Olen ajatellut, että ei minulla voi tässä elämäntilanteessa olla juurikaan stressiä. Olen tainnut olla väärässä: nyt kun olen tarkkaillut olotilojani ja stressiin vivahtavia tuntemuksia itsessäni, olen kuin olenkin huomannut, että stressailen. Aiheet ovat tosi pienistä pieniin, harvemmin on mitään oikeaa, suurta stressin aihetta... paitsi jos kehittelen itselleni sellaista.
Murehdin tulevaisuutta (paljon) ja harmittelen menneisyyden valintojani (tosi paljon) ja kaiken tämän välillä yritän muistaa olla läsnä tässä hetkessä. Toisin sanoen, läsnäoloharjoitteluni on vielä pahasti vaiheessa, mutta yritän muistaa, että askeleet ne lyhyetkin ovat. Tosi lyhyetkin. Harmittaa vain nämä murehtimiset, koska ne eivät ole oikeasti tässä hetkessä olevia (ja ratkaistavia) asioita, vaan ne ovat itse tähän hetkeen kehittelemääni ylimääräistä taakkaa.
Stressaan selvästi sitä, jos aikataulutuksestani tulee liian tiivis. Stressaan, jos minun pitää tehdä opiskeluihini liittyen ei-mieluisia tehtäviä. Stressaan hieman ihmissuhteitani (teenkö tarpeeksi niiden eteen? onko toinen suuttunut?), vaikka syytä ei olisikaan. Näistä asioista voi tulla yllättävänkin ikävä olo.
Stressin vältteleminen on vaikeaa. Onkohan arkeni keventyminen herkistänyt minut entisestään stressin vaikutuksille? Luulisi, että arkipaineiden väheneminen auttaisi suotuisasti, hiljalleen ajan kanssa parantavasti, mutta en koe itselleni tapahtuneen näin. Tai oikeastaan arvelen kestäväni hetkellistä kovaakin stressiä nyt aiempaa hieman paremmin, mutta sellaista pitkäkestoista, jäytävää en. En oikein pientäkään. En voi sanoa nyt voivani huonosti, päinvastoin: voi oikeastaan mainiosti joitakin yksittäisiä päiviä lukuunottamatta. Parantamisen varaa edelleen kuitenkin on.
Stressitöntä elämää tuskin on, mutta kai minun on hyvä yrittää suunnata mahdollisimman stressittömämpään suuntaan. Ainakin tällä hetkellä. Onneksi olen sentään oppinut pysähtymään, rauhoittumaan edes hetkeksi. Se auttaa paljon.
4 comments:
Pieni asia, mutta sanoisin ehkä itse, että paranemisen varaa. Eri näkökulma, tiedätkö.
Siitä pääsee yli. Stressistressistä. Uskoisin, että se ottaa aikansa, mutta välillä on tarve ottaa iisimmin vähän perusteellisemmin, ja sitten näkee taas uuteen suuntaan.
P.S. Toiseen kirjoitukseen liittyen, minullakin on muutama "muistilappu" silmien edessä, jotta muistan niistä mielen pinnalle myös niitä pysyvämpiä asioita.
Sanavarmistus trappros = rappuruusu? :-)
Joku: Uskon, että stressistä pääsee yli tai ainakin sitä oppii käsittelemään asiana, joka ei liikaa hierrä elämän rattaissa. Pitää vain malttaa mielensä... ja tosiaan ottaa hetkiä, jolloin ottaa iisisti, miten se sitten kullakin parhaiten toimii.
Nuo muistilaput ovat toimivia :)
Täällähän on paljon hyviä juttuja, samoin vihreällä taipaleella! Luen jatkossakin :)
Stressittömyys on itsellekin suuri tavoite ja kompastuskivi. Olen tutustunut perfenktionismiin ensimmäistä kertaa elämässäni, ajattelen sen liittyvän aika tiiviisti omaan stressaamiseeni. Tähän liittyen hyvä lukuvinkki löytyy omasta ja pellon pientareen blogista, suosittelen.
Maalainen: tervetuloa :) Minullakin vahva perfektionismini liittyy stressaamiseen. En ole tuota kirjaa vielä saanut käsiini (se vaikuttaa kyllä kiinnostavalta!), mutta olen muuten yrittänyt työstää perfektionismiani. On helpottavaa huomata, että sitä saa hiljalleen hellitettyä :)
Post a Comment