Olen nähnyt ja kuullut ihmisten (pariskuntien, ystävien) riitelevän keskenään, ehkä aikansa mököttävänkin ja myöhemmin sopivan. Tunteiden tuulettaminen näyttäisi kuuluvan ihmissuhteiden kehityskulkuun, koska elämä ei mitenkään voi olla aina kitkatonta, ongelmatonta ja molempien osapuolien mielen mukaista. Jatkuva tasainen arki on toki mahdollinen, mutta voi myös sisältää ongelmien kätkemistä.
Riita repii molempien osapuolien todelliset näkökulmat esille ja usein kyse ei ole elämää suuremmista asioista. Se voi tapahtua liioittelevin ja jopa vääristelevin sanankääntein, mutta tunteiden tuuletuttua (kannattaa odottaa tunnekuohun ohimenemistä) asioista usein voi keskustellakin jo asioina. Sen jälkeen tilanne voi olla jopa parempi kuin aiemmin avoimuuden puhdistaessa ilmaa tai pahimmassa tapauksessa on aika suunnata omille teilleen.
Teoriassa tiedän riidoista yhtä ja toista. Silti minulle riitaan liittyy ajatusketju: riita --> ihmissuhteen katkeaminen. Eikä välttämättä tarvitse olla edes kyse riidasta, vaan "asiaksi" käy ihan väärinkäsityskin, pieni mielipaha tms. toisin sanoen asian ei tarvitse olla edes mikään iso, se vain paisuu jotenkin omituisiin mittasuhteisiin.
Minulla ei ole montaa ystävää. Minulla on kuitenkin ollut ihmissuhteita, joissa olen jopa avautunut jonkin verran, ja aikanaan tekikin näitä ihmisiä sanoa ystävikseni. En kuitenkaan enää kutsuisi heitä ystävikseni, kun ajattelen, miten pienestä kitkasta he ovat minut hylänneet. Heitä on ollut yllättävän monta viime vuosina, niin monta, että minun tekisi mieli ajatella olevani itse pahasti viallinen. En kuitenkaan tee niin, koska mitäpä se hyödyttäisi.
Ei siis ole tarvittu kummoistakaan asiaa, kun minun suuntaani on kaikki kommunikointiluukut lyöty kiinni. Eräs ei saanut tahtoansa läpi, vaikka minulla oli perustelut sille, miksi en yksinkertaisesti jaksanut joustaa enää enempää (ajankäyttöön liittyvä asia). Toiselle ei saanut sanoa kuin häntä miellyttäneitä asioita. Yhdelle olisi pitänyt muistaa kertoa kaikki mahdollinen tapahtunut. Olisi ilmeisesti myös hyvä pitää yllä rautaista itsehillintää, jotta sanoisi vain harkittuja ja neutraaleja asioita höystettynä hyväksytyillä mielipiteillä.
Kun en huomannut, tajunnut ja ymmärtänyt, niin kävi miten kävi. Sitten olikin jo aivan liian myöhäistä.
En jaksa käsittää tuollaisia ihmisiä, jotka katkaisevat kaikki keskustelukanavat. Olen minäkin saattanut tehdä niin hetkeksi, jotta tunteeni ovat asettuneet, mutta mitään lopullista se ei ole ollut. En minä jaksa jostain yhdestä lausahduksesta mököttää lopun ikääni. Asiat asioina ja suhteellisuudentajua kehiin, elämä sisältää oikeitakin huolia (sinällään mitenkään mielipahaa vähättelemättä).
Surettaa vain se, miten olen menettänyt luottamukseni ihmisiin. Tuntuu todella kannattamattomalta avautua kenellekään, kun todennäköistä on, että toinen suuttuu jonain päivänä harkitsemattomasta lausahduksestani ja häipyy iäksi. Tulee tunne, että ei kannata panostaa. Vai pitäisikö ihmissuhteita oletuksenakin pitää kertakäyttöisinä, niin kuin näyttää olevan ajan tapa? "Ei sovi minun hipiälleni, vaihdanpa parempaan."
En sano, että ihmissuhteissa pitäisi väkisin sinnitellä. Ei toki. En vain ymmärrä, mikä asia voi olla sellainen, että keskustelulle (edes yhdelle sanalle) ei ole enää sijaa. Miten yksi, ehkä jopa vain muutaman sekunnin mittainen hetki, voi mitätöidä koko aiemman, kenties jopa tosi hyvänkin historian. Näköjään voi ja sen kun vielä ymmärtäisi. Minusta sanaton hylkääminen on kostamista ja todella häijyä sellaista.
(Täytyy nyt tähän loppuun vielä mainita, että ei minua sinällään haittaa se, että nämä ihmiset päättivät lähteä omille teilleen. Toki olen loukkaantunut syytöksistä, joihin en saanut vastata, mutta totta puhuen en todellakaan kaipaa näitä ihmisiä enää. Minusta on hyvä lähteä eri teille, kun näkemys ystävyydestä on niin kovin erilainen (esim. yksi hetki voi mitätöidä toisen ihmisen täysin). Ainoa asia, mikä vaivaa on se historia, mikä näissä suhteissa oli myös hyvää: olisi ollut hienoa kiittää niistä lukemattomista yhteisistä hetkistä, joista olen aidosti kiitollinen. Siis jotenkin hyvästellä.)
5 comments:
No enpä ymmärtäisi minäkään. Siis sitä että välit katkaistaan lopullisesti heti pienen vastoinkäymisen tullessa. Sellaista harrastavat ihmiset eivät kyllä tule saamaan kovinkaan kestäviä ihmissuhteita, arvaan ma.
Miten sulla voikin olla niin samanlaisia pulmia kuin mulla? :O
Todella usein kun avaan blogisi, kirjoittelet juuri jostakin jutusta jota minäkin olen ajankohtaisesti pähkäillyt! Nyt esimerkiksi sitä, että miksi ns. ystäväni eivät kestä multa mitään, mutta itse kaatavat KAIKEN niskaani, milloin vain, silloinkin kun se ei mulle sovi. (Esim. en jaksa mitenkään pysytellä hereillä kuuntelemassa vuodatusta aamuyöhön saakka kun pitää herätä duuniin kuudelta - poikkeus: todella vakavia asioita jaksan tietenkin kuunnella vuorokaudenaikaan katsomatta. Sellaisia kuitenkin harvemmin kuulee [koska ystävilläni menee yleensä hyvin, ainakin muhun verrattuna], vaan valitus koskee tyypillisesti jotakin sellaista arkista pulmaa jollaisista minä joudun aina selviytymään yksin.)
Toivottavasti sä löydät paljon PAREMPIA ystäviä!! Mäkin yritän taas jossain välissä, jahka kiireiltäni ehdin, panostaa hiukan sosiaalisen elämän kehittämiseen (aika ikuisuusprojekti mulla...).
Hehkuvainen: niin luulisi ja ehkä asia onkin näin. Muistelisin, että ei lapsena ja nuorena tällaisia ongelmia ollut: jos riitoja tuli, niistä päästiin yli. En ymmärrä, miten näin aikuisena vastaan tulee sitten tuollaisia, jotka eivät kestä pientäkään kitkaa...
Ipo: kohtalontoveri :) Kirjoitat just sen, mitä itsekin olen yrittänyt ajaa takaa. Minun siis pitäisi kestää toiselta osapuolelta ihan mitä tahansa, mutta omien sanojeni suhteen minun täytyy varoa ihan koko ajan. Yksikin väärä lause --> ulos. Yritä siinä sitten olla ystävä :(
Kuulostaa raskaalta tuo sinunkin ystävätilanne. En minäkään jaksaisi yökausia kuunnella ei-niin-vakavia asioita, varsinkin kun riittävä uni on niin tärkeä arjen sietämisen kannalta. Kohtuutonta (ja tutun kuuloista) on myös tuo, että sinun pitää kuunnella ja ymmärtää, mutta selvitä omista haasteistasi yksin.
Toivottavasti sinäkin löydät parempia ystäviä :) Minullakin on sama ikuisuusprojekti, tosin viime aikoina olen hävettävästi ollut tosi passiivinen ihmisten suhteen (*iso hävetys*). Jotenkin ei jaksa... kun pelkään taas noita samoja pettymyksiä.
Mukavaa viikon jatkoa teille kummallekin :)
Voi kun osaisikin riidellä rakentavasti. Riitelykin on kai taitolaji. Kun itse en osaa riidellä ollenkaan. Oikeastaan välttelen ristiriitoja, mikä ei ole hyvä sekään. Ja jos toinen osapuolikaan ei osaa riidellä vaan haluaa lakaista ongelmat maton alle, tilanne ei mene hyvin silloinkaan. Eniten pelkään riidanhaluisia ihmisiä, sellaisia jotka kärkkäästi sanovat mielipiteitään. No aina ei voi vältellä ihmisiäkään, eikä se ole hyväksikään. Toiset ovat herkkiä loukkaantumaan puolesta sanastakin, toiset taas eivät ajattele yhtään mitä sanovat. Tunteita ei saisi harkitsematta ryöpyttää, mutta ei niitä saisi padotakkaan. Ja lisänä vielä ihmisten taustoilla olevat vajavaisuudet ja ongelmat, tunneasioiden hankaluus, persoonallisuus jne. jne. Voi kamala tätä elämisen vaikeutta :)
Trina: Riitely ON mielestäni taitolaji. Minultakin sen oppiminen on jäänyt väliin. Itsekin mielelläni kierrän kiistatilanteita, vaikka tiedänkin sen olevan huono asia. Jos asioita ei käsittele, ajautuu helposti erilleen ja ei enää tiedäkään, mitä toisen päässä liikkuu :(
Minäkin hieman kammoan ihmisiä, jotka ovat riidanhaluisia ja jotka ottavat tosi pienestäkin itseensä. Ei ole mukavaa olla varpaillaan jonkun suhteen. Se vie ihmissuhteesta keventävän vapauden, joka siinä kuuluisi olla.
Joo, olen samaa mieltä, että voi tätä elämisen vaikeutta :)
Post a Comment