Joskus hyvinä hetkinä kaipaan parisuhdetta. Olisi mukavaa jakaa asioita jonkun kanssa, olisi mukava keskustella ja iltaisin käpertyä kainaloon. Olisi mukavaa tehdä kesälomasuunnitelmia jonkun kanssa, tuntea suurta odotuksen intoa tulevista kesätapahtumista ja tehdä spontaanisti jotain hullua toisen kanssa. Olisi mukavaa nähdä hymyilevät kasvot ja hymyillä takaisin. Olisi mukavaa halata ja sanoa rakastavansa. Olisi mukavaa tuntea kuuluvansa toisen elämään ja ajatuksiin. Olisi mukava tuntea kuuluvansa omaan elämäänsä, joka tuntuisi oikealta juuri tällä hetkellä.
Tosiasia on kuitenkin se, että en edes tiedä, onko minusta tällä hetkellä parisuhteeseen. En usko jaksavani ylimääräisiä tunnemyrskyjä, koska nykyinen tasainen elämäkin väsyttää tosi paljon. Tarvitsen paljon aikaa itselleni, joten miten minulla voisi olla aikaa toiselle? Lisäksi tunnen olevani niin rikki, että minulla ei välttämättä ole toiselle riittävästi annettavaa. Pelkään, että parisuhde imisi minut kuiviin, koska voimia minulla ei juuri nyt ole.
Antaisihan parisuhde myös voimia. Rakastuneena olo voisi olla keveämpi ja innostuneempi. Uuden ihmisen tapaaminen ei vain ikävä kyllä tarkoita sitä, että hän olisi se "oikea" ja asiat menisivät hyvin.
Suurin osa parisuhteistani ovat olleet sellaisia, että mies on ollut se osapuoli, joka alkaa naputtaa ja valittaa. He ovat arvostelleet minua, vertailleet minua ex-tyttöystäviinsä ja muihin naisiin ja huomautelleet heikkouksistani. He ovat painostaneet minua muuttamaan itseäni. Hyvää sain harvoin, mutta valitusta ja vänkäämistä sitäkin enemmän. Minun on siis näiden kokemusten jälkeen ihan äärimmäisen vaikeaa edes kuvitella, että jossain voisi olla hyvä mies juuri minulle. Minun on vaikeaa luottaa, että minusta pidettäisiin tällaisena kuin olen. Minun on vaikea käsittää, että joku voisi hyväksyä minut.
Hyvää noissa huonoissa kokemuksissa on se, että jos vielä törmään mieheen, joka arvostelee, valittaa, naputtaa, vänkää tai on välinpitämätön minun ajatuksiani kohtaan, niin tiedän lähteä. En silti ymmärrä, mistä noita miehiä oikein löytyy. Miksi monet miehet kaipaavat kovasti parisuhdetta, mutta sellaisessa ollessaan käyttäytyvät törkeästi tyttöystäväänsä kohtaan? Miten nämä miehet kuvittelevat pitävänsä hyvää parisuhdetta yllä toista alistamalla, mollaamalla, haukkumalla ja arvostelemalla?
Pelkään törmääväni seuraavaksi tuollaiseen sikamaiseen mieheen, joka kuitenkin osaa aluksi peitellä hyvin huonoja puoliaan. Pelkään sitä, miten voimakkaasti tuollainen kokemus vaikuttaisi minuun.
Minun on vaikea uskoa, että tässä ikäryhmässä olisi vielä vapaita, hyviä miehiä. Siihen kun yhdistää sen, että en tapaa uusia ihmisiä juuri koskaan, niin on erittäin epätodennäköistä, että edes tapaisin ketään, vaikka kuinka haluaisin. Sikäli yritän vain nieleskellä sitä tunnetta, että minun aikani oli ja meni - mahdollisuudet löytää hyvä parisuhde on niin minimaalinen, että kirveen voi melkein heittää kaivoon saman tien. Toivo on oikeasti tosi vähäinen, ja se tuntuu pelottavalta.
No comments:
Post a Comment