttiin voimauttavista valokuvista. Eli kuvista, jotka antavat voimia (joiden katselemisesta tulee hyvä mieli). Kurssin vetäjä muuten sanoi, että hyvä kuvaaja osaa ottaa kenestä tahansa kauniin kuvan;) Olen tehnyt kuuden kuvan kuvasarjan, jonka aion viedä työpaikalle (siellä voimautusta tarvitaan) saadakseni positiivista mieltä.

Mulla oli äsken mielessä jokin tosi syvällinen juttu, mutta se karkasi jonnekin... Jos olet kiinnostunut voimauttavista valokuvista, googlaamalla Miina Savolainen löytää varmasti paljon mielenkiintoista asiaa. Hän on ollut mukana projektissa, jossa kuvattiin lastenkodissa asuvia nuoria jne.

Nan said...

Minäkin olen ollut valokuvauskurssilla, mutta siellä opetettiin sellaisia asioita, joista ei itselleni suuresti hyötyä ollut oman valokuvaukseni kannalta. En ole kuullutkaan voimauttavista valokuvista, aihe kuulostaa mielenkiintoiselta! Se voisi olla lähempänä omaakin valokuvaustani ja mielenkiinnon kohteitani, sekä sitä, mitä valokuvaukselta haluankin.

Uskon hyvin, että nimenomaan töissä tarvitsisi voimauttavia valokuvia (tai mitä tahansa). Minä olen pitkään harkinnut jonkin itselleni tärkeän kuvan viemistä töihin, mutta en ole saanut aikaiseksi.

Kiitos vinkistä! :)

Anonymous said...

Eipä kestä :) Minä laitoin melkein ensityökseni valokuvat työhuoneen seinälle (tänään eka työpäivä hoitovapaan jälkeen). Huone on aika ankea, joten sitä on "pakko" hieman koristella. Juuri mikään ei ollut poissaoloaikanani muuttunut (en tarkoita työtehtäviä vaan työympäristön mielialaa). No, se ei sinänsä ollut yllätys ;( Pidetään silti lippu korkealla, vai mitä! Työssä pakko vetää tietynlaista roolia, mutta se ei kuitenkaan ole ihan lopullinen totuus, millainen ihminen sitä todella on.

Nan said...

Hyvää työn alkua! On varmasti melkoinen muutos (koko perheelle) tuo työhön palaaminen elämän rytmille.

Huoneen koristeleminen on hyvä idea :) Minulla ei ikävä kyllä ole sellaista ylellisyyttä ja rauhaa, että olisi oma huone :( Ikävä kuulla, että työympäristösi mieliala ei ole muuttunut. Eikä se taida muuttuakaan, jos samat ihmiset pörräävät samojen työtehtävien parissa. Omalla kohdallani en usko parannukseen ennen kuin vaihdan hommia (ja sitä kautta työkavereita).

Mutta, jotenkin nyt on toistaiseksi sinniteltävä! Jotain roolia yritän edelleen töissä pitää yllä, vaikka vähemmän jaksankin roikottaa kulisseja (eli kiinnostusta työhön ja ihmisiin) mukanani. Työ on vain työtä, ehkä joskus löytyy jotain itselle sopivampaa hommaa.

Mukavaa viikon jatkoa! :)