Friday, February 12, 2010

Mitä kaipaan

Olen viime aikoina pohtinut, että minkälaisia sisäisiä muutoksia itseeni kaipaisin. Tarkoitan sitä, että minkälaiset olotilat ja tunteet tekisivät minusta onnellisemman ja tasapainoisemman. Ajatuksenani olisi kokeilla muuttaa itsessäni ja ajatusmaailmassani jotain siten, että se joskus heijastuisi elämääni ulkopuolellekin ja kenties jopa muuttaisikin jotain. Siis...

... minä kaipaan:

- luovuutta. Kaipaan tunnetta, että ammennan syvältä itsestäni jotain, josta muotoutuu jotain ihan uutta. Lopputuloksen ei tarvitse olla hieno, vaan jotain ihan itse luomaani, omaa, uutta.

- tunnetta vahvuuksieni hyödyntämisestä. En koe hyödyntäväni omia hyviä puoliani yhtään missään, mikä osittain johtuu siitä, että en niitä oikeastaan edes tiedä tai sitten en tiedä, miten niitä saisi hyödynnettyä jokapäiväisessä arjessa. Kaipaan kuitenkin tunnetta, että tekisin sitä, mitä osaan ja mikä sujuu minulta luontevasti tai että voisin opetella jotain sellaista, mikä olisi minulle luontaista.

- arvostusta. Myönnän, että kaipaan sitä, että minua arvostetaan, on se sitten töissä tai muilla elämän osa-aluella. Minulla on usein olo, että olen nolla, näkymätön, mikä voi suurelta osin olla toki omia sisäisiä kuvitelmianikin, mutta tuosta nollan tunteesta haluan eroon.

- vahvuutta. Minulla on usein voimakkaita sisäisen vahvuuden tunteita, siis sellaisia, että minä olen vahva, pärjäävä ja riittävän älykäs. Sisältäni on vain valtavan pitkä matka ulos ja kun koen pinnallani olevan kovan kuoren, vahvuudestani melkein kaikki kariseekin joko matkalle tai jämähtää kuoreeni. Ulos tulee sitten jotain, jota en aina edes tunnista itsekseni, mikä aiheuttaa voimakkaita ristiriidan tunteita sisälläni. Haluaisin siis pystyä siirtämään sisäisen vahvuuteni ulos sellaisenaan.

- tunteiden ilmaisua. Tämä liittyy edelliseen: minä kaipaan sitä, että osaisin ilmaista itseäni sellaisena kuin olen. Minulle on sanottu, että minulla on vahva kuori, mutta olen sisältä tosi kiva ihminen. Kestää vain pitkän aikaa, ennen kuin minuun tutustuu. Tämä on valitettavan totta ja itsekin kärsin siitä, että ilmaisuni ei virtaa vapaana, vaan törmää kuoreeni, jonka suojakseni olen luonut. Pelkään ihmisten reaktioita, mutta tuosta pelosta pitäisi päästä eroon ja antaa palaa.

- sisäistä tasapainoa eli negatiivisen päänsisäisen dialogin loppumista. Minusta on tullut varsin negatiivinen väsyneessä arjessani. Näen monia asioita ikään kuin negatiivisen verhon läpi. Tiedän, että pirteänä olen positiivinen ja asiat näyttävät kirkkaammilta, jolloin harvemmin ärsyttääkään. Haluaisin saada negatiivisen ja lannistavan mieleni vaikenemaan ja saada jotain rauhallista ja positiivista tilalle.

- rohkeutta. Minä olen utelias ja tykkään kokeilla uusia asioita, kaipaan vaihtelua. Olen myös helposti turvallisuuteen urautuva. Nämä ristiriitaiset puolet taistelevat minussa ja jumiudun helposti paikalleni. Lisäksi kun en tiedä vahvuuksiani, suuntani hukkuu. Kaipaisin itsessäni siis sitä, että ottaisin selkeämpiä suuntia ja vain marssisin eteenpäin röyhkeästi, mutta muita huomioiden. Tässä auttaisivat vahvasti sisäinen tasapaino ja luonteva itseilmaisu.

6 comments:

Anonymous said...

Eikö tekis mieli mennä kiertämään Australia tai Aasiaa pyörällä?

Puolesta vuodesta vuoteen ihan erilaista elämää, uusia näkökulmia, täydellistä irtautumista?

Tee jokin suunnitelma, jokin, joka katkaisee nykyisen elämän täysin.

Hehkuvainen said...

Tosi hienoja ajatuksia! Jälleen kerran syvällisen tutkiskeleva pohdintapostaus :). Minulla on tähän kovin vähän lisättävää tai kommentoitavaa. Paitsi ehkä se, että itsensä ylianalysoiminen on todellinen vaara, ja joskus pitäisi vain olla ja elää miettimättä.

Psykiatrini varmasti sanoisi (hän puhuu edelleen päässäni toisinaan *wirn*) että jossittelu on lopetettava. Tiedän, että se on tyyliseikka, ja ihmisillä on tapana puhua juuri noin. Mutta sanoilla on valtava voima, eikä saa sanoa että "haluaisin" tai "toivoisin" tai "tahtoisin". "Haluan" ja "tahdon" on heti parempia, mutta parasta olisi kun voisi (vaikka vain itselleen) sanoa että "minulla on" ja "minä olen". Tai edes että "aion olla".

:)

Käsityöt ovat muuten kova sana tuon luovuuden kanssa.

Ihanaa viikonloppua!

pelle gudsson said...

Mainitsemasi näkymättömyyden tunne saattaisi liittyä aikaisemmin mainitsemaasi häpeä-juttuihin ? Häpeä kyllä on aika iso vyyhti purettavaksi - käsityökieltä käyttääkseni.

Nan said...

Anonymous: en erityisemmin hinkua juuri ulkomaille, mutta muuten tuollainen pidempi vapaa kiinnostaa kyllä. Pidän sitä mahdollisuutta auki, jos se vaikka onnistuisi.



Hehkuvainen: olen samaa mieltä, että joskus liika pohdiskelu on vain pahasta :) "Sorrun" kuitenkin helposti pohdiskelemaan, joten sille on hyvä suoda hetkensä - ja täällä blogissahan niitä hetkiä voi hyvin viettää.

Olet oikeassa tuosta jossittelun lopettamisessa! Kiitos muistutuksesta, koska olen tuosta aiemmin kuullut, mutta autuaasti sen unohtanut. Pitää siirtyä siihen.

Noista käsitöistä haaveilen edelleen, tai jostain muusta luovasta. Onhan noita vaihtoehtoja, vaikka en omia vahvuuksiani tuolla alueella tiedäkään :)



Pelle G: häpeä on iso asia ja edelleen ongelmani. En oikein tiedä, kumpi on ensin, tuo näkymättömyys-tunne vai häpeä. Eli syntyykö häpeä niistä hetkistä, jolloin minua ei huomioida (niitäkin nimittäin oikeasti on) vai häpeänkö itseäni siten, että vetäydyn. Luulen, että kyse on vyyhdistä, jossa on molempia elementtejä. Toinen korostaa toista ja kierre on valmis.

Pellon pientareella said...

Tunnistan tosi monta asiaa itsekin näistä. Minulla on tapana tehdä asioista liian isoja (siihen perfektionistin tapaan), "kaikki tai ei mitään". Esim. jos mietin luovuutta, että haluaisin olla luova, voi tulla mieleen, että nytpä otan hienoja valokuvia ja pidän valokuvanäyttelyn jossain paikallisessa pikkupaikassa. Noh, ihan mahdollista varmaankin, mutta liian iso pala kerralla! Ensin pitää ottaa se kamera käteen ja mennä ulos. Kuvata satoja kuvia, joista ehkä yksi tai kaksi on "hienoja". Tai ottaa ne puikot ja lanka, ja tehdä ensin vaikka se patalappu. Tai piirtää yksi tikku-ukko. Eli kaikissa noissa asioissa olisi hyvä aloittaa ihan pienestä, "harjoitella", ettei tule paniikkia, liian isoja haasteita - joita ihan itse itselleen asettaa.

Toinen asia on ehkä avata silmänsä. Jos oikein katsoo, voi löytää jo nyt noita asioita elämässään, niitä ei vain huomaa. Ja ulkopuoleltakin saattaa tulla sellaisia viestejä (esim. arvostusta), joita torpedoimme.

Negatiivisuutta voi itse muuttaa, eikä se oikeastaan ole ehkä niin vaikeatakaan. Suosittelen Tal Ben-Shaharin ja Martin Selgimanin kirjoja.

Aurinkoista päivää!

Nan said...

Pellon pientareella: perfektionismi on kyllä eräänlainen kirous, tunnistan nimittäin itsessäni juuri noita asioita, joista kirjoitat. Että kun jotain aloittaa, niin sen pitää olla kerralla suurta ja onnistunutta, vaikka järkevämpää olisi esimerkiksi kutoa ihan vain yksi sukka ensin. Luulen kyllä, että kun tämän puolen itsessään tiedostaa, niin oppii ne pienet askeleet ja niiden myötä suo itselleen epätäydellisyyttä. Liian suuret tavoitteet ovat ahdistavia.

Olen huomannut, että kiireinen (ja ikävä) arki sulkee tehokkaasti silmäni, jolloin minulta jää paljon tärkeää havaitsematta! En oikein tiedä, mikä tähän auttaisi, mutta pitää yrittää pitää mieli avoimena.

Arvostustakin voi tosiaan olla, mutta minun on jotenkin vaikea kuvitella, että minua ja tekemisiäni arvostettaisiin, joten mieleni sulkee silmänsä mahdolliselta arvostukselta. Toisaalta minusta tuntuu, että nykyään ollaan niin itsekäitä, että toisten tekemisiä ei osata arvostaa ja kiitos on liian harvoin kuultu sana.

Kiitos kirjavinkeistäsi! Opettelen parhaillaan positiivisuutta ja läsnäoloa - ja jo nyt tuntuu paremmalta :)

Mukavaa loppuviikkoa sinulle!