Tuesday, June 05, 2007

Rupsahtamista

Väsymys on ollut seuranani viime päivät. Viikonloppukin meni niin, että paljon en jaksanut. Muuten olo on ollut tasaisen harmaa; ihan hyvää siinä on tietysti se, että ei ole mitenkään kamalan huono olo.

Olen viime kuukaudet katsellut itseäni peilistä ryppyjä etsiskellen. Näkyyhän niitä jo, ei vielä mitenkään selvästi havaittavia, mutta selvästi näkee, miten ne alkavat muodostua. Pieniä juonteita siellä ja täällä, syvempää painaumaa toisaalla. Silmän aluset alkavat tummua ja turvota. Pystyn näkemään, millainen rupsahdukseni tulee olemaan.

Tulen vanhenemaan todennäköisesti aika rumasti. Syvät juonteet tulevat ainakin sinne, missä ne ovat tosi rumat. Silmänalusenikin kaipaavat vuosi vuodelta enemmän pakkelia, jotta minua ei heitettäisi eläintarhaan pandojen sekaan. Naama valahtaa ja ohuempia juonteita tulee sinne tänne.

En halua rupsahtaa, mutta kukapa haluaa. Tuntuu vain niin julmalta katsella, kun nätti naama katoaa, kuukausi kuukauden jälkeen tulee jotain pientä rumentavaa. Siitä on niin vähän aikaa, kun tajusin olevani ihan nätti! Ja nyt se on jo katoamassa...

Kroppani on ehkä paremmassa kunnossa kuin koskaan, koska olen liikkunut aika paljon viime vuosina. On ikävää huomata, että naama ei pian enää ole samaa paria kropan kanssa: juonteiset kasvot, rasvainen ja hieman päivettyneempi iho kuin muualta, sileäihoinen keho, jossa jopa hieman näkyy lihasten muotoja.

Onko ulkonäkö minulle näin tärkeä asia? En oikein osaa sanoa... kai jos eläisi sellaista elämää, jossa olisi myös sosiaalinen puoli kunnossa, niin asiaan ei kiinnittäisi niin paljon huomiota. Nyt kun toivoo, että joskus löytäisi ystäviä ja ehkä jopa parisuhteen, niin tietää, että siedettävästä naamasta voi olla ihmisten kohtaamisessa hyötyä. Varsinkin, kun luonne on niin vaikeasti lähestyttävä.

Miksihän tämä asia painaakin niin paljon. En juurikaan kiinnitä toisten ihmisten ulkonäköön huomiota, jos ihminen on muuten mukava. Ex-miehenikään eivät olleet varsinaisesti komeita: osa oli ihan ok näköisiä ja jotkut vähän vähemmän ok, mutta heidän luonteeseensa (tai siihen, mikä kuvittelin heidän luonteensa olevan) minä nimenomaan ihastuin.

Kai se on sitä samaa surua, jota tuntee, kun katselee kuihtuvaa kukkaa. Kauneutta haluaa vaalia, pitää sitä lähellään, ihastella sitä, ei heittää pois.

2 comments:

Otonashi said...

Tuli tuosta mieleen että kyllä luonteella on todella paljon merkitystä ihmissuhteita luodessa. Itse en ole ulkoisesti mikään kukkanen, mutta onneksi uskallan esittää kommenttia vieraillekin ihmisille, joten jos tilanne vaatii, osaan aloittaa keskustelun. En kyllä kuitenkaan osaisi lähestyä miestä ihan muuten vain, baarissa esimerkiksi...

yksin_ovella said...

No joo, olet ihan oikeassa :-) Tärkeintähän on loppujen lopuksi luonne, ja se miten toisia ihmisiä lähestyy. Hymyillen ja lämpimästi ihmisiin suhtautuen voi varmaankin tutustua kivoihin ihmisiin, vaikka naama ei olisikaan ihan priimatavaraa.

Siitä huolimatta minulla on tämä karsea ikäkriisi...